En kyllä tajua, miksi otin tämän kirjastosta mukaan, mutta tulipahan plärättyä taas muutama tunti täysin tarpeetonta väkivaltaoopperaa. Jack Reacher on taas kovempi kuin kukaan muu, ja veriroiskeilla mässäillään aina kun ei harrasteta seksiä kauniin mutta älykkään neidon kanssa - joka tietenkin tarvitsee apua, niin tasa-arvoiseksi ei kuitenkaan mennä että naiset pärjäisivät omillaan.
Varsinainen juoni on aivan pimahtanut; Childin kirjoissa veri roiskuu koko ajan, ja nyt tuntuu kuin alkaisi olla jo ideat vähissä, miten enää lisätä kierroksia. Aikamoista ällötystä luvassa. Ja ai niin, Jack Reacher tietenkin vetää kaikkia turpaan tai ampuu kuoliaaksi. Koska voi. Ja se on jotenkin kummallisesti taas kaikille ihan ok koska on hyvien puolella... Sellasta.
Täyttä paskaa, ei kannata lukea. Nolla mitään.
lauantai 31. elokuuta 2019
torstai 22. elokuuta 2019
Richard Morgan: Musta Mies
Joskus kirjat ovat yksinkertaisesti liian pitkiä; tässä tapauksessa on juuri näin. Musta Mies voisi olla noin puolet lyhyempänä aika napakka pläjäys, varsinkin jos tarpeettoman mukafilosofisen jahkailun olisi karsinut kokonaan pois.
Tarina kertoo Variantti Kolmetoista tyyppisestä, muunnellusta henkilöstä. Variantti Kolmetoista on taistelija; tunteeton, tehokas ja jääräpäinen tappelukone. Tietenkin. Koska se on paljon siistimpää kuin esimerkiksi jos joku olisi geenimuokattu fiksummaksi tai sosiaalisemmaksi, tai enemmän kompromisseihin kykeneväksi. Haukotus numero yksi.
Muita muokattuja ihmisiä ovat esimerkiksi tietenkin seksiä varten kehitetyt bonobot, haukotus numero kaksi. Muutenkin kirja on ahdettu aika täyteen kulahtaneita kliseitä.
Jahdataan siis yhtä karkuun päässyttä Variantti Kolmetoista tyypin edustajaa, joka on tehnyt hirmuisia murhia. Jahtaamaan laitetaan toinen samanlainen. Haukotus numero kolme.
Onneksi kirja on sentää jotakuinkin hyvin kirjoitettu, koska ainekset totaaliseen roskaan olisivat hyvin kasassa. Hetkittäin kirja rullaa aika hyvin, tarina kulkee ja toimintaa on kohtuullisesti. Loppua kohden tosin ajaudutaan tympeään kostofantasiaan, haukotus numero neljä; se on täysin tarpeeton eikä tuo tarinaan mitään lisää. Myös tarinan käännekohta, jossa siis paljastetaan juonet juonten takana, on todella, todella puuduttava - juonenkäänteet ovat nobelin arvoisen sotkuiset ja monimutkaiset, eivätkä käy kolmea postinumeroaluetta lähempänä mitään uskottavaa. Tai kiinnostavaakaan, oikeastaan.
Perusjuttua, vähän liian pitkä ja varsinkin loppua kohden aika yhdentekevä rykäys. Kaksi luotia varpaaseen.
Tarina kertoo Variantti Kolmetoista tyyppisestä, muunnellusta henkilöstä. Variantti Kolmetoista on taistelija; tunteeton, tehokas ja jääräpäinen tappelukone. Tietenkin. Koska se on paljon siistimpää kuin esimerkiksi jos joku olisi geenimuokattu fiksummaksi tai sosiaalisemmaksi, tai enemmän kompromisseihin kykeneväksi. Haukotus numero yksi.
Muita muokattuja ihmisiä ovat esimerkiksi tietenkin seksiä varten kehitetyt bonobot, haukotus numero kaksi. Muutenkin kirja on ahdettu aika täyteen kulahtaneita kliseitä.
Jahdataan siis yhtä karkuun päässyttä Variantti Kolmetoista tyypin edustajaa, joka on tehnyt hirmuisia murhia. Jahtaamaan laitetaan toinen samanlainen. Haukotus numero kolme.
Onneksi kirja on sentää jotakuinkin hyvin kirjoitettu, koska ainekset totaaliseen roskaan olisivat hyvin kasassa. Hetkittäin kirja rullaa aika hyvin, tarina kulkee ja toimintaa on kohtuullisesti. Loppua kohden tosin ajaudutaan tympeään kostofantasiaan, haukotus numero neljä; se on täysin tarpeeton eikä tuo tarinaan mitään lisää. Myös tarinan käännekohta, jossa siis paljastetaan juonet juonten takana, on todella, todella puuduttava - juonenkäänteet ovat nobelin arvoisen sotkuiset ja monimutkaiset, eivätkä käy kolmea postinumeroaluetta lähempänä mitään uskottavaa. Tai kiinnostavaakaan, oikeastaan.
Perusjuttua, vähän liian pitkä ja varsinkin loppua kohden aika yhdentekevä rykäys. Kaksi luotia varpaaseen.
perjantai 9. elokuuta 2019
Lars Wilderäng: Tähtikirkas
Tähtikirkas on Wilderängin tähtikirkas-trilogian ensimmäinen osa. Jotenkin tavoilleni uskollisena luin trilogian osat 2 ja 3 ennen tätä ensimmäistä, mikä nyt jälkeenpäin ajateltuna oli ehkä virhe. Ensimmäinen osa alustaa toisten osien tarinaa saumattomasti, ja vaikka toiset osat olivatkin mielestäni aikamoista soopaa, ymmärrän nyt ainakin miksi ne on kirjoitettu.
Pähkäilyjäni aikaisemmista osista löytyy täältä: Tähtisade ja Tähtipöly .
Noista kahdesta muusta kirjasta en juurikaan pitänyt, ja olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat turhia. Tämä ensimmäinen kirja sen sijaan on jopa aika hyvä.
Tieteiskirjallisuudessa on melko yleinen kaava: yhteiskunta romahtaa, teknologia pettää, väkivalta jyllää. Yleensä romahtamiseen viitataan jonain aiemmin tapahtuneena käsittämättömänä yksittäisenä katastrofina. Harvemmin sen sijaan kerrotaan, miten romahdus oikeastaan tapahtuu; miten asiat etenevät, miten tilanteet kehittyvät. Tässä kirjassa keskitytään nimenomaan siihen, ja mielestäni kirjailija on tehnyt erittäin huolellista työtä. Romahduksen etenemistä kuvataan varsin uskottavasti usean eri henkilön kautta ja voisin hyvin kuvitella, että Wilderäng on tehnyt aika paljon selvitystyötä erilaisista asioista; viranomaistoiminnasta, vesi- ja ruokahuollosta, jätehuollosta, energiaverkosta ja tietoverkoista, maanviljelyksestä ja niin päin pois. Kaikesta kerrotaan melko yksityiskohtaisesti ja hyvin todentuntuisesti.
Ollaan Ruotsissa. Jostain syystä elektroniikka alkaa pettää, kaikki elektroniset laitteet lakkaavat toimimasta. Ei kertarysäyksellä, vaan pikkuhiljaa, päivien ja viikkojen kuluessa. Ensin homma tuntuu vain riesalta: jonkun puhelin ei toimi, toisen auton varoitusvalot palavat. Sitten tietokoneet lakkaavat pikkuhiljaa toimimasta. Sekin olisi vain riesa, ellei kaikkea yhteiskunnan toiminnan edellyttämää infrastruktuuria olisi nykyään rakennettu nimenomaan tietotekniikan varaan. Ilman toimivia autoja ruokaa ei saada kauppoihin. Jätteitä ei saada pois kaduilta. Vedenpuhdistamot lakkaavat toimimasta. Sähköverkko pysähtyy.
Mitä tapahtuu, kun miljoonakaupunki lakkaa saamasta puhdasta vettä? Nykyään missään ei ole varmuusvarastoja, tai jos onkin, niitä ei saada hyödynnettyä ilman kuljetuskalustoa. Ruoka loppuu. Paniikki nousee.
Sitten saapuu talvi.
Kirja on ehkä aavistuksen verran pitkitetty sieltä ja täältä, muttei kuitenkaan pahasti. Jatko-osien kaltaiseen sekoiluun ei myöskään sorruta (juurikaan), vaan pysytään tiukasti uskottavuuden polulla. Mielestäni tämä oli erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja virkistävä poikkeus dystopia-kuvausten virtaan.
Neljä rikkinäistä läppäriä.
Pähkäilyjäni aikaisemmista osista löytyy täältä: Tähtisade ja Tähtipöly .
Noista kahdesta muusta kirjasta en juurikaan pitänyt, ja olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat turhia. Tämä ensimmäinen kirja sen sijaan on jopa aika hyvä.
Tieteiskirjallisuudessa on melko yleinen kaava: yhteiskunta romahtaa, teknologia pettää, väkivalta jyllää. Yleensä romahtamiseen viitataan jonain aiemmin tapahtuneena käsittämättömänä yksittäisenä katastrofina. Harvemmin sen sijaan kerrotaan, miten romahdus oikeastaan tapahtuu; miten asiat etenevät, miten tilanteet kehittyvät. Tässä kirjassa keskitytään nimenomaan siihen, ja mielestäni kirjailija on tehnyt erittäin huolellista työtä. Romahduksen etenemistä kuvataan varsin uskottavasti usean eri henkilön kautta ja voisin hyvin kuvitella, että Wilderäng on tehnyt aika paljon selvitystyötä erilaisista asioista; viranomaistoiminnasta, vesi- ja ruokahuollosta, jätehuollosta, energiaverkosta ja tietoverkoista, maanviljelyksestä ja niin päin pois. Kaikesta kerrotaan melko yksityiskohtaisesti ja hyvin todentuntuisesti.
Ollaan Ruotsissa. Jostain syystä elektroniikka alkaa pettää, kaikki elektroniset laitteet lakkaavat toimimasta. Ei kertarysäyksellä, vaan pikkuhiljaa, päivien ja viikkojen kuluessa. Ensin homma tuntuu vain riesalta: jonkun puhelin ei toimi, toisen auton varoitusvalot palavat. Sitten tietokoneet lakkaavat pikkuhiljaa toimimasta. Sekin olisi vain riesa, ellei kaikkea yhteiskunnan toiminnan edellyttämää infrastruktuuria olisi nykyään rakennettu nimenomaan tietotekniikan varaan. Ilman toimivia autoja ruokaa ei saada kauppoihin. Jätteitä ei saada pois kaduilta. Vedenpuhdistamot lakkaavat toimimasta. Sähköverkko pysähtyy.
Mitä tapahtuu, kun miljoonakaupunki lakkaa saamasta puhdasta vettä? Nykyään missään ei ole varmuusvarastoja, tai jos onkin, niitä ei saada hyödynnettyä ilman kuljetuskalustoa. Ruoka loppuu. Paniikki nousee.
Sitten saapuu talvi.
Kirja on ehkä aavistuksen verran pitkitetty sieltä ja täältä, muttei kuitenkaan pahasti. Jatko-osien kaltaiseen sekoiluun ei myöskään sorruta (juurikaan), vaan pysytään tiukasti uskottavuuden polulla. Mielestäni tämä oli erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja virkistävä poikkeus dystopia-kuvausten virtaan.
Neljä rikkinäistä läppäriä.
lauantai 3. elokuuta 2019
Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Ja taas ollaan klassikon äärellä. Tämä johtuu muuten siitä, että tyhjennän kirjahyllyäni - olen vuosien (vuosikymmenten) aikana haalinut satamäärin kirjoja, joita jossain vaiheessa huomasin lukevani harvoin uudestaan. Niiden omistaminen alkoi ensin tuntua pöljältä, ja sitten jopa himpun ahdistaa, joten päätin lukea kaikki läpi uudestaan ja lahjoittaa sitten kirjaston kierrätyshyllyn kautta - ehkä joku muu ei ole vielä näitä lukenut ja saa kirjoista jotain iloa. Aloitin helpommasta päästä, kaikenlaisesta hömppäkirjallisuudesta, ja nyt alkaa hyllyssä olla enää rakkaimpia teoksiani. En ollut aluksi varma, pystynkö luopumaan näistä, mutta kyllä nyt näyttää siltä että pystyn - varsinkin, kun meillä on aivan mielettömän hieno kirjastolaitos, josta nämä kaikki löytyvät milloin tahansa!
No niin, asiaan. Ray Bradbury osaa kirjoittaa hienosti. Olen tainnut aiemminkin todeta sen, että Bradburyn kirjoissa on kyse paljon enemmästäkin kuin tarinasta - ne ovat "oikeaa" kirjallisuutta. Suokaa anteeksi hetkinen kun potkin itseäni nilkkaan moisen termin käyttämisestä; tarkoitan, että on olemassa ns. kevyttä kirjallisuutta jossa tarina itsessään on pääosassa; sitten on kirjallisuutta jossa on tarinan lisäksi muuta pohdittavaa; ja sitten vielä kirjallisuutta, jossa kieli ja kerronta ovat vielä yhtenä kerroksena muiden päällä.
Fahrenheit 451 on mielestäni kaikkia näitä. Sen tarina on varmaan pääpiirteissään tuttu kaikille: dystooppinen tulevaisuus jossa palomiehet polttavat kirjoja tulipalojen sammuttamisen sijaan. Yksi palomies joka kuitenkin luisuu kirjojen pariin ja joutuu näin jahdatuksi, jahtaajan roolin sijaan.
Tarinassa on kuitenkin paljon muutakin. Siinä on kyse arvoista, arvovalinnoista, itsetutkiskelusta ja siitä, mitä seurauksia teoillamme ja valinnoillamme on, niin pienillä kuin suurillakin. Kirja on kirjoitettu erittäin kauniisti, vaikka paikoin ehkä sortuukin vähän tarpeettomaan kikkailuun. Se onnistuu kuitenkin pysymään kasassa ja viemään lukijan aika syvälle pohdiskeluihin. Kun kirjan saa luettua huomaa, ettei kirjojen polttaminen oikeastaan ollutkaan kovin merkittävässä roolissa tässä tarinassa, vaan ainoastaan kehyksenä varsinaiselle pohdinnalle.
Hienoa kirjallisuutta; vaikka tämä luokitellaankin tieteiskirjallisuudeksi, suosittelen silti muillekin. Neljä koiraa.
No niin, asiaan. Ray Bradbury osaa kirjoittaa hienosti. Olen tainnut aiemminkin todeta sen, että Bradburyn kirjoissa on kyse paljon enemmästäkin kuin tarinasta - ne ovat "oikeaa" kirjallisuutta. Suokaa anteeksi hetkinen kun potkin itseäni nilkkaan moisen termin käyttämisestä; tarkoitan, että on olemassa ns. kevyttä kirjallisuutta jossa tarina itsessään on pääosassa; sitten on kirjallisuutta jossa on tarinan lisäksi muuta pohdittavaa; ja sitten vielä kirjallisuutta, jossa kieli ja kerronta ovat vielä yhtenä kerroksena muiden päällä.
Fahrenheit 451 on mielestäni kaikkia näitä. Sen tarina on varmaan pääpiirteissään tuttu kaikille: dystooppinen tulevaisuus jossa palomiehet polttavat kirjoja tulipalojen sammuttamisen sijaan. Yksi palomies joka kuitenkin luisuu kirjojen pariin ja joutuu näin jahdatuksi, jahtaajan roolin sijaan.
Tarinassa on kuitenkin paljon muutakin. Siinä on kyse arvoista, arvovalinnoista, itsetutkiskelusta ja siitä, mitä seurauksia teoillamme ja valinnoillamme on, niin pienillä kuin suurillakin. Kirja on kirjoitettu erittäin kauniisti, vaikka paikoin ehkä sortuukin vähän tarpeettomaan kikkailuun. Se onnistuu kuitenkin pysymään kasassa ja viemään lukijan aika syvälle pohdiskeluihin. Kun kirjan saa luettua huomaa, ettei kirjojen polttaminen oikeastaan ollutkaan kovin merkittävässä roolissa tässä tarinassa, vaan ainoastaan kehyksenä varsinaiselle pohdinnalle.
Hienoa kirjallisuutta; vaikka tämä luokitellaankin tieteiskirjallisuudeksi, suosittelen silti muillekin. Neljä koiraa.
maanantai 29. heinäkuuta 2019
Isaac Asimov: Toinen Säätiö
Toinen Säätiö on Asimovin Säätiö-trilogian kolmas osa. Tällä kertaa jahdataan entistä päättäväisemmin salaperäistä toista säätiötä, jonka olemassaolo alkaa näyttää jo melko varmalta. Kukaan ei vain tiedä, missä se lymyilee. Tai mikä sen tarkoitus oikeastaan on.
Säätiö-trilogia on tieteiskirjallisuuden perusteoksia. Asimov kirjoittaa hyvin ajattomasti tuhansien vuosien aikaskaalalla, eikä tartu teknologioihin tai muuhunkaan maalliseen, joten kirjat ovat kestäneet hyvin aikaa. Sen sijaan trilogiasta itsestään ainakin omasta mielestäni ensimmäinen osa on varsin vahva, mutta nämä muut osat ovat hieman... tarpeettomia, jopa. Kirja on täynnä jahkailevaa pohdintaa ja muka-jännittäviä käänteitä, mutta henkilöhahmot ovat niin pökkelöitä ja itseään täynnä, ettei niihin voi mitenkään samaistua. Päinvastoin, välillä toivoisi jonkun taittavan niskansa rappusissa ihan vaan ärsyttävyyden vähentämiseksi.
Mystinen toinen säätiö osoittautuu ensimmäisen, varsinaisen säätiön vastakohdaksi monella tavoin. Ensimmäinen säätiö pohjaa avoimeen tieteen varjelemiseen ja edistämiseen, kun taas toinen säätiö on kehittänyt mielenhallintaan liittyviä tekniikoitaan salassa, salaten paitsi olemassaolonsa myös tarkoituksensa.
Lopussa toki saadaan paljonkin kaikenlaisia selityksiä. Vaikka tykkäänkin scifistä ja Asimovin kirjoista tosi paljon, en silti ihan hirveästi tälle teokselle lämmennyt. Ei huono, muttei hyväkään. Jotenkin... yhdentekevä, kenties?
Kolme avaruusalusta. Lue jos diggailet Asimovista, muuten ei ehkä kannata vaivautua.
Säätiö-trilogia on tieteiskirjallisuuden perusteoksia. Asimov kirjoittaa hyvin ajattomasti tuhansien vuosien aikaskaalalla, eikä tartu teknologioihin tai muuhunkaan maalliseen, joten kirjat ovat kestäneet hyvin aikaa. Sen sijaan trilogiasta itsestään ainakin omasta mielestäni ensimmäinen osa on varsin vahva, mutta nämä muut osat ovat hieman... tarpeettomia, jopa. Kirja on täynnä jahkailevaa pohdintaa ja muka-jännittäviä käänteitä, mutta henkilöhahmot ovat niin pökkelöitä ja itseään täynnä, ettei niihin voi mitenkään samaistua. Päinvastoin, välillä toivoisi jonkun taittavan niskansa rappusissa ihan vaan ärsyttävyyden vähentämiseksi.
Mystinen toinen säätiö osoittautuu ensimmäisen, varsinaisen säätiön vastakohdaksi monella tavoin. Ensimmäinen säätiö pohjaa avoimeen tieteen varjelemiseen ja edistämiseen, kun taas toinen säätiö on kehittänyt mielenhallintaan liittyviä tekniikoitaan salassa, salaten paitsi olemassaolonsa myös tarkoituksensa.
Lopussa toki saadaan paljonkin kaikenlaisia selityksiä. Vaikka tykkäänkin scifistä ja Asimovin kirjoista tosi paljon, en silti ihan hirveästi tälle teokselle lämmennyt. Ei huono, muttei hyväkään. Jotenkin... yhdentekevä, kenties?
Kolme avaruusalusta. Lue jos diggailet Asimovista, muuten ei ehkä kannata vaivautua.
torstai 25. heinäkuuta 2019
William Gibson: Kreivi Nolla
Kreivi Nolla on ehkä itselleni rakkain Gibsonin teoksista. Sen tarinassa yhdistyy kova toiminta, korkealentoinen tieteiskirjallisuus ja melko liikuttava antisankari tavalla, joka tuntuu paitsi luontevalta myös varsin sujuvalta tarinankerronnan kannalta.
Kirjan tyyli on tuttua Gibsonia: joukko aluksi toisistaan irrallisia tarinoita lähenee kirjan edetessä toisiaan, kunnes eri tarinat kohtaavat ja muodostavat kokonaisuuden joka on - taas Gibsonille tyypillisesti - sekoitus oikeaa ja virtuaalista todellisuutta, tekoälyä, eettistä pohdintaa ja lopulta avoimeksi jääviä langanpäitä.
Tarina alkaa, kun suuryhtiön huippututkija haluaa vaihtaa yhtiötä. Yhtiöt suhtautuvat työntekijöihinsä omaisuutena, ja mieluummin tuhoavat - surmaavat - nämä kuin päästävät käsistään. Tutkijan avuksi värvätään hyvin salaisia kanavia pitkin Turner, joka on erikoistunut loikkauksien mahdollistamiseen. Loikkaus käynnistetään lähes sotilaallisena operaationa, joka lopulta menee pieleen. Tai... ehkei sittenkään. Tutkijan sijaan pelastuukin joku muu, jonka kanssa tarina jatkuu.
Samaan aikaan yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, lääketieteellisesti elossa pidetty Virek joka ei kykene liikkumaan todellisessa maailmassa lainkaan, palkkaa uransa aallonpohjalla rypevän taideasiantuntijan etsimään salaperäisten laatikoiden tekijän. Laatikot ovat pieniä taideteoksia joita putkahtelee markkinoille toisinaan, mutta kukaan ei tunnu tietävän kuka niitä tekee, ja miksi.
Bobby, jonka taiteilijanimi on Kreivi Nolla, on täysi uuno. Hän sekaantuu tietämättään kumpaankin tarinaan, ja pariin muuhunkin, ja on lopulta kaiken polttopisteessä. Jahdattu ja jahtaaja, avain ja hämmentäjä, tietämättä juurikaan mitä tekee tai miksi.
Tätä kaikkea voisi kuvitella varsin sekavaksi keitokseksi, mutta Gibson on kyllä perhanan taitava tarinankertoja. Homma rokkaa eteenpäin sujuvasti, lukeminen on helppoa - no, jollain tavalla määriteltynä, vaikka hahmoja ja kuvitteelliseen tulevaisuuteen liittyvää terminologiaa ja slangia onkin aika reippaasti.
Yhtään tieteiskirjallisuuden suuntaan vilkaisseellekin ehdottomasti suositeltavaa luettavaa; tyylilajinsa perusteoksia. Viisi ninjaa.
Kirjan tyyli on tuttua Gibsonia: joukko aluksi toisistaan irrallisia tarinoita lähenee kirjan edetessä toisiaan, kunnes eri tarinat kohtaavat ja muodostavat kokonaisuuden joka on - taas Gibsonille tyypillisesti - sekoitus oikeaa ja virtuaalista todellisuutta, tekoälyä, eettistä pohdintaa ja lopulta avoimeksi jääviä langanpäitä.
Tarina alkaa, kun suuryhtiön huippututkija haluaa vaihtaa yhtiötä. Yhtiöt suhtautuvat työntekijöihinsä omaisuutena, ja mieluummin tuhoavat - surmaavat - nämä kuin päästävät käsistään. Tutkijan avuksi värvätään hyvin salaisia kanavia pitkin Turner, joka on erikoistunut loikkauksien mahdollistamiseen. Loikkaus käynnistetään lähes sotilaallisena operaationa, joka lopulta menee pieleen. Tai... ehkei sittenkään. Tutkijan sijaan pelastuukin joku muu, jonka kanssa tarina jatkuu.
Samaan aikaan yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, lääketieteellisesti elossa pidetty Virek joka ei kykene liikkumaan todellisessa maailmassa lainkaan, palkkaa uransa aallonpohjalla rypevän taideasiantuntijan etsimään salaperäisten laatikoiden tekijän. Laatikot ovat pieniä taideteoksia joita putkahtelee markkinoille toisinaan, mutta kukaan ei tunnu tietävän kuka niitä tekee, ja miksi.
Bobby, jonka taiteilijanimi on Kreivi Nolla, on täysi uuno. Hän sekaantuu tietämättään kumpaankin tarinaan, ja pariin muuhunkin, ja on lopulta kaiken polttopisteessä. Jahdattu ja jahtaaja, avain ja hämmentäjä, tietämättä juurikaan mitä tekee tai miksi.
Tätä kaikkea voisi kuvitella varsin sekavaksi keitokseksi, mutta Gibson on kyllä perhanan taitava tarinankertoja. Homma rokkaa eteenpäin sujuvasti, lukeminen on helppoa - no, jollain tavalla määriteltynä, vaikka hahmoja ja kuvitteelliseen tulevaisuuteen liittyvää terminologiaa ja slangia onkin aika reippaasti.
Yhtään tieteiskirjallisuuden suuntaan vilkaisseellekin ehdottomasti suositeltavaa luettavaa; tyylilajinsa perusteoksia. Viisi ninjaa.
lauantai 20. heinäkuuta 2019
Donald Westlake: Kukaan Ei Ole Täydellinen
Dortmunder ja kaverukset vauhdissa jälleen! Hymy nousee kasvoille heti, kun tämän kirjan ottaa käteensä, niin taattua menoa on tiedossa. Tällä kertaa tehdäänkin tilauskeikkaa. Yli varojensa elänyt rikas (no ex-rikas ainakin) mies tilaa mittatilaus-varkauden omaan kotiinsa, josta on tarkoitus varastaa vakuutuspetoksen vuoksi erittäin arvokas maalaus.
...ja kaikki menee taas, ei pelkästään pieleen vaan aivan totaalisen, täydellisen sekoiluksi. Maalaus kyllä varastetaan, mutta sitten... no hitsi, ei tästä voi kertoa paljoakaan paljastamatta juonta liikaa. Meno on kovaa, vauhtia riittää ja kerronta on erittäin sujuvaa. Tätä kirjaa on yksinkertaisesti hauska lukea.
Älä siis vätystele vaan hoida tämä kirja käteesi mahdollisimman pian. Viisi skottia (tiedät kun olet lukenut)!
...ja kaikki menee taas, ei pelkästään pieleen vaan aivan totaalisen, täydellisen sekoiluksi. Maalaus kyllä varastetaan, mutta sitten... no hitsi, ei tästä voi kertoa paljoakaan paljastamatta juonta liikaa. Meno on kovaa, vauhtia riittää ja kerronta on erittäin sujuvaa. Tätä kirjaa on yksinkertaisesti hauska lukea.
Älä siis vätystele vaan hoida tämä kirja käteesi mahdollisimman pian. Viisi skottia (tiedät kun olet lukenut)!
maanantai 15. heinäkuuta 2019
William Gibson: Idoru
Gibson pohtii tässä kirjassa oikean ja virtuaalisen todellisuuden välistä suhdetta, ja rajaa. Idoru kertoo maailmasta, jossa julkisuus vain julkisuuden vuoksi on oma ammattinsa (kuulostaapa tutulta näin vuonna 2019) ja jossa virtuaaliset henkilöt sekoittuvat todellisiin niin tiukasti, ettei näitä erota toisistaan.
Mitä tapahtuu, kun oikea, fyysisen maailman henkilö rakastuu virtuaaliseen hahmoon ja haluaa tämän kanssa naimisiin? Jos virtuaalihenkilön tekoäly on riittävän pitkälle edistynyt, niin pitkälle ettei tämän käytöstä ja toimintaa voi erottaa oikeiden ihmisten toiminnasta, onko silloin kyseessä oikea ihminen?
Kirja on taattua Gibsonia, mutta jotenkin itselleni tämä jäi hieman vaisuksi. Ehkä luin kirjan väärässä mielentilassa. Menoa ja henkilöitä riittää, on taas suuryhtiöitä jotka pääsääntöisesti ovat pahoja, tyhmiä pikkunilkkejä ja vastentahtoinen sankari - kovasti kaavamaista, vaikka toki kaava sinänsä on Gibsonin omaa keksintöä joten mikäpä siinä.
Tiukkaa settiä silti, kannattaa tutustua. Neljä avataria.
Mitä tapahtuu, kun oikea, fyysisen maailman henkilö rakastuu virtuaaliseen hahmoon ja haluaa tämän kanssa naimisiin? Jos virtuaalihenkilön tekoäly on riittävän pitkälle edistynyt, niin pitkälle ettei tämän käytöstä ja toimintaa voi erottaa oikeiden ihmisten toiminnasta, onko silloin kyseessä oikea ihminen?
Kirja on taattua Gibsonia, mutta jotenkin itselleni tämä jäi hieman vaisuksi. Ehkä luin kirjan väärässä mielentilassa. Menoa ja henkilöitä riittää, on taas suuryhtiöitä jotka pääsääntöisesti ovat pahoja, tyhmiä pikkunilkkejä ja vastentahtoinen sankari - kovasti kaavamaista, vaikka toki kaava sinänsä on Gibsonin omaa keksintöä joten mikäpä siinä.
Tiukkaa settiä silti, kannattaa tutustua. Neljä avataria.
lauantai 6. heinäkuuta 2019
Alastair Reynolds: Varjokapteeni
Varjokapteeni on jatkumoa Reynoldsin aiemmalle kirjalle Kostaja. Varjokapteenin voi periaatteessa lukea omana teoksenaankin, mutta henkilöt ja tapahtumat jatkuvat melko suoraan Kostajasta, joten on suositeltavaa lukea molemmat kirjat ja mieluusti oikeassa järjestyksessä.
Kostaja oli jossain määrin poikkeava teos Reynoldsin "vakavan" scifin seassa; enemmän seikkailuhenkinen, jotenkin ikään kuin uudelle, nuoremmalle polvelle hieman tarkoituksellisesti suunnattu teos. Varjokapteenissa on samanlainen tunne, mutta ehkei ihan niin päällekäyvän selkeänä - siinä on sopivasti myös Reynoldsin tiukemman scifin piirteitä, ehkä jonkinlaisena myönnytyksenä tai jopa laskelmointina, ettei tarina menisi aivan hömpän puolelle.
Kirja on varsin mainio, helppoa luettavaa ja tapahtumia ja meininkiä riittää. Seikkailua, taistelua, sopivassa määrin uskottavaa avaruus-fysiikkaa ja ihmeellisiä keksintöjä, sekä hyvinkin syvällisesti kuvattuja henkilöhahmoja kaikkine ristiriitoineen ja ongelmineen. Silti... jotenkin kirjasta jää itselleni laskelmoiva tunne. En myöskään pidä hirveästi puolipakollisista toiminta- ja seikkailukohtauksista, ne ovat mielestäni tarpeettomia tämänkaltaisessa teoksessa - mutta se on tietenkin makuasia. Jollekin toiselle juuri nuo kohtaukset voivat hyvinkin olla kirjan parasta antia.
Tarinassa jatketaan Nessin sisarusten matkaa; Bosa Sennen on kukistettu, ja sisarukset ovat ottaneet tämän aluksen haltuunsa. Bosan henki kuitenkin kummittelee, hiipien sisarusten mieliin koko ajan syvemmälle. Sisarusten toimintaa leimaa epäilys näiden liukumisesta pikkuhiljaa pimeälle puolelle, ja ilmassa on väkisinkin kysymys, syntyykö näin uusi Bosa Sennen terrorisoimaan avaruuden ääriä?
Aivan siihen asti ei vielä päästä, vaikka kirjan loppuratkaisu onkin huimaava - yllätys pysyy aivan loppuun saakka hyvin kätkettynä, ja se onkin lopulta parasta Reynoldsia: tapahtumien mittakaavan räjähtäminen käsiin, syyt ja seuraukset, väistämättömyyden tunne.
Reynolds on edelleen suosikkejani, mutta jotenkin koen vaikeaksi suhtautua tähän uuteen sarjaan. Kyseessä lienee enemmän oma ongelmani; sama kuin vanhan suosikkibändin uusi musiikillinen suunta, ainahan se on surkeaa ja huonoa - paitsi uudelle yleisölle. Suosittelen siis tätä kirjaa varauksetta kaikille scifidiggareille, niin uusille kuin vanhoille Reynoldsin faneille sekä myös teille onnettomille rääpäleille, jotka ette Reynoldsin maailmaan ole vielä astuneet.
Neljä kviniä. Tiedät kyllä sitten...
Kostaja oli jossain määrin poikkeava teos Reynoldsin "vakavan" scifin seassa; enemmän seikkailuhenkinen, jotenkin ikään kuin uudelle, nuoremmalle polvelle hieman tarkoituksellisesti suunnattu teos. Varjokapteenissa on samanlainen tunne, mutta ehkei ihan niin päällekäyvän selkeänä - siinä on sopivasti myös Reynoldsin tiukemman scifin piirteitä, ehkä jonkinlaisena myönnytyksenä tai jopa laskelmointina, ettei tarina menisi aivan hömpän puolelle.
Kirja on varsin mainio, helppoa luettavaa ja tapahtumia ja meininkiä riittää. Seikkailua, taistelua, sopivassa määrin uskottavaa avaruus-fysiikkaa ja ihmeellisiä keksintöjä, sekä hyvinkin syvällisesti kuvattuja henkilöhahmoja kaikkine ristiriitoineen ja ongelmineen. Silti... jotenkin kirjasta jää itselleni laskelmoiva tunne. En myöskään pidä hirveästi puolipakollisista toiminta- ja seikkailukohtauksista, ne ovat mielestäni tarpeettomia tämänkaltaisessa teoksessa - mutta se on tietenkin makuasia. Jollekin toiselle juuri nuo kohtaukset voivat hyvinkin olla kirjan parasta antia.
Tarinassa jatketaan Nessin sisarusten matkaa; Bosa Sennen on kukistettu, ja sisarukset ovat ottaneet tämän aluksen haltuunsa. Bosan henki kuitenkin kummittelee, hiipien sisarusten mieliin koko ajan syvemmälle. Sisarusten toimintaa leimaa epäilys näiden liukumisesta pikkuhiljaa pimeälle puolelle, ja ilmassa on väkisinkin kysymys, syntyykö näin uusi Bosa Sennen terrorisoimaan avaruuden ääriä?
Aivan siihen asti ei vielä päästä, vaikka kirjan loppuratkaisu onkin huimaava - yllätys pysyy aivan loppuun saakka hyvin kätkettynä, ja se onkin lopulta parasta Reynoldsia: tapahtumien mittakaavan räjähtäminen käsiin, syyt ja seuraukset, väistämättömyyden tunne.
Reynolds on edelleen suosikkejani, mutta jotenkin koen vaikeaksi suhtautua tähän uuteen sarjaan. Kyseessä lienee enemmän oma ongelmani; sama kuin vanhan suosikkibändin uusi musiikillinen suunta, ainahan se on surkeaa ja huonoa - paitsi uudelle yleisölle. Suosittelen siis tätä kirjaa varauksetta kaikille scifidiggareille, niin uusille kuin vanhoille Reynoldsin faneille sekä myös teille onnettomille rääpäleille, jotka ette Reynoldsin maailmaan ole vielä astuneet.
Neljä kviniä. Tiedät kyllä sitten...
maanantai 1. heinäkuuta 2019
Douglas Adams: Linnunradan Käsikirja Liftareille
Nyt ollaan klassikon äärellä! Jos olet yhtään piirua scifiin päin kallellaan etkä ole tätä kirjaa vielä lukenut, niin tässä toimintaohje: pois tietokoneelta/kännykältä heti, nyt -> seuraavaksi kirjastoon tai jonkun kaverin kirjahyllylle - muista pyyhe! -> lue tämä kirja -> tule paremmaksi ihmiseksi.
Adamsin kirja on aivan ratkiriemukas, hyväntahtoinen, oivaltava ja niin täydellisen kiva että ällötysmittari heilahtaisi punaiselle, ellei kirja olisi myös valtavan sympaattinen. Kyseessä on siis scifi-hassuttelu, jonkinmoinen parodia vakavahenkisestä tieteiskirjallisuudesta mutta myös täysin omanlaisensa, itsenäisenä teoksena toimiva seikkailu. Kieliä vain tuppaa olemaan poskessa melkoinen määrä.
Arthur Dent, kirjan päähahmo, havahtuu eräänä aamuna kun hänen kotitalonsa aiotaan jyrätä maan tasalle uuden ohitustien rakentamisen vuoksi. Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi yhdelle päivälle, Arthurin hyvä ystävä tulee paikalle ja kertoo maapallon tulevan tuhotuksi tuossa tuokiossa uuden intergalaktisen ohitustien tieltä.
Arthur päätyy liftaamaan vieraan lajin avaruusalukselle, ja siitä poskettoman, tolkuttoman monimutkaiselle seikkailulle halki ajan ja paikan. Mukana on mm. Vogonit, joiden runous on niin hirveää että se saa graniitin itkemään, ja Zaphod, kaksipäinen, varasteleva linnunradan presidentti, sekä tietenkin paranoidi androidi Marvin. Ja avaruusalus, jonka moottorina toimii ääretön epätodennäköisyys.
Kirjan tarina on täyttä ilotulitusta. Joka sivulla mennään uuteen päätähuimaavaan suuntaan sellaisella vauhdilla, että lukemista on mahdoton lopettaa mihinkään suvantokohtaan, koska sellaisia yksinkertaisesti ei ole. Kaikki kääntyy päälaelleen eikä missään ole järjen hiventäkään. Silti tarina jotenkin oudosti pysyy kasassa. Huumori on myös melko brittiläisen kuivakkaa, ainakin omasta mielestäni varsin toimivaa.
Täydet viisi pangalaktista kurlauspommia. Lue tämä kirja tai... lue tämä kirja. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Adamsin kirja on aivan ratkiriemukas, hyväntahtoinen, oivaltava ja niin täydellisen kiva että ällötysmittari heilahtaisi punaiselle, ellei kirja olisi myös valtavan sympaattinen. Kyseessä on siis scifi-hassuttelu, jonkinmoinen parodia vakavahenkisestä tieteiskirjallisuudesta mutta myös täysin omanlaisensa, itsenäisenä teoksena toimiva seikkailu. Kieliä vain tuppaa olemaan poskessa melkoinen määrä.
Arthur Dent, kirjan päähahmo, havahtuu eräänä aamuna kun hänen kotitalonsa aiotaan jyrätä maan tasalle uuden ohitustien rakentamisen vuoksi. Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi yhdelle päivälle, Arthurin hyvä ystävä tulee paikalle ja kertoo maapallon tulevan tuhotuksi tuossa tuokiossa uuden intergalaktisen ohitustien tieltä.
Arthur päätyy liftaamaan vieraan lajin avaruusalukselle, ja siitä poskettoman, tolkuttoman monimutkaiselle seikkailulle halki ajan ja paikan. Mukana on mm. Vogonit, joiden runous on niin hirveää että se saa graniitin itkemään, ja Zaphod, kaksipäinen, varasteleva linnunradan presidentti, sekä tietenkin paranoidi androidi Marvin. Ja avaruusalus, jonka moottorina toimii ääretön epätodennäköisyys.
Kirjan tarina on täyttä ilotulitusta. Joka sivulla mennään uuteen päätähuimaavaan suuntaan sellaisella vauhdilla, että lukemista on mahdoton lopettaa mihinkään suvantokohtaan, koska sellaisia yksinkertaisesti ei ole. Kaikki kääntyy päälaelleen eikä missään ole järjen hiventäkään. Silti tarina jotenkin oudosti pysyy kasassa. Huumori on myös melko brittiläisen kuivakkaa, ainakin omasta mielestäni varsin toimivaa.
Täydet viisi pangalaktista kurlauspommia. Lue tämä kirja tai... lue tämä kirja. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)