Clive Cussler: Poseidonin Nuoli

No jopas nyt, taas tuli kaksi kirjaa samalta kirjailijalta peräkkäin. Toisaalta näiden höttökirjojen osalta sikäli hyvä taktiikka että toiseen kirjaan ei tarvitse keskittyä sitäkään vähään mitä ensimmäiseen, koska homman nimi on enemmän tai vähemmän sama.

Clive Cussler kirjoittaa - takakansitekstiä lainatakseni - merten Indian Jonesin, Dirk Pitt:in seikkailuista. Vertaus on seikkailun puitteissa melko osuva, mutta Pitt ei kyllä ole läheskään yhtä cool tai karismaattinen kuin Indiana Jones. Lähinnä mieleen tulee Barbien poikaystävä Ken - hohtavat hampaat, oletettavasti heti aamusta täydellinen kampaus ja "vahva mutta älykkyyttä viestivä leuka". Tai jotain.

No joo, asiaan. Nyt ollaan siis kansainvälisen vakoilun kuvioissa. Kiinalaiset ryökäleet yrittävät varastaa USAn sotilassalaisuuksia, ja sehän nyt ei tietenkään käy päinsä. Alkaa kilpajuoksu jossa rosvot - taas kerran - ovat sinnikkäitä mutta toivottoman huonoja ampujia, ja Pitt pelastuu kerta toisensa jälkeen täpärästi. Ja kyllä, merellä liikutaan tälläkin kertaa aika paljon.

Tässä kirjassa pistetään Panaman kanava aika surutta tuusannuuskaksi; mitäpä väliä sillä, että maailmankauppa pysähtyy, kunhan kelmi saadaan kiinni just eikä melkeen tässä ja nyt. Vähän myös räjäytellään orjakauppiaiden omaisuutta ja pelastetaan tietenkin orjat siinä sivussa. Ai niin, lisäksi löydetään sata vuotta kateissa ollut sukellusvene joka on puoliksi näkyvissä; sitä nyt vaan ei ole kukaan muu sattunut sataan vuoteen hoksaamaan.

Hohhoijaa. Tämä kirja on todella sujuvaa muovikelmutettua einestuubaa. Ehkä aavistuksen menevämpi kuin edellinen (en muuten edes muista edellisen nimeä vaikka luin sen vain viikko sitten, niin loistava se oli) joten olkoon ja menköön: kolme sukellusta pohjamutiin kesän kunniaksi.

Clive Cussler: Puolikuu Nousee

Clive Cussler on kirjoittanut ison nipun Dirk Pitt-seikkailuja, joista tämä on... ties kuinka mones. Kyseessä on aika perinteinen toimintaseikkailu, jossa hyvikset heiluvat pitkin maailmaa ja pahikset luuhaavat nurkissa, ilmestyen aina sopivin ajoin melkein onnistumaan. Lopuksi hyvikset tietenkin voittavat.

Cusslerin Dirk Pitt-kirjojen oma erottautuminen massasta liittyy meriteemaan. Dirk (ja isänsä, josta käytetään vain nimeä Pitt) on amerikkalainen merentutkija, ja iso osa seikkailuista tapahtuukin laivoilla, veneillä, sukellusveneillä tai rannan läheisyydessä.

Tällä kertaa metsästetään muinaismuistoja, uskonnollisia aarteita, joita tietenkin hamuavat myös roistot. Seikkailu on menevää mutta ehkä aavistuksen kulahtanutta, ainakin juonenkäänteiden osalta. Mitään kovin yllättävää ei tapahdu, ja läheltä piti -tilanteita viljellään kyllästymiseen asti. Roistot eivät myöskään luonnollisestikaan osaa ampua; isokin joukko konetuliasein aseistautuneita pahiksia onnistuu ampumaan sankareista ohi, kerran toisensa jälkeen, suorastaan liikuttavalla varmuudella.

Tai mitä sanotte - huom, juonipalajastus! - tuhansia vuosia sitten kadonneesta, mittaamattoman arvokkaita muinaisjäänteitä kuskanneesta laivasta, joka löytyy hyväkuntoisena, kaikki aarteet mukanaan, rannalla olevasta luolasta. Sinne nyt vaan ei kukaan ole sattunut pariin tuhanteen vuoteen kävelemään sisään. Jep jep.

Noo, ihan hyvää kesäviihdettähän tämä, jos ei kummempia odota. Pistetään nyt vaikka kolme harhalaukausta tosi läheltä, ihan vaan koska pahikset on surkeita.

Lee Child: Etsintäkuulutettu

Jack Reacher on taas menossa, ja konnat lakoavat verihurmeeseen. Etsintäkuulutettu on ties monesko Jack Reacher tarina, eikä edes niistä mitenkään hyvästä päästä. Tarina on puuduttava, ylipitkä ja epäuskottava, tavallistakin enemmän. Lisäksi loppuratkaisun petoksen petoksen petoksen petturit -kuvio on aika pöhelö.

No, kelmejä kuitenkin suolataan ja teilataan ihan tosta noin vaan, eikä kukaan koskaan kysele Reacheriä edesvastuuseen. Murha lienee kuitenkin murha vaikka olisikin kova jätkä, eikö? No ei tässä maailmassa. Jos on tarpeeksi kovis, saa ampua ihmisiä ihan mielin määrin.

Pyh. Aikamoista ajanhukkaa. Tätä en voi suositella edes kevyenä viihteenä, sen verran kömpelö ja epäkiinnostava tarina on. Yksi harhalaukaus.

Flann O'Brien

Tämä kirja on jonkin ihmeellisen päättelyketjun lopputuloksena luokiteltu scifiksi, mutta en kyllä oikein osaa olla samaa mieltä. Toisaalta, en myöskään osaa keksiä mitään muutakaan luokittelua, sen verran kummallisesta kirjasta on kyse.

Kolmas Konstaapeli on melkeinpä jännityskirja, noin niin kuin aluksi. Tapahtuu ryöstömurha, ja tekijöiden välille syntyy epäluottamus saaliista. Perusjuttua siis. No tavallaan, mutta mutta... Pian käy ilmi, että murhattu mies ei ehkä olekaan kuollut. Sitten päädytään poliisien kynsiin. Poliisien, joilla on oma atomiteoria, pohjaton fiksaatio polkupyörävarkauksiin ja joista yksi askartelee toinen toistaan pienempiä sisäkkäisiä arkkuja, joista viimeiset ovat niin pieniä että niitä on mahdoton nähdä edes suurennuslasilla. Mystinen kolmas konstaapeli kummittelee myös taustalla.

Kaiken tämän ohella viljellään (toivottavasti kuvitteellisesen) markiisi De Selbyn omintakeista filosofiaa pitkinä pohdintoina ja alaviitteinä, joissa ei kyllä ole päätä eikä häntää. Markiisi muunmuassa on vahvasti sitä mieltä, että vesi on liian väkevää ja sitä pitää pyrkiä laimentamaan. Ja että katsomalla vastakkain asetettuihin peileihin, näkee menneisyyteen niin kauas kuin vain jaksaa katsoa.

Kirja on paikoitellen ihan hauskaa sekoilua, mutta ehkä liian pimahtanutta minun mieleeni. En voi olla ajattelematta kirjailijaraukkaa, jolla on ilmiselvästi ongelmia mielenterveytensä kanssa. Tai vakava huumeongelma. Kenties molempia. Mutta jos tykkäät sekoilusta ja erikoisista jutuista niiden itsensä vuoksi, tässäpä oiva pläjäys.

Kolme konstaapelia, ihan vain koska se sopii monella tavalla moneen asiaan.

Huovinen: Porsaan Paperit

Veikko Huovinen on metka kirjailija, itselleni oikein mieluisa. Huovisen kirjoissa on usein näennäisesti pinnallista hihittelyhuumoria, välillä vähän roisiakin, mutta usein vasta pohtimalla paljastuva alavire, joka tuppaa olemaan hyvin inhimillinen ja lempeä. Niin on tälläkin kertaa. Porsaan Paperit on kokoelma lyhyitä tarinoita jotka nivoutuvat jotenkuten yhteen eläinteeman kautta, mutta pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ihmisistä.

Tarinat ovat eri ikäisiä, alkaen 1960-luvulta aina 1980-luvulle, ja sen jotenkin huomaa. Ensimmäiset tarinat ovat yksinkertaisempia ja pelkistetympiä, melkein pelkkiä hassutteluja. Loppua kohden - tarinat ovat kirjassa aikajärjestyksessä - juttuihin tulee lisää syvyyttää, erilaisia kerroksia ja erilaisia tulkintoja mahdollistavia vivahteita. Itse pidin oikeastaan enemmän loppupään tuotannosta, vaikka kyllä alkupäässäkin aikamoisia helmiä oli. Vai mitä mieltä olette kotkasta joka paritellessaan hekottelee, että olisipa nyt tunnettu luontokuvaaja puskassa väijymässä niin saisi kuvata petolinnun persettä? Vino huumorintaju siinä linnulla...

Suositeltavaa luettavaa huumorin ja etenkin Huovisen ystäville, ja miksei eläinten ystäville noin yleensäkin. Lyhyet tarinat on myös helppo lukaista vaikka yksittäisinä palasina. Suosittelen!

Neljä ahmivaa mäyräkoiraa.

M. John Harrison: Valo

Valo on ns. kovan luokan scifiä. Tämän kirjan lukeminen edellyttää ehkä jonkin verran alan harrastuneisuutta, ja selkeää kiinnostusta aihetta kohtaan. Sillä Valo ei ole helppoa luettavaa.

Harrison ei paljon selittele tapahtumien tai henkilöiden taustoja, vaan toimintaan rymistelään suoraan sekaan. Valkoinen Kissa on K-teknologian avaruusalus - minkä ihmeen K-teknologian? No mietipä sitä. Seria Mau on sen ohjaksissa, ilmeisesti, ehkä, jotenkin, paitsi ettei olekaan ja sitäpaitsi kaikki tapahtuu nanosekunneissa, samalla kun Matematiikka vetelee naruista taustalla. Siis mitä?

No sitä, että vasta lukemalla kirjaa riittävän pitkälle alkaa kaikesta sekavasta vyörytyksestä muodostua jonkinlainen käsitys tapahtumista. Jotka tosin tapahtuvat eri aikakausilla ristiin rastiin siten, ettei sitäkään oikein osaa aina hahmottaa.

Tekeeköhän kirjailija tahallaan kiusaa, vai onko tässä jotain oikeasti takana? No ainakin mielestäni lukukokemus on vaikeudesta huolimatta aika eheä, eli ei tätä nyt ihan hatusta ole repäisty. Aika monelle asialle löytyy jotain kautta kuitenkin selitys, tai ehkä ainakin syy. Ja lopussa, niin kuin usein tehdään, erilliset säikeet vedetään yhteen, tosin ehkä aavistuksen verran teennäisesti mutta kuitenkin.

Mutta mistä kaikessa oli oikeastaan kysymys? No sitä en kyllä oikein saanut selville.

Koville scifi-diggareille silti suositeltavaa lukemista, aika... mieleenpainuva kokemus. Neljä nanosekunnin mittaista piipahdusta erilaisissa ulottuvuuksissa ja vaikka yksi kvantti vielä kaupan päälle. Revi siitä

Gordon R. Dickson: Erehtymisen Taito

Dorsai-trilogian ensimmäinen osa.

Tällä kertaa on kyseessä "hohhoijaa ei taas tätä" osaston kirja. Dicksonin Dorsai-trilogia kertoo ylivertaisista (haukotus) Dorsai-sotilaista (hoijakkaa) jotka lyövät ylivertaisuudellaan ällikällä vanhan ihmiskunnan kotiplaneetan Maan (no niin tietenkin) ja myöhempien siirtokuntien (yllätys) väkeä. Dorsait ovat kerta kaikkiaan paljon ovelampia (toki) ja muutenkin parempia (tietty) kuin kukaan muu, että onnistuvat joka käänteessä jallittamaan ja voittamaan... no, kaikki.

Kirja on suoraan sanoen todella, todella tylsä. Sinänsä ihan ansiokkaasti kirjoitettu eikä mitenkään erityisen ärsyttävä, paitsi että... jos nyt lähdetään vaikka siitä että päähenkilö on totaalisen täydellinen pökkelö, ja että päähenkilön ylivertaisuus oikeastaan perustuu vain siihen tosiasiaan, että kaikki muut ovat ihan täysiä taukkeja, niin johan on markkinat. Jatkuvaa monologia, kerrotaan miksi ja miten onnistuttiin jallittamaan, ja aina toinen osapuoli vain kuuntelee kiltisti... Voisiko joku pahis joskus ihan vaan ampua sen omahyväisyydessä paistattelevan pompöösitaiteilijan?

En jaksa näitä enää, paitsi että yksi tätä sarjaa vielä hyllyssä. Onneksi edes luin nämä aivan väärässä järjestyksessä, ensin kolmannen, nyt ensimmäisen ja viimeiseksi keskimmäisen osan. Siitäs sait! Kuka nyt on ylivertainen, häh, kuka?

Kaksi über-pitkää monologia ja nekin vain siksi että kirjassa on alku ja loppu. Kaikki siinä välissä on suurinpiirtein tarpeetonta.

Robert A. Heinlein: Seitsemän Miehen Sota

Heinleinin kirja Seitsemän Miehen Sota on aika perinteistä poikain seikkailu-scifiä, tosin sillä sivuhuomautuksella että aika on jälleen tehnyt tepposensa. Kirja on kirjoitettu aluperin vuonna 1940, ja tämän päivän mittapuulla se on paitsi aika yllätyksetön, myös sangen rasistinen.

Muistan lukeneeni tämän kirjan lapsena, joskus 1980-luvulla, enkä silloin saanut ollenkaan samanlaista tunnetta. Toisaalta olin itsekin aika nuori, en ehkä osannut edes ajatella koko asiaa. Niin ajat muuttuvat. Kirjassa käydään sotaa: Amerikka on kukistunut ja Pan-Aasialaiset ovat niskan päällä. Näitä kuvataan aika hätkähdyttävästi keltaisiksi apinoiksi, ja esitetään muutenkin ihan täysinä idiootteina, julmureina.

Tarina itsessään on aika peruslinjoilla. Sota on hävitty mutta pieni joukko ylivertaisen älykkäitä (kuinkas muutenkaan) miehiä ryhtyy vastarintaan, ja kas kummaa, niin kääntyy laiva. Sitkeät Amerikkalaiset tiedemiehet perustavat uskonnon, jonka varjolla tehdään myyräntyötä - värvätään lisää joukkoja, kehitetään ylivertaisia sädeaseita ja muutenkin ollaan parempia kuin... no, keltaiset apinat. Lopputuloksen toki arvaa jo ihan alkumetreillä.

Sinänsä ihan sujuva seikkailu, mutta kirjalliset ansiot jäävät kyllä melko vaatimattomiksi. Kolme uskonnollista rituaalia.

Dean R. Koontz: Varjostaja

Varjostaja on aika perinteinen jännityskirja, eikä Koontzin tekeleistä mitenkään omaperäisin. Parhaimmillaan Koontz on jopa aika kekseliäs, mutta nyt on kyllä käyty kulahtaneiden ajatusten jätesangolla aika isolla kauhalla.

Ajetaan autolla yhdysvaltain halki, idästä länteen. Joku seuraa. Yritetään päästä pakoon muttei meinaa onnistua (vaikka sankareilla on urheiluauto ja takaa-ajajalla kuorma-auto, hohhoijaa). Lopulta seuraa pakollinen yhteenotto. Takaa-ajaja on tietenkin väkivaltainen mielipuoli, ja ei-ehkä-niin-kovin-yllättäen hyvikset voittavat.

Teksti on melkein parhaimmillaan matkakertomuksena, kun kuvaillaa seutuja joiden läpi ajetaan. Kaikki muu on aika pökkelöä ja yhdentekevää. Henkilöhahmot ovat enemmän kuin kliseisiä ja juonenkäänteet niin ennalta-arvattavia ettei edes naurata. Teksti sentään rullaa kohtalaisesti, eikä Stephen Kingin tyyliseen poskettomaan pitkittämiseen sorruta - kirja on armeliaan lyhyt.

Kevyttä kesätuubaa, tai voihan tällä pyyhkiä peensä jos rullatavara loppuu. Kaksi tööttäystä.

Philip K. Dick: Simulantit

Philip K. Dick ei ole helppo kirjailija, eikä Simulantit ainakaan itselleni helppo kirja. Dick on tieteiskirjallisuudesta pitävälle jonkinlainen automaattinen pakkopulla: Dick on niin arvostettu, että tietenkin hänen kirjoistaan on pidettävä. Minä en vaan aina pidä. Mielestäni esimerkiksi juurikin tämä Simulantit on aika kulahtanut kyhäelmä.

Olisi mielenkiintoista nähdä sama kirja eri kirjailijanimellä julkaistuna: kuinka paljon suitsutusta syntyy pelkän nimen perusteella?

No, asiaan. Simulantit kertoo maailmasta jossa yhteiskunta on muuttunut lopultakin turvalliseksi. Valkoisessa talossa valtaa pitää presidentti ja tämän puoliso, ensimmäinen nainen, joka on jonkinlainen julkkis-idoli koko kansakunnalle. Presidentin valtakausi kestää neljä vuotta kerrallaan, mutta ensimmäinen nainen on ja pysyy.

Ylettömään turvallisuuteen kyllästyneet ihmiset karkaavat Marsin siirtokuntaan etsimään oikeaa elämää. Mutta kuten Dickin kirjoissa yleensä, mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kuka esimerkiksi onkaan ensimmäinen nainen? Tai presidentti? Ja mitä ihmettä aikamatkustuksen avulla tulevaisuuteen tuotu Hitlerin valtakunnanmarsalkka Hermann Göring tekee tarinassa?

Kirjan tyyli on hieman vanhahtavaa - kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1964 - mutta sen tulevaisuusvisiot ovat aika toimivia. Aikamatkustuksen sekopäisyydellä leikitellään jonkun verran, ja välillä meno äityy niin levottomaksi että on todella työlästä pysyä kärryillä kaikissa käänteissä, ja erityisesti henkilöhahmoissa joita riittää enemmän kuin lääkäri määrää. Tarina taas, no, varsinainen yllätys on aika helposti arvattavissa, mutta paljastukseen johtava polku sen sijaan jäi itselleni lopulta aika hämäräksi. En kokenut tarinaa tai hahmoja varsinaisesti edes kovin kiinnostaviksi.

Ehkä pakollista luettavaa Scifi-diggareille ja varsinkin Dickin ystäville, muille en oikein kyllä suosittelisi. Kaksi aikahyppyä.