torstai 20. heinäkuuta 2017
tiistai 18. heinäkuuta 2017
Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater
Kurt Vonnegut lienee yksi suurimmista humanisteista kautta aikojen. Hänen kirjoissaan on aina kaiken tarinan seassa sellaista ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sitä on vaikea olla hämmästelemättä.
Tällä kertaa tarinassa heilutaan yltäkylläisyyden, rikkauden, köyhyyden ja kurjuuden seassa, ja miten näiden kautta erilaisuus, jopa hulluus, näkyy eri tavalla riippuen katsojasta. Koko kirjan ytimenä ainakin minulle on yksi lause, yksi kysymys: kuinka rakastaa turhia ihmisiä? Tätä pohtii kirjan päähenkilö Eliot, joka on satumaisen rikas mutta jolla mitä ilmeisimmin on suhteettoman suureksi paisunut empatiarauhanen (???). Eliot päätyykin elämään vaatimattomissa olosuhteissa ja, no, rakastamaan ja välittämään turhista ihmisistä; työttömistä, alkoholisteista, mielenvikaisista - kaikista niistä jotka eivät vaikuta tehokkuuden mittareilla merkityksellisiltä.
Tarina sinänsä on aika pöhkö. Enemmän ehkä onkin merkitystä sillä, herättääkö tuo kysymys ajatuksia lukijassa. Itselläni kyllä, vaikka melkoinen hippi-nynny-piispiis kaikille hyvää haluaja olenkin jo valmiiksi. Mielestäni kysymys on kuitenkin erittäin tärkeä; yhteiskunta koostuu kaikista ihmisistä, mutta osa ihmisistä on selvästi vähemmän kykeneviä tai jopa haluavia osallistumaan yhteisen taakan kantamiseen. Pitääkö heitäkin rakastaa (kyllä!)? Kuka ja miten sen tekee? Mitä tapahtuu jos heistä ei välitetä? Onko raha taas kerran ja aina vaan ainoa mittari arvoille?
Suosittelen lukemaan tämän kirjan, ei ehkä suurena kirjallisuutena vaikka onkin kyllä ihan sujuva ja paikoin aika hupaisan vänkyrä tarina, vaan enemmänkin ajatuksia herättävänä pamflettina. Toimii myös pöydänjalan alla, jos pöytä keikkuu. Neljä ajatuslamppua pään päälle.
Tällä kertaa tarinassa heilutaan yltäkylläisyyden, rikkauden, köyhyyden ja kurjuuden seassa, ja miten näiden kautta erilaisuus, jopa hulluus, näkyy eri tavalla riippuen katsojasta. Koko kirjan ytimenä ainakin minulle on yksi lause, yksi kysymys: kuinka rakastaa turhia ihmisiä? Tätä pohtii kirjan päähenkilö Eliot, joka on satumaisen rikas mutta jolla mitä ilmeisimmin on suhteettoman suureksi paisunut empatiarauhanen (???). Eliot päätyykin elämään vaatimattomissa olosuhteissa ja, no, rakastamaan ja välittämään turhista ihmisistä; työttömistä, alkoholisteista, mielenvikaisista - kaikista niistä jotka eivät vaikuta tehokkuuden mittareilla merkityksellisiltä.
Tarina sinänsä on aika pöhkö. Enemmän ehkä onkin merkitystä sillä, herättääkö tuo kysymys ajatuksia lukijassa. Itselläni kyllä, vaikka melkoinen hippi-nynny-piispiis kaikille hyvää haluaja olenkin jo valmiiksi. Mielestäni kysymys on kuitenkin erittäin tärkeä; yhteiskunta koostuu kaikista ihmisistä, mutta osa ihmisistä on selvästi vähemmän kykeneviä tai jopa haluavia osallistumaan yhteisen taakan kantamiseen. Pitääkö heitäkin rakastaa (kyllä!)? Kuka ja miten sen tekee? Mitä tapahtuu jos heistä ei välitetä? Onko raha taas kerran ja aina vaan ainoa mittari arvoille?
Suosittelen lukemaan tämän kirjan, ei ehkä suurena kirjallisuutena vaikka onkin kyllä ihan sujuva ja paikoin aika hupaisan vänkyrä tarina, vaan enemmänkin ajatuksia herättävänä pamflettina. Toimii myös pöydänjalan alla, jos pöytä keikkuu. Neljä ajatuslamppua pään päälle.
torstai 13. heinäkuuta 2017
Dan Brown: Meteoriitti
Dan Brown kirjoittaa ihan menevää jännitys/toimintakirjallisuutta. Tällä kertaa ei olla lainkaan uskonnollisissa kuvioissa vaan USAn politiikan huipulla, ja samalla hieman avaruustutkimuksen nurkalla. Menoa ja meininkiä piisaa!
Kirja on hyvin kirjoitettu ja toimintaa on hengästymiseen saakka. Helppo lukea, vaikka paikoin juonen kiemurat ovatkin suoraan sanoen aika puupäisiä. Amerikkalainen aseilla mässäily ja politiikan teatterimaisuus ovat tympeitä ja valitettavan voimakkaasti läsnä. Vai miten on esimerkiksi, kun henkilö noudetaan tutkimuskeskukseen helikopterilla, häntä ei suinkaan kuljeteta vain helikopterilla vaan nimenomaan "MH-60GH PaveHawk helikopterilla". Vai niin. No paljonpa kiinnostaa, mutta pitäähän se mainita ja varmaan sponsored by aseteollisuus. Ja tällaiset nippelijutut muistetaan mainita aina, kun on aseisiin liittyvistä asioista kyse - mielestäni aika tympeää.
Juonessa ruodittava poliittinen vehkeily on sangen epäkiinnostavaa, näin eurooppalaisittain. Kaikilla on kaapit täynnä luurankoja, ja valtaa käyttää ilmeisesti se, jonka avustaja on nokkelin jekuttaja televisiohaastatteluissa. Selittäisi kyllä muutamankin asian ihan tosielämästäkin.
Eli, sujuvaa luettavaa mutta rasittavan paljon amerikkalaisuutta ja loppua kohden hyvin alkanut tarina muuntuu aika tyhmäksi, juoni on lopulta todella heppoinen. Kaksi sotilasjuttuihin liittyvää lyhennettä.
Kirja on hyvin kirjoitettu ja toimintaa on hengästymiseen saakka. Helppo lukea, vaikka paikoin juonen kiemurat ovatkin suoraan sanoen aika puupäisiä. Amerikkalainen aseilla mässäily ja politiikan teatterimaisuus ovat tympeitä ja valitettavan voimakkaasti läsnä. Vai miten on esimerkiksi, kun henkilö noudetaan tutkimuskeskukseen helikopterilla, häntä ei suinkaan kuljeteta vain helikopterilla vaan nimenomaan "MH-60GH PaveHawk helikopterilla". Vai niin. No paljonpa kiinnostaa, mutta pitäähän se mainita ja varmaan sponsored by aseteollisuus. Ja tällaiset nippelijutut muistetaan mainita aina, kun on aseisiin liittyvistä asioista kyse - mielestäni aika tympeää.
Juonessa ruodittava poliittinen vehkeily on sangen epäkiinnostavaa, näin eurooppalaisittain. Kaikilla on kaapit täynnä luurankoja, ja valtaa käyttää ilmeisesti se, jonka avustaja on nokkelin jekuttaja televisiohaastatteluissa. Selittäisi kyllä muutamankin asian ihan tosielämästäkin.
Eli, sujuvaa luettavaa mutta rasittavan paljon amerikkalaisuutta ja loppua kohden hyvin alkanut tarina muuntuu aika tyhmäksi, juoni on lopulta todella heppoinen. Kaksi sotilasjuttuihin liittyvää lyhennettä.
sunnuntai 9. heinäkuuta 2017
Hugh Howey: Hiekka
Hugh Howey on tullut tunnetuksi Siilo-kirjoistaan. Hiekka on eri sarjaa, sijoittuen eri paikkaan ja aikaan - ainakin luultavasti - mutta on silti hyvin tutun tuntuinen. Kyse on samanlaisesta dystopia-scifistä, jossa tarinaa ei pohjusteta turhaan taustatiedoilla ja jossa henkilöhahmot tuntuvat tietävän - tai välittävän - ympäröivästä todellisuudesta ja sen historiasta yhtä vähän kuin lukija.
Siilo oli loistavasti kirjoitettu, sen jatko-osat hieman kärsivät salaisuuden paljastumisesta mutta olivat silti kohtuullisen hyviä kirjoja. Hiekka aloittaa ikään kuin alusta: taas mennään, eikä tiedetä missä, miksi tai miten tähän on päädytty. Asetelma on siis kutakuinkin sama kuin Siilossa, minkä lisäksi hahmot tuntuvat jotenkin samanlaisilta. Ainakin niistä kerrotaan hyvin samaan tapaan. Voisi jopa sanoa, että Howey on jonkinlainen yhden jutun ihme, mutta se ei kyllä olisi oikein reilusti tehty koska Hiekka on lopulta melko hyvä kirja.
Kirja alkaa eräänlaisena seikkailutarinana, ja dystopia sekä yhteisön selviytyminen tulevat mukaan vasta myöhemmin. Yhden perheen kautta seurataan kokonaisen yhteisön kamppailua olemassaolostaan jotain tuntematonta - kenties jopa olematonta - vihollista vastaan. Uhka on koko ajan läsnä, sitä ei voi päästä pakoon, mutta sen laatu ja alkuperä pysyvät arvoituksina. Mistä oikein on kyse? Sitäpä ei voi tietää. Kirjan loppu haiskahtaa myös hyvin selkeästi siltä, että tulossa olisi jatkoa - ja mikäpä siinä, olisi oikeastaan erittäin kiinnostavaa tietää, miten näille ihmisille käy ja ennen kaikkea mistä ihmeestä oikein on kyse, mitä ihmeessä on tapahtunut?
Erittäin suositeltavaa lukemista kaikille scifin, dystopioiden ja hiekan ystäville. Neljä sangen suurta dyyniä.
Siilo oli loistavasti kirjoitettu, sen jatko-osat hieman kärsivät salaisuuden paljastumisesta mutta olivat silti kohtuullisen hyviä kirjoja. Hiekka aloittaa ikään kuin alusta: taas mennään, eikä tiedetä missä, miksi tai miten tähän on päädytty. Asetelma on siis kutakuinkin sama kuin Siilossa, minkä lisäksi hahmot tuntuvat jotenkin samanlaisilta. Ainakin niistä kerrotaan hyvin samaan tapaan. Voisi jopa sanoa, että Howey on jonkinlainen yhden jutun ihme, mutta se ei kyllä olisi oikein reilusti tehty koska Hiekka on lopulta melko hyvä kirja.
Kirja alkaa eräänlaisena seikkailutarinana, ja dystopia sekä yhteisön selviytyminen tulevat mukaan vasta myöhemmin. Yhden perheen kautta seurataan kokonaisen yhteisön kamppailua olemassaolostaan jotain tuntematonta - kenties jopa olematonta - vihollista vastaan. Uhka on koko ajan läsnä, sitä ei voi päästä pakoon, mutta sen laatu ja alkuperä pysyvät arvoituksina. Mistä oikein on kyse? Sitäpä ei voi tietää. Kirjan loppu haiskahtaa myös hyvin selkeästi siltä, että tulossa olisi jatkoa - ja mikäpä siinä, olisi oikeastaan erittäin kiinnostavaa tietää, miten näille ihmisille käy ja ennen kaikkea mistä ihmeestä oikein on kyse, mitä ihmeessä on tapahtunut?
Erittäin suositeltavaa lukemista kaikille scifin, dystopioiden ja hiekan ystäville. Neljä sangen suurta dyyniä.
lauantai 8. heinäkuuta 2017
Clive Cussler: Varas
Clive Cusslerin kirjoissa seikkaileva Isaac Bell on taas menossa, ja aikamoista meininkiä onkin kyseessä. Bell seikkailee valtamerilaivalla jossa tapahtuu kamalia, murha ja tulipalo. Syyllisestä saadaan vain vilaus, jonka perusteella kyseessä vaikuttaa olevan jonkinlainen akrobaatti, ja häikäilemätön sellainen.
Tarinassa liikutaan elokuvateollisuuden alkutaipaleella, äänielokuva on kuin graalin malja jota tavoittelevat kilpaa elokuvatuottajat ja natsit. Kyllä vaan, natsitpa hyvinkin. Tarina on monella tavalla pähkähullu ja aika hölmökin, mutta elokuva-alan nippelitiedoissa ja historiassa on kyllä kiehtoviakin puolia. Täpäriä pelastumisia riittää, ja sankari on yliluonnollisen taitava ja voittamaton väsyttävyyteen asti.
Sinänsä Cussler kirjoittaa ihan hyvää jännitys-/toimintakirjallisuutta, ja tämä kirja on ainakin itse lukemistani Cusslerin kirjoista parhaasta päästä. Toimintaa riittää, historia on hyvin läsnä eikä tylsiä suvantoja juurikaan tule. Toisaalta tarina on aika hölmö ja henkilöhahmoja on niin suuri määrä ettei niistä kaikista oikein pääse kärryille, ja muutama sivujuoni jää kokolailla tarpeettomiksi. Loppuratkaisukin on vähän tekemällä tehdyn oloinen.
Ihan hyvää kesähömppää kuitenkin. Kolme kelaa vanhentunutta filmiä.
Tarinassa liikutaan elokuvateollisuuden alkutaipaleella, äänielokuva on kuin graalin malja jota tavoittelevat kilpaa elokuvatuottajat ja natsit. Kyllä vaan, natsitpa hyvinkin. Tarina on monella tavalla pähkähullu ja aika hölmökin, mutta elokuva-alan nippelitiedoissa ja historiassa on kyllä kiehtoviakin puolia. Täpäriä pelastumisia riittää, ja sankari on yliluonnollisen taitava ja voittamaton väsyttävyyteen asti.
Sinänsä Cussler kirjoittaa ihan hyvää jännitys-/toimintakirjallisuutta, ja tämä kirja on ainakin itse lukemistani Cusslerin kirjoista parhaasta päästä. Toimintaa riittää, historia on hyvin läsnä eikä tylsiä suvantoja juurikaan tule. Toisaalta tarina on aika hölmö ja henkilöhahmoja on niin suuri määrä ettei niistä kaikista oikein pääse kärryille, ja muutama sivujuoni jää kokolailla tarpeettomiksi. Loppuratkaisukin on vähän tekemällä tehdyn oloinen.
Ihan hyvää kesähömppää kuitenkin. Kolme kelaa vanhentunutta filmiä.
tiistai 4. heinäkuuta 2017
Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin Parhaita
Sherlock Holmes seikkailee jälleen. Edelleen. Aina vaan.
Tässä kirjassa on kolmetoista Sherlock Holmes tarinaa. Tarinat ovat hyvin perinteisiä salapoliisijuttuja; jotain outoa tapahtuu, ja ainoa joka voi arvoituksen ratkaista on mestarietsivä itse, kera apurinsa - ja tarinoiden kertojana toimivan - Watsonin. Tarinat vaihtelevat ihmissuhdedraamoista kansainvälisen vakoilun maailmaan, ja piipahtaapa arkkivihollinen Moriartykin kuvioissa, joskin aika lyhyesti.
Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta en voi olla vertaamatta näitä tarinoita esimerkiksi Agatha Christien kirjoihin: Christien tarinoissa kerrotaan aina vihjeitä matkan varrella. Kun lopulta arvoitus ratkeaa, aukeaa myös vihjeiden merkitys - ahaa, olisihan tuo pitänyt arvata! Sen sijaan Sherlock Holmesin tarinoissa on kosolti yksityiskohtia jotka havaitsee vain Holmes itse, eikä lukija voi osallistua arvoituksen ratkaisemiseen täysin rinnoin. Se jotenkin vie hiukan kiinnostavuutta pois muuten ihan ovelista tarinoista.
Salapoliisijuttujen ystävälle hyvinkin suositeltavaa luettavaa. Kolme jälkeä ikkunalaudalla.
Tässä kirjassa on kolmetoista Sherlock Holmes tarinaa. Tarinat ovat hyvin perinteisiä salapoliisijuttuja; jotain outoa tapahtuu, ja ainoa joka voi arvoituksen ratkaista on mestarietsivä itse, kera apurinsa - ja tarinoiden kertojana toimivan - Watsonin. Tarinat vaihtelevat ihmissuhdedraamoista kansainvälisen vakoilun maailmaan, ja piipahtaapa arkkivihollinen Moriartykin kuvioissa, joskin aika lyhyesti.
Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta en voi olla vertaamatta näitä tarinoita esimerkiksi Agatha Christien kirjoihin: Christien tarinoissa kerrotaan aina vihjeitä matkan varrella. Kun lopulta arvoitus ratkeaa, aukeaa myös vihjeiden merkitys - ahaa, olisihan tuo pitänyt arvata! Sen sijaan Sherlock Holmesin tarinoissa on kosolti yksityiskohtia jotka havaitsee vain Holmes itse, eikä lukija voi osallistua arvoituksen ratkaisemiseen täysin rinnoin. Se jotenkin vie hiukan kiinnostavuutta pois muuten ihan ovelista tarinoista.
Salapoliisijuttujen ystävälle hyvinkin suositeltavaa luettavaa. Kolme jälkeä ikkunalaudalla.
tiistai 27. kesäkuuta 2017
Donald E. Westlake: Huonompi Juttu
Dortmunder on täällä taas! Tällä kertaa puuhastellaan hautausmailla, vaihdetaan ruumiita ja hautakiviä ja yritetään näin hankkia soveltuvat DNA-näytteet joilla todistetaan nuoren naisen kuuluvan jo hävinneeksi luultuun intiaaniheimoon, ja näin osalliseksi heimolle kuuluviin rahoihin. Kovin yllätyksettömästi aivan putkeen ei homma mene tälläkään kertaa, vaan soppa on paitsi sakea myös sekava ja täynnä sattumuksia.
Tarina on hilpeä, monipolvinen ja mukavasti kulkeva. Juuri kun lukija luulee päässeensä kärryille, hommat menevätkin taas pieleen ja uutta matoa koukkuun. Erilaisia konnuuksia tehtaillaan siellä sun täällä, ja kaikki vanhat kuviot ovat tyylikkäästi mukana; niin paikat kuin henkilötkin. Tähän voisi väsyä, mutta kun kielenkäyttö on ensiluokkaista ja tarinan kommervenkit toinen toistaan poskettomampia, ei voi kuin hykerrellä. Jospa lukisin vielä yhden sivun, tai pari...
Ihan parasta kesälukemista, suosittelen lämpimästi kaikille... no ihan kaikille vaan.
Viisi pientä inkkaria kanootissa!
Tarina on hilpeä, monipolvinen ja mukavasti kulkeva. Juuri kun lukija luulee päässeensä kärryille, hommat menevätkin taas pieleen ja uutta matoa koukkuun. Erilaisia konnuuksia tehtaillaan siellä sun täällä, ja kaikki vanhat kuviot ovat tyylikkäästi mukana; niin paikat kuin henkilötkin. Tähän voisi väsyä, mutta kun kielenkäyttö on ensiluokkaista ja tarinan kommervenkit toinen toistaan poskettomampia, ei voi kuin hykerrellä. Jospa lukisin vielä yhden sivun, tai pari...
Ihan parasta kesälukemista, suosittelen lämpimästi kaikille... no ihan kaikille vaan.
Viisi pientä inkkaria kanootissa!
torstai 22. kesäkuuta 2017
Alastair Reynolds: Sovituksen Kuilu
Täydellistä scifiä! Tästä ei juuri paremmaksi muutu. Reynoldsin neljäs kirja Ilmestysten Avaruus -sarjassa on käsittämättömän huimaa mittakaavoilla leikittelemistä - vaakalaudalla on maailmankaikkeuden, oikeastaan myös rinnakkaisten todellisuuksien kohtalo, mutta myös yksilötason kohtalot ovat hämmentämässä soppaa ja vaikuttavat lopputulokseen voimakkaasti. On hurjaa, miten näin erilaiset ääripäät saadaan samaan tarinaan ja vieläpä kaikinpuolin uskottavasti ja kiinnostavasti, mutta niinpä vain Reynolds onnistuu!
Alastair Reynolds on työskennellyt aiemmin astrofyysikkona, ja sen huomaa. Kirjojen visiot tulevaisuuden teknologioista ja avaruudesta temmeltämisestä ovat erinomaisen uskottavia, eivät ehkä välttämättä kovin realistisia mutta uskottavasti kerrottuja ja todellisuuteen, oikeisiin faktoihin kiedottuja. Yllättävää kyllä, myös henkilöhahmot - ihmiset, yhtyneet (jonkinlaiset ihmisten ja koneiden sekoitukset) ja hypersiat (miksipä ei?) - ovat hienosti kuvattuja kaikkine vikoineen ja taustoineen. Tuntuu, että monet perinteisemmät proosan kirjoittajatkin voisivat ottaa oppia henkilöhahmojen käsittelystä Reynoldsilta, mikä on jo aika poikkeuksellista tieteisfiktion kirjoittajaksi.
Tarina on monisyinen, useammassa eri aikalinjassa kulkeva ja pitkän aikavälin kattava. Aluksi voi olla vaikea edes hahmottaa, missä milloinkin mennään, mutta pikkuhiljaa, aivan erityisen tarkasti ja huolellisesti, tapahtumat ja henkilöt alkavat liittyä yhteen. Kirja on pitkä, ja sen lukeminen on kuin hykerryttävän kiehtovan palapelin kokoamista. Loppu on arvattavissa, yllätysmomentti ei ehkä ole ihan täydellinen, mutta silti melkoinen ilotulitus. Avainasemassa tarinan kannalta on... oikeastaan lähes kaikki kirjan hahmot. Kovin montaa merkityksetöntä tyyppiä ei mukana kuljeteta, vaan kaikilla on omat palasensa kokonaisuudessa, jotka asettuvat pikkuhiljaa paikoilleen tarinan selkeytyessä.
Kirjasarjan aikaisemmat osat - Ilmestysten Avaruus, Kuilukaupunkin ja Lunastuksen Arkki - kertovat samasta ajasta, samaan kokonaisuuteen liittyvistä tapahtumista, mutta Sovituksen Kuilun voi kyllä lukea erillisenä teoksenakin. Silloin tosin osia tarinasta jää hämäräksi eikä kokonaisuuden mahtipontinen mittakaava kenties hahmotu täysin. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa vähänkään scifiin päin kallellaan olevalle!
Viisi galaksia!
Alastair Reynolds on työskennellyt aiemmin astrofyysikkona, ja sen huomaa. Kirjojen visiot tulevaisuuden teknologioista ja avaruudesta temmeltämisestä ovat erinomaisen uskottavia, eivät ehkä välttämättä kovin realistisia mutta uskottavasti kerrottuja ja todellisuuteen, oikeisiin faktoihin kiedottuja. Yllättävää kyllä, myös henkilöhahmot - ihmiset, yhtyneet (jonkinlaiset ihmisten ja koneiden sekoitukset) ja hypersiat (miksipä ei?) - ovat hienosti kuvattuja kaikkine vikoineen ja taustoineen. Tuntuu, että monet perinteisemmät proosan kirjoittajatkin voisivat ottaa oppia henkilöhahmojen käsittelystä Reynoldsilta, mikä on jo aika poikkeuksellista tieteisfiktion kirjoittajaksi.
Tarina on monisyinen, useammassa eri aikalinjassa kulkeva ja pitkän aikavälin kattava. Aluksi voi olla vaikea edes hahmottaa, missä milloinkin mennään, mutta pikkuhiljaa, aivan erityisen tarkasti ja huolellisesti, tapahtumat ja henkilöt alkavat liittyä yhteen. Kirja on pitkä, ja sen lukeminen on kuin hykerryttävän kiehtovan palapelin kokoamista. Loppu on arvattavissa, yllätysmomentti ei ehkä ole ihan täydellinen, mutta silti melkoinen ilotulitus. Avainasemassa tarinan kannalta on... oikeastaan lähes kaikki kirjan hahmot. Kovin montaa merkityksetöntä tyyppiä ei mukana kuljeteta, vaan kaikilla on omat palasensa kokonaisuudessa, jotka asettuvat pikkuhiljaa paikoilleen tarinan selkeytyessä.
Kirjasarjan aikaisemmat osat - Ilmestysten Avaruus, Kuilukaupunkin ja Lunastuksen Arkki - kertovat samasta ajasta, samaan kokonaisuuteen liittyvistä tapahtumista, mutta Sovituksen Kuilun voi kyllä lukea erillisenä teoksenakin. Silloin tosin osia tarinasta jää hämäräksi eikä kokonaisuuden mahtipontinen mittakaava kenties hahmotu täysin. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa vähänkään scifiin päin kallellaan olevalle!
Viisi galaksia!
maanantai 5. kesäkuuta 2017
Donald E. Westlake: Ihmisryöstön Käsikirja
Dortmunder ystävineen seikkailee jälleen! Tällä kertaa normaalit ryöstöt ja kaappaukset vaihtuvat ihmisryöstöön. Kelp on löytänyt kirjan (jonka on kirjoittanut Richard Stark, joka on Westlaken oma kirjailijanimi) jossa kuvaillaan täydellisesti yksityiskohtia myöten ihmisryöstö - onnistunut sellainen - ja kirjaa ohjeena käyttäen porukka käy tuumasta toimeen.
Arvatenkin kaikki ei mene ihan putkeen. Kaikki mikä voi mennä pieleen myös menee, ja pari asiaa jotka eivät mitenkään voineet mennä pieleen menee myös pieleen. Lopulta kuitenkin vältytään kiinnijäämiseltä, joskin saalis jää laihaksi.
Westlake kirjoittaa Dortmunderin porukasta aina hilpeään tapaansa, eikä petä tässäkään kirjassa, vaikkei ihan parhaimpiin ehkä ylletäkään. Kirja on kuitenkin todella mukavaa ja sujuvaa luettavaa, erinomaista lomakirjallisuutta jota voi huoletta suositella... no oikeastaan ihan kaikille.
Neljä melkein onnistunutta kaappausta!
Arvatenkin kaikki ei mene ihan putkeen. Kaikki mikä voi mennä pieleen myös menee, ja pari asiaa jotka eivät mitenkään voineet mennä pieleen menee myös pieleen. Lopulta kuitenkin vältytään kiinnijäämiseltä, joskin saalis jää laihaksi.
Westlake kirjoittaa Dortmunderin porukasta aina hilpeään tapaansa, eikä petä tässäkään kirjassa, vaikkei ihan parhaimpiin ehkä ylletäkään. Kirja on kuitenkin todella mukavaa ja sujuvaa luettavaa, erinomaista lomakirjallisuutta jota voi huoletta suositella... no oikeastaan ihan kaikille.
Neljä melkein onnistunutta kaappausta!
tiistai 30. toukokuuta 2017
Donald E. Westlake: Sydämen Asia
Westlake kirjoittaa parhaiten tunnetusta Dortmunder-sarjastaan poiketen melko vakavahenkisiä, pohdiskelevia novelleja poliisietsivästä joka pohdiskelee omaa kuolevaisuuttaan suhteessa ympärillään New Yorkissa vellovaan rikollisuuteen ja kuolemaan.
Abraham Levine on viisikymppinen poliisi jolla on sydänvaivoja. Hän ei ole mikään erityinen suoran toiminnan sankari vaan pikemminkin pohdiskeleva, vankkaa perustyötä tekevä poliisi jonka jutut selviävät tai ovat selviämättä, hyvin realistisen tuntuisesti.
Tässä kirjassa on kuusi erillistä tarinaa joita yhdistää päähenkilö(kaarti). Tarinat ovat osin perusjuttua, mutta jotkut ovat todella riipaisevia traagisuudessaan. Viimeisen tarinan loppu on suorastaan surullinen.
Näissä tarinoissa ei ole rahtustakaan Dortmunderin porukan hilpeydestä ja huolettomuudesta, mutta ei synkkyydellä silti mässäillä. Elämä vain on melko tummasävyistä suuren kaupungin poliisille. Tarinoita on kirjoitettu pitkän ajan kuluessa, 1950-luvulta aina 1980-luvulle saakka, mutta sitä ei kyllä huomaa - juttu kulkee sujuvasti tarinasta toiseen, ja kirjaa on todella miellyttävä lukea.
Erittäin hyvä kirja, suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa dekkareiden ystävälle.
Neljä luotia - suoraan sydämeen.
Abraham Levine on viisikymppinen poliisi jolla on sydänvaivoja. Hän ei ole mikään erityinen suoran toiminnan sankari vaan pikemminkin pohdiskeleva, vankkaa perustyötä tekevä poliisi jonka jutut selviävät tai ovat selviämättä, hyvin realistisen tuntuisesti.
Tässä kirjassa on kuusi erillistä tarinaa joita yhdistää päähenkilö(kaarti). Tarinat ovat osin perusjuttua, mutta jotkut ovat todella riipaisevia traagisuudessaan. Viimeisen tarinan loppu on suorastaan surullinen.
Näissä tarinoissa ei ole rahtustakaan Dortmunderin porukan hilpeydestä ja huolettomuudesta, mutta ei synkkyydellä silti mässäillä. Elämä vain on melko tummasävyistä suuren kaupungin poliisille. Tarinoita on kirjoitettu pitkän ajan kuluessa, 1950-luvulta aina 1980-luvulle saakka, mutta sitä ei kyllä huomaa - juttu kulkee sujuvasti tarinasta toiseen, ja kirjaa on todella miellyttävä lukea.
Erittäin hyvä kirja, suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa dekkareiden ystävälle.
Neljä luotia - suoraan sydämeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)