Westlake kirjoittaa parhaiten tunnetusta Dortmunder-sarjastaan poiketen melko vakavahenkisiä, pohdiskelevia novelleja poliisietsivästä joka pohdiskelee omaa kuolevaisuuttaan suhteessa ympärillään New Yorkissa vellovaan rikollisuuteen ja kuolemaan.
Abraham Levine on viisikymppinen poliisi jolla on sydänvaivoja. Hän ei ole mikään erityinen suoran toiminnan sankari vaan pikemminkin pohdiskeleva, vankkaa perustyötä tekevä poliisi jonka jutut selviävät tai ovat selviämättä, hyvin realistisen tuntuisesti.
Tässä kirjassa on kuusi erillistä tarinaa joita yhdistää päähenkilö(kaarti). Tarinat ovat osin perusjuttua, mutta jotkut ovat todella riipaisevia traagisuudessaan. Viimeisen tarinan loppu on suorastaan surullinen.
Näissä tarinoissa ei ole rahtustakaan Dortmunderin porukan hilpeydestä ja huolettomuudesta, mutta ei synkkyydellä silti mässäillä. Elämä vain on melko tummasävyistä suuren kaupungin poliisille. Tarinoita on kirjoitettu pitkän ajan kuluessa, 1950-luvulta aina 1980-luvulle saakka, mutta sitä ei kyllä huomaa - juttu kulkee sujuvasti tarinasta toiseen, ja kirjaa on todella miellyttävä lukea.
Erittäin hyvä kirja, suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa dekkareiden ystävälle.
Neljä luotia - suoraan sydämeen.
tiistai 30. toukokuuta 2017
maanantai 22. toukokuuta 2017
Gordon R. Dickson: Dorsai!
Dirsai-trilogian III osa
Gordon Dickson kirjoittaa kovin perinteistä tieteiskirjallisuutta. Seikkailua ja avaruudessa vaeltelua, jonkinmoisella yhteiskunnallisella havainnoinnilla maustettuna. Itselleni tällainen seikkailu-tyyppinen scifi jää vähän vieraaksi, en oikein jaksa siitä kiinnostua - ja niin kävi tälläkin kertaa.
Päähenkilö on jonkinmoinen yli-ihminen joka lyö ällikällä kaikki, ollen ylivoimaisen nerokas joka käänteessä. Hahmoja piisaa mutta niihin ei juurikaan paneuduta, ovatpahan vaan jotenkin mukana. Lopussa... no, todetaan että olipas kova jätkä, mutta eipä siitä sen kummempia. Melko ontuva pökkelömäinen selitys päähenkilön ylivoimaisuudelle annetaan, mutta jääköön se tässä mainitsematta siltä varalta, että joku tämän kirjan haluaisi lukea.
Kirja ei sinänsä ole huono eikä edes kovin kliseinen, onpahan vaan kovin yllätyksetön. Vähän niin kuin kelpo hampurilainen, mitäpä sitä spekuloimaan, se on sellainen kuin on.
Kaksi planeettaa.
torstai 11. toukokuuta 2017
Enrico Morovich: Pudotus
Hassu kauhufantasia, jonka kertojina toimivat ihmisten ohessa koirat ja kummitukset. Kaiken keskiössä on ihmeellinen kuilu, joka kätkee arvoituksen - tai sitten ei.
Kirjassa ei paljon selitellä vaan kyseessä on aika monimutkaisesti kerrottu jännitystarina, jonka parissa joutuu kyllä käyttämään aivojaan jos meinaa pysyä kyydissä. Sen verran paljon hahmoja on, eikä aina ole ihan selvää kuka on kertojana tai mitä tapahtuu.
Mielenkiintoista luettavaa vaikka ehkä vähän omaan nokkeluuteensa kompastuukin.
Neljä ruumista kuilun pohjalla.
Kirjassa ei paljon selitellä vaan kyseessä on aika monimutkaisesti kerrottu jännitystarina, jonka parissa joutuu kyllä käyttämään aivojaan jos meinaa pysyä kyydissä. Sen verran paljon hahmoja on, eikä aina ole ihan selvää kuka on kertojana tai mitä tapahtuu.
Mielenkiintoista luettavaa vaikka ehkä vähän omaan nokkeluuteensa kompastuukin.
Neljä ruumista kuilun pohjalla.
lauantai 6. toukokuuta 2017
H.G. Wells: Kun Nukkuja Herää
H.G. Wellsin kirja Kun Nukkuja Herää on jonkinlaisessa scifin perusteoksen maineessa, eikä kenties syyttä. Kirja on kirjoitettu 1899 ja siinä fantasioidaan vuoden 2100 tulevaisuudesta tavalla, joka varmasti oli kirjan ilmestymisen aikoihin ihmetystä herättävä.
Nykyaikana luettuna tulevaisuuden visiot vaikuttava auttamattoman kesyiltä. Vaikka kirjan tulevaisuuteen on vielä pitkä matka, ollaan jo monin tavoin paljon huimemmissa sfääreissä niin teknologian kuin yhteiskunnankin osalta. Siinä valossa kirja ei herätä juurikaan ihmestyksen tunteita, mutta muuten se on melko kiinnostavaa luettavaa.
Uskallan väittää, että kovin harva samaan aikaan kirjoitettu kirja tuntuu kieleltään ja tarinaltaan niin nykyaikaiselta. Kirjaa lukiessa olisi helppo ajatella sen olevan kirjoitettu esimerkiksi 1960-luvulla, joten jonkinlaisena visionäärinä Wellsiä voi hyvinkin pitää.
Kirjan tarina sen sijaan on auttamatta vanhahtava, jopa hieman tylsä. Tämä tosin johtunee aika paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että tämän kirjan tarinaa on sittemmin mukailtu lukemattomia kertoja - olisikin ehkä reilumpaa kutsua noita kirjoja tylsiksi ja tätä jännittäväksi, edelläkävijäksi suorastaan.
Tarina häilyy jossain yhteiskunnallisen kannanoton ja seikkailun välimaastossa, eikä oikein lopulta asetu kumpaankaan uomaan kovin täydellisesti. Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta enemmän ehkä kuriositeettiarvoa kuin hyvää kirjallisuutta. Tänään.
Kolme lentoalusta.
Nykyaikana luettuna tulevaisuuden visiot vaikuttava auttamattoman kesyiltä. Vaikka kirjan tulevaisuuteen on vielä pitkä matka, ollaan jo monin tavoin paljon huimemmissa sfääreissä niin teknologian kuin yhteiskunnankin osalta. Siinä valossa kirja ei herätä juurikaan ihmestyksen tunteita, mutta muuten se on melko kiinnostavaa luettavaa.
Uskallan väittää, että kovin harva samaan aikaan kirjoitettu kirja tuntuu kieleltään ja tarinaltaan niin nykyaikaiselta. Kirjaa lukiessa olisi helppo ajatella sen olevan kirjoitettu esimerkiksi 1960-luvulla, joten jonkinlaisena visionäärinä Wellsiä voi hyvinkin pitää.
Kirjan tarina sen sijaan on auttamatta vanhahtava, jopa hieman tylsä. Tämä tosin johtunee aika paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että tämän kirjan tarinaa on sittemmin mukailtu lukemattomia kertoja - olisikin ehkä reilumpaa kutsua noita kirjoja tylsiksi ja tätä jännittäväksi, edelläkävijäksi suorastaan.
Tarina häilyy jossain yhteiskunnallisen kannanoton ja seikkailun välimaastossa, eikä oikein lopulta asetu kumpaankaan uomaan kovin täydellisesti. Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta enemmän ehkä kuriositeettiarvoa kuin hyvää kirjallisuutta. Tänään.
Kolme lentoalusta.
sunnuntai 23. huhtikuuta 2017
Veikko Huovinen: Mikäpä Tässä
Huovisen kirjoissa on aina mukavaa veitikkamaisuutta. Mikäpä Tässä on kokoelma novelleja ja muita lyhyitä tarinoita, mutta veitikkamaisuus on aika pienessä osassa.
Kirjan tarinoista osa on jopa aika puisevia. En tiedä liekö aika tehnyt tepposet, ehkä nämä tarinat ovat toimineen aikaisemmin paremmin, mutta nyt ei vain jotenkin lähde. Monet tarinoista myös loppuvat jotenkin ilmaan - niistä ei oikein synny valmista. Ei niin, että aina pitäisi olla joku messevä loppuhuipennus, mutta kuitenkin tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan...
Erikoinen kirja, en tiedä mitä tästä oikein ajattelisi muuta kuin, että pidän Huovisen muista kirjoista enemmän.
Kaksi puujalkavitsiä.
Kirjan tarinoista osa on jopa aika puisevia. En tiedä liekö aika tehnyt tepposet, ehkä nämä tarinat ovat toimineen aikaisemmin paremmin, mutta nyt ei vain jotenkin lähde. Monet tarinoista myös loppuvat jotenkin ilmaan - niistä ei oikein synny valmista. Ei niin, että aina pitäisi olla joku messevä loppuhuipennus, mutta kuitenkin tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan...
Erikoinen kirja, en tiedä mitä tästä oikein ajattelisi muuta kuin, että pidän Huovisen muista kirjoista enemmän.
Kaksi puujalkavitsiä.
maanantai 17. huhtikuuta 2017
Robert A. Heinlein: Galaksin Kansalainen
Tätä kirjaa mainostetaan takakansitekstissä yhdeksi Heinleinin unohtumattomimmaksi, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Mielestäni tämä kirja on Heinleinin teoksista juurikin toisesta päästä; melko yhdentekevää perus scifiä, jota on Heinleinin tuotannosta huomattavasti pienempi osuus. Itse asiassa koko kirjassa Scifi on aika toissijaista. Kirjan tarina on hyvinkin perinteinen ryysyistä rikkauksiin -kertomus, joka nyt sattuu sijoittumaan johonkin kuvitteelliseen tulevaisuuden maailmaan.
Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Heinlein on kyllä kirjoittanut huomattavasti mielenkiintoisempiakin teoksia. Tästä kirjast on vaikea keksiä mitään kovin innostavaa; tarina on perushuttua ja sangen yllätyksetön, ja juonenkäänteet helposti ennalta arvattavia ja kovin merkityksettömiä. Kaikenkaikkiaan aika... tyhjänpäiväinen teos.
Voihan tämän lukea, huonompiakin on kirjoitettu, mutta Heinleinin tuotantoa tämä kirja edustaa kovin heikosti. Kaksi avaruusalusta.
Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Heinlein on kyllä kirjoittanut huomattavasti mielenkiintoisempiakin teoksia. Tästä kirjast on vaikea keksiä mitään kovin innostavaa; tarina on perushuttua ja sangen yllätyksetön, ja juonenkäänteet helposti ennalta arvattavia ja kovin merkityksettömiä. Kaikenkaikkiaan aika... tyhjänpäiväinen teos.
Voihan tämän lukea, huonompiakin on kirjoitettu, mutta Heinleinin tuotantoa tämä kirja edustaa kovin heikosti. Kaksi avaruusalusta.
perjantai 14. huhtikuuta 2017
Jan Jalutsi: Ammattina Vankikarkuri
Eipä voi muuta todeta kuin että kylläpä on rosvoksi ryhtyminen tyhmää, ja kylläpä rosvoiksi ryhtyy tyhmiä ihmisiä.
Jan Jalutsi - oikealta nimeltään Jan Stefan Moilanen - lienee Suomen tunnetuin vankikarkuri. Heppu on tehnyt lukuisia pankkiryöstöjä ja muita rötöksiä, jäänyt aina kiinni ja sitten karkaillut vähän paikasta jos sun toisestakin. Ja jäänyt taas kiinni.
Kirjassaan Jalutsi kertoo tekemisistään, vankilassa olemisesta ja karkumatkoistaan. Kirjassa on melko mielenkiintoista pohdiskelua syistä ja taustoista - kaveri ei selvästi ole ihan tyhmä. Hämmentävää, miten näinkin järkevän tuntuinen kaveri ei ole onnistunut keksimään mitään älykästä tekemistä elämällään. No, pienistä huonoista päätöksistä se kai aina lähtee, ja sitten polku vie mukanaan - kun on rosvoksi ryhtynyt on - tämänkin kirjan perusteella - vaikea ryhtyä enää muuhun.
Kirjan mielenkiintoisinta antia on havainto, miten helppoa Suomen vankiloista on ollut karata. Ihan käsittämättömiä tempauksia, huiskis vaan ja jätkät on tiessään, kerta toisensa jälkeen. Vankiloissa ilmeisesti on keskimäärin avian tolkuttoman tyhmää sakkia, joka ei moista osaa keksiä, ja sitten kun istumassa onkin ihan kohtuullisen fiksu ja neuvokas kaveri niin eipä kauheasti kalterit menoa hidasta. Uskomatonta, mutta ilmeisesti aika pitkälti kuitenkin totta. Jotkut jutut tosin vaikuttavat vähintään rankasti liioitelluilta, ellei peräti ihan täysin hölynpölyltä.
Toinen merkillepantava seikka on rosvojen tyhmyys. Kerta toisensa jälkeen keikat turataan kun känniääliöt eivät osaa olla selvinpäin, vaan hölmöilevät, tunaroivat, sähläävät ja ylipäätään vain toimivat tyhmästi. Ei juurikaan menisi fiktiivisessä teoksessa läpi keikan pilalle meno sen vuoksi, että pakoauton avaimet unohtuivat väärän kaverin taskuun. No, eipä kai rosvoksi kovin moni täysipäinen ryhdykään.
Ehkä tärkein opetus kirjassa on kuitenkin se, miten huono idea rosvon ja vankikarkurin elämä on. Koko ajan pelko peräpäässä virkavaltaa karkuun toinen toistaan kurjemmissa olosuhteissa, vapaudesta ei tietoakaan. Ja lopulta virkavalta vie kuitenkin voiton, ihan jo siksi että resursseja yksinkertaisesti on valtion puolella enemmän kuin yksittäisellä rosvolla.
Ihan kiinnostavaa luettavaa, joskin vähän itseään toistavaa loppua kohden ja lopulta aika jonninjoutavaa tyhmyyden kertausta.
Älkää kakarat ruvetko rosvoiksi, ei kannata. Kolme pankkimurtoa.
Jan Jalutsi - oikealta nimeltään Jan Stefan Moilanen - lienee Suomen tunnetuin vankikarkuri. Heppu on tehnyt lukuisia pankkiryöstöjä ja muita rötöksiä, jäänyt aina kiinni ja sitten karkaillut vähän paikasta jos sun toisestakin. Ja jäänyt taas kiinni.
Kirjassaan Jalutsi kertoo tekemisistään, vankilassa olemisesta ja karkumatkoistaan. Kirjassa on melko mielenkiintoista pohdiskelua syistä ja taustoista - kaveri ei selvästi ole ihan tyhmä. Hämmentävää, miten näinkin järkevän tuntuinen kaveri ei ole onnistunut keksimään mitään älykästä tekemistä elämällään. No, pienistä huonoista päätöksistä se kai aina lähtee, ja sitten polku vie mukanaan - kun on rosvoksi ryhtynyt on - tämänkin kirjan perusteella - vaikea ryhtyä enää muuhun.
Kirjan mielenkiintoisinta antia on havainto, miten helppoa Suomen vankiloista on ollut karata. Ihan käsittämättömiä tempauksia, huiskis vaan ja jätkät on tiessään, kerta toisensa jälkeen. Vankiloissa ilmeisesti on keskimäärin avian tolkuttoman tyhmää sakkia, joka ei moista osaa keksiä, ja sitten kun istumassa onkin ihan kohtuullisen fiksu ja neuvokas kaveri niin eipä kauheasti kalterit menoa hidasta. Uskomatonta, mutta ilmeisesti aika pitkälti kuitenkin totta. Jotkut jutut tosin vaikuttavat vähintään rankasti liioitelluilta, ellei peräti ihan täysin hölynpölyltä.
Toinen merkillepantava seikka on rosvojen tyhmyys. Kerta toisensa jälkeen keikat turataan kun känniääliöt eivät osaa olla selvinpäin, vaan hölmöilevät, tunaroivat, sähläävät ja ylipäätään vain toimivat tyhmästi. Ei juurikaan menisi fiktiivisessä teoksessa läpi keikan pilalle meno sen vuoksi, että pakoauton avaimet unohtuivat väärän kaverin taskuun. No, eipä kai rosvoksi kovin moni täysipäinen ryhdykään.
Ehkä tärkein opetus kirjassa on kuitenkin se, miten huono idea rosvon ja vankikarkurin elämä on. Koko ajan pelko peräpäässä virkavaltaa karkuun toinen toistaan kurjemmissa olosuhteissa, vapaudesta ei tietoakaan. Ja lopulta virkavalta vie kuitenkin voiton, ihan jo siksi että resursseja yksinkertaisesti on valtion puolella enemmän kuin yksittäisellä rosvolla.
Ihan kiinnostavaa luettavaa, joskin vähän itseään toistavaa loppua kohden ja lopulta aika jonninjoutavaa tyhmyyden kertausta.
Älkää kakarat ruvetko rosvoiksi, ei kannata. Kolme pankkimurtoa.
sunnuntai 9. huhtikuuta 2017
Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa
Voipas.
Kirjan aihe on rankka. Kyseessä on Pihlajamäen esikoisteos, ja se jotenkin näkyy; rankan aiheen käsittely on hieman ehkä hapuilevaa, tyylilaji soutaa ja kirjan alkuosa tuntuu olevan jonkun verran eri paria lopun kanssa.
Kirjan päähenkilö on kokenut sodan aikana kauheita, ja nyt kaikki kauheudet on käytävä uudestaan läpi sotaoikeudessa syyttäjän todistajana. Kerronta alkaa tyylilajilla josta itse en pidä lainkaan, jonkinlaisena tajunnanvirtana, sekavina lauseina joista pitää itse kursia kasaan missä mennään ja miksi. Mielestäni kyseinen tyylilaji onnistuu harvoin - ehkä se on oikeasti tosi vaikea, tai ehkä olen vain tylsä tyyppi enkä tajua sen hienoutta.
Myöhemmin kirja siirtyy kuvaamaan tapahtumia menneessä ja nykyhetkessä hieman konkreettisemmin, jolloin varsinainen tarina ja tapahtumat hahmottuvat selkeästi. Tarina on raastava, ja sen on helppo kuvitella olevan valitettavasti hyvinkin realistinen. Sota on paskaa ja ihmiset kykeneviä kuvottaviin hirveyksiin sodan varjolla.
Kirjan päähenkilö on sen sijaan mielestäni aikamoinen pässi. Ihmistä on loukattu erittäin ikävällä tavalla, ja hän päättää käpertyä itseensä eikä kerro asioista kenellekään, vaikkei ole niihin itse millään tavalla syyllinen. Piilottelemalla tapahtuneita, syylliset ovat päästä kuin koira veräjästä. Urpo. Kyllä siitä voi kertoa ja pitääkin.
Okei okei, tiedän, olen mies ja siis munapää ja väärässä kun esitän asian noin yksinkertaisena. Näin on. En ehkä oikeassa elämässä sanoisi oikeasti samanlaisia kauheuksia läpikäyneelle ihmiselle likimainkaan noin rumasti, mutta fiktiiviselle hahmolle mielestäni voin sen tehdä.
Kirjassa on paljon hyvää, paljon enemmän kuin huonoa, ja tarina itsessään on erittäin rankkaa luettavaa. Esikoisteokseksi todella kova suoritus. Silti tyylillinen kikkailu on mielestäni vähän kömpelöä ja syö jotenkin kirjan tehoa, ainakin itselläni. Suosittelen silti, jos vähän vakavammat aiheet yhtään kiinnostavat.
Kolme kyyneltä.
Kirjan aihe on rankka. Kyseessä on Pihlajamäen esikoisteos, ja se jotenkin näkyy; rankan aiheen käsittely on hieman ehkä hapuilevaa, tyylilaji soutaa ja kirjan alkuosa tuntuu olevan jonkun verran eri paria lopun kanssa.
Kirjan päähenkilö on kokenut sodan aikana kauheita, ja nyt kaikki kauheudet on käytävä uudestaan läpi sotaoikeudessa syyttäjän todistajana. Kerronta alkaa tyylilajilla josta itse en pidä lainkaan, jonkinlaisena tajunnanvirtana, sekavina lauseina joista pitää itse kursia kasaan missä mennään ja miksi. Mielestäni kyseinen tyylilaji onnistuu harvoin - ehkä se on oikeasti tosi vaikea, tai ehkä olen vain tylsä tyyppi enkä tajua sen hienoutta.
Myöhemmin kirja siirtyy kuvaamaan tapahtumia menneessä ja nykyhetkessä hieman konkreettisemmin, jolloin varsinainen tarina ja tapahtumat hahmottuvat selkeästi. Tarina on raastava, ja sen on helppo kuvitella olevan valitettavasti hyvinkin realistinen. Sota on paskaa ja ihmiset kykeneviä kuvottaviin hirveyksiin sodan varjolla.
Kirjan päähenkilö on sen sijaan mielestäni aikamoinen pässi. Ihmistä on loukattu erittäin ikävällä tavalla, ja hän päättää käpertyä itseensä eikä kerro asioista kenellekään, vaikkei ole niihin itse millään tavalla syyllinen. Piilottelemalla tapahtuneita, syylliset ovat päästä kuin koira veräjästä. Urpo. Kyllä siitä voi kertoa ja pitääkin.
Okei okei, tiedän, olen mies ja siis munapää ja väärässä kun esitän asian noin yksinkertaisena. Näin on. En ehkä oikeassa elämässä sanoisi oikeasti samanlaisia kauheuksia läpikäyneelle ihmiselle likimainkaan noin rumasti, mutta fiktiiviselle hahmolle mielestäni voin sen tehdä.
Kirjassa on paljon hyvää, paljon enemmän kuin huonoa, ja tarina itsessään on erittäin rankkaa luettavaa. Esikoisteokseksi todella kova suoritus. Silti tyylillinen kikkailu on mielestäni vähän kömpelöä ja syö jotenkin kirjan tehoa, ainakin itselläni. Suosittelen silti, jos vähän vakavammat aiheet yhtään kiinnostavat.
Kolme kyyneltä.
torstai 6. huhtikuuta 2017
Jim Thompson: Jumalan Nimeen
Jopas nyt on verioopperaa. Kuinka monta kertaa voivat hyvät tyypit jäädä kiinni ja karata pahiksilta? Kuinka monta kertaa voi pahis saada hyvikset kiinni ja päättää olla tappamatta nämä, ja sen sijaan jättää nämä pakenemaan rauhassa?
No aika monta. Vähän liiankin monta. Ja kun lisäksi vielä koko ajan tapetaan ihmisiä sellaista vauhtia ettei perässä pysy, on meno vähän hengästyttävää. Tylsyyteen asti. Kirjassa väkivaltaa myös piisaa, kiduttaminen on teema jota paitsi harrastetaan niin myös muistellaan, reilusti enemmän kuin tarpeeksi.
Ja kaiken kruunuksi juoni ja sen käänteet ovat aivan poskettoman typeriä. Aina kun pahat tyypit saadaan kiinni tai tähtäimeen, keksitäänkin joku entistä pölhömpi syy (kosto? raha? plaa plaa) jättää nämä eloon, ja taas homma jatkuu. Sitten jahdataan toinen toista ympäri ämpäri, tapetaan ihmisiä ja aina välillä kidutetaan jotakuta. Lisäksi soppaa hämmentää pseudo-uskonnollinen hölynpölyfolosofia ja mistälie pusikosta revitty kabbalistinen pähkäily, joka on avian totaalisen tarpeetonta.
Teksti kutakuinkin kulkee, kyllähän tämän lukee, mutta tarina on kyllä aika luokattoman typerä. Suoraan sanoen tarpeeton. Thompsonin muista kirjoista olen jonkin verran pitänyt, mutta tästä en kyllä oikeastaan ollenkaan. Menoa ja melskettä, mutta miksi?
Kaksi pakoa kidutuskammioista.
No aika monta. Vähän liiankin monta. Ja kun lisäksi vielä koko ajan tapetaan ihmisiä sellaista vauhtia ettei perässä pysy, on meno vähän hengästyttävää. Tylsyyteen asti. Kirjassa väkivaltaa myös piisaa, kiduttaminen on teema jota paitsi harrastetaan niin myös muistellaan, reilusti enemmän kuin tarpeeksi.
Ja kaiken kruunuksi juoni ja sen käänteet ovat aivan poskettoman typeriä. Aina kun pahat tyypit saadaan kiinni tai tähtäimeen, keksitäänkin joku entistä pölhömpi syy (kosto? raha? plaa plaa) jättää nämä eloon, ja taas homma jatkuu. Sitten jahdataan toinen toista ympäri ämpäri, tapetaan ihmisiä ja aina välillä kidutetaan jotakuta. Lisäksi soppaa hämmentää pseudo-uskonnollinen hölynpölyfolosofia ja mistälie pusikosta revitty kabbalistinen pähkäily, joka on avian totaalisen tarpeetonta.
Teksti kutakuinkin kulkee, kyllähän tämän lukee, mutta tarina on kyllä aika luokattoman typerä. Suoraan sanoen tarpeeton. Thompsonin muista kirjoista olen jonkin verran pitänyt, mutta tästä en kyllä oikeastaan ollenkaan. Menoa ja melskettä, mutta miksi?
Kaksi pakoa kidutuskammioista.
torstai 30. maaliskuuta 2017
Jim Thompson: Jerusalemin Veri
Jerusalemin Veri on Jim Thompsonin esikoisteos, ja sillä mittapuulla aika hieno teos. Kirjassa mennään eikä meinata, Israelin alueella monen keskenään tukkanuottasilla olevan todellisen ja ehkä vähän kuvitteellisenkin ryhmittymän sekoillessa ja lähinnä teurastaessa toisiaan. Mukana ovat niin Hamas, Palestiinalaiset, Jihadistit, itsemurhapommittajat, Mossad kuin salaperäiset Temppeliritarit.
Touhu on välillä kuin jostain Dan Brownin opuksesta, toinen toistaan kummempia historiallisia virityksiä ja salaseuroja ja ties mitä, mutta ne eivät ole kirjan pääosassa. Pääosassa on yksi henkilö, palkkamurhaaja joka ajautuu moraaliseen ristiriitatilanteeseen ja joutuu tekemään valintoja. Kenen puolella seistä, kun kaikki tuntuvat valehtelevan? Siinäpä pähkäiltävää, ammuskelun ja räjähdysten väliin.
Tarinan taustoina ovat iänkaikkisen vanhat ja väsähtäneet lähi-idän jännitteet kristittyjen ja muslimien sekä muutaman muun sekopäisen porukan välillä. Jos kirjan tarinalla on mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin ei voi kuin ihmetellä minkälaisessa kuplassa ihmiset tuolla elävät. Kaikki vihaavat toisiaan syistä, joita kukaan ei enää muista, seurauksena tuhansia vuosia sitten tapahtuneista typeryyksistä. Joten kuolemaa. Aivan patahullua.
Itse en hirveästi ole uskonnoista kiinnostunut, oikeastaan pidän niitä sangen epäkiinnostavana aiheena, joten niiltä osin kirja oli aika haukotuksia aiheuttavaa. En kykene löytämään jännitystä siitä, ovatko muslimit vai juutalaiset oikeassa tai väärässä - aivan sama, koko homma on ihan totaalista typeryyttä. Muilta osin kirja oli ihan mukiinmenevää viihdettä, toimintaa riitti eikä lievä kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonenkäänteissä juurikaan häirinnyt.
Kolme pyllistystä eri ilmansuuntiin.
Touhu on välillä kuin jostain Dan Brownin opuksesta, toinen toistaan kummempia historiallisia virityksiä ja salaseuroja ja ties mitä, mutta ne eivät ole kirjan pääosassa. Pääosassa on yksi henkilö, palkkamurhaaja joka ajautuu moraaliseen ristiriitatilanteeseen ja joutuu tekemään valintoja. Kenen puolella seistä, kun kaikki tuntuvat valehtelevan? Siinäpä pähkäiltävää, ammuskelun ja räjähdysten väliin.
Tarinan taustoina ovat iänkaikkisen vanhat ja väsähtäneet lähi-idän jännitteet kristittyjen ja muslimien sekä muutaman muun sekopäisen porukan välillä. Jos kirjan tarinalla on mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin ei voi kuin ihmetellä minkälaisessa kuplassa ihmiset tuolla elävät. Kaikki vihaavat toisiaan syistä, joita kukaan ei enää muista, seurauksena tuhansia vuosia sitten tapahtuneista typeryyksistä. Joten kuolemaa. Aivan patahullua.
Itse en hirveästi ole uskonnoista kiinnostunut, oikeastaan pidän niitä sangen epäkiinnostavana aiheena, joten niiltä osin kirja oli aika haukotuksia aiheuttavaa. En kykene löytämään jännitystä siitä, ovatko muslimit vai juutalaiset oikeassa tai väärässä - aivan sama, koko homma on ihan totaalista typeryyttä. Muilta osin kirja oli ihan mukiinmenevää viihdettä, toimintaa riitti eikä lievä kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonenkäänteissä juurikaan häirinnyt.
Kolme pyllistystä eri ilmansuuntiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)