Jules Verne: Kahden Vuoden Loma-Aika

Kahden Vuoden Loma-Aika on aika heppoinen teos nykypäivän mittapuilla, mutta varmasti ilmestyessään aikamoinen seikkailu.

Kirja kertoo viidentoista lapsen - poikia toki kaikki - haaksirikosta autiolle saarelle. Eräänlainen Robinson Crusoe -tarina siis, eikä edes kovin "eräänlainen" vaan hyvinkin samankaltainen. Crusoen kaltaista rankkuutta ei tosin tässä kirjassa juurikaan ole, vaan kaikki on hyvin kirkasotsaista ja puhtoista.

Saarelle rakennetaan tietysti hetimiten asumus, kesytetään eläimiä karjaksi ja toimitaan koko lailla suoraselkäisesti. Mitään varsinaisesti pelottavaa tai vaarallista ei tapahdu, ennen kuin loppupuolella kun saarelle eksyy toisia haaksirikkoisia - aikuisia, joista tietenkin osa on klassisesti pahoja tyyppejä.

Pojat toki lopulta selviytyvät turvaan, ja kaikki on ihqua. Sinänsä ihan kelpo nuorisokirjallisuutta kyllä. Jos ei tästä mitään kovin ihmeellistä kehuttavaa keksi, niin ei nyt juurikaan moitittavaakaan.

Kaksi strutsia.

Gene Wolfe: Kiduttajan Varjo

Kiduttajan Varjo on Uuden Auringon Kirja -sarjan ensimmäinen osa. Itseltäni taitavat jäädä loput osat lukematta, sen verran pöljä teos on kyseessä.

Kiduttajan oppipoika rakastuu uhriinsa, ja ajetaan sen vuoksi pois kaupungista. Kirjassa seurataan kyseisen kiduttajan - Severian - matkaa, joka on täysin päätön. Heppu pyörii eestaas samoja paikkoja, koheltaa tietämättömyyttään ja kohtaa täysin yhdentekeviä henkilöitä joista yksikään ei ole kiinnostava.

Kirjan "juju" on olevinaan sen kieli. Takakannessa sanotaan näin:

Teos on allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte ja tieteiskirjallisuuden kiistaton klassikko.

Höpö höpö. Kirjassa kikkaillaan käyttämällä terminologiaa kuvailemaan asioita, jotka ovat ikään kuin tuttuja mutta joita ei selitetä auki, vaan jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Kirja myös sijoittuu erikoiseen sekamelskaan menneisyyttä ja tulevaisuutta, tarina tapahtuu ikään kuin keskiaikaisessa ympäristössä - ritareita, linnoja, kiltoja ja tietenkin heiveröisiä naikkosia joita pitää koko ajan pelastella ties mistä - mutta pienin, lähes huomaamattomin vihjein selviää, että ollaankin ilmeisesti tulevaisuudessa. Kuussa on asutusta, avaruudessa lienee matkusteltu ja lentureilla lennellään hyvinkin arkisesti.

Kaikki knopit ja kommervenkit toimivat, ja teos on taitavasti kursittu kasaan. Ongelma on, että tarina ei ole erityisen kiinnostava. Severian saa puolestani hortoilla typerästi eestaas vaikka hamaan maailmanloppuun saakka - ei kiinnosta. Tyyppi on tylsä, ja niin ovat sivuhahmotkin, ja koko tarina. Sitä ei mikään määrä kikkailua pelasta.

Turhaa kikkailua tarinan kustannuksella. Kaksi myrkkykasvia.

Bonnie MacBird: Veren Taide

Veren Taide on uusi Sherlock Holmes-tarina, jee! Mikäs sen mieluisampaa, Sherlock Holmes on todellakin kirjallinen ikoni, ja täysin ansaitusti. Joten kiinnostus heräsi kun tämän kirjastossa äkkäsin.

Kirjan tarina on jotakuinkin tyypillinen Holmes-tarina. Jännittävä, hieman pelottava ja varsin salamyhkäinen. Bonnie MacBride onnistuu tyylittelyssä varsin mainiosti. Tarinassa etsitään kadonnutta lasta, ja samalla ratkotaan varastetun patsaan arvoitusta.

Sherlock Holmes on huonossa jamassa. Kokaiini on kuvioissa, eikä se tiedä hyvää. Kuinka alakuloinen, huonoon kuntoon itsensä saattanut etsivä pystyy ratkomaan arvoituksia, kun omakaan elämä ei oikein suju?

Holmesin saa raiteilleen luottopakki Watson, jonka rooli on tässäkin tarinassa varsin keskeinen. Kertomuksen edetessä arvoitusta paljastetaan pikkuhiljaa, ja se osoittautuu lopulta paljon kauheammaksi kuin aluksi näytti.

Kirja toimii... ja ei toimi. Tarina on ehkä hieman pitkitetty ja turhan paljon eestaas sinkoileva. Lisäksi perinteisiin Sherlock Holmes -tarinoihin ei kuulu mielestäni kovin paljon toimintaa, eikä varsinkaan väkivaltaa. Tässä kirjassa ollaan hetkittäin lähempänä Robert Downey Jr.:n tähdittämiä, varsin toiminnallisia elokuvia, joissa Holmes on aikamoinen toimintasankari. Olen ehkä kyllin vanha muistaakseni alkuperäiset tarinat niin hyvin, että moinen tuntuu hieman epäluontevalta.

Siitäkin huolimatta ihan kelpo kirja, hyvä yritys eikä suinkaan täysin metsään. Kolme kadonnutta patsasta.

Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast - Valkoinen Tuli

Erikoisagentti Pendergast seikkailee jälleen. Tai oikeastaan selvittää suojattinsa Corrie Swansonin typeriä sotkuja. Corrie tekee tutkimusta kauan sitten kuolleista kaivostyöläisistä, ja työntää nenänsä joka ikiseen mahdolliseen hankaluuteen ihan silkkaa typeryyttään. Todella rasittava tyyppi.

Jo heti alussa selviää, ettei kaivostyöläisten kuolemaan ole syyllinen Karhu, vaikka niin väitetään. Mainareiden luista löytyy varsin erilaista todistusaineistoa. Tarina saa outoja käänteitä kun alunperin varsin viatonta tutkimusta ryhdytään tarkoituksellisesti vaikeuttamaan. Lisäksi seudulla riehuu murhapolttaja.

Juoni on niin monelle mutkalle väännetty, ettei oikein tiedä mitä siitä olisi mieltä. Keskeiset vinkit kimurantin homman ratkaisuun tarjoaa kadonnut Sherlock Holmes -tarina, joka on tässä kirjassa mukana. Legendan mukaan Arthur Conan Doyle kirjoitti sen kuultuaan, mitä mainareille oikeasti tapahtui. Ja Pendergast tietenkin löytää kadonneen teoksen ihan tuosta vaan, iltapäiväkahvin ja päivällisen välissä noin niin kuin puolihuomaamatta.

Loppuratkaisu on pahvipäinen rymistely jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Valitettavasti Corriekin pelastuu - ei olisi tarvinnut, sen verta ärsyttävä hahmo on kyseessä. Kirjan viimeiset sivut on uhrattu siirappiselle Disney-lopetukselle, jossa kaikilla on niiiiiiiin mukavaa että yöks ja plääh.

Aikamoista tuubaa, selkeästi liian pitkä ja todella, todella rasittava toinen päähenkilö. Ei jatkoon. Yksi karhu.

Johanna Sinisalo: Iron Sky - Renaten Tarina

Johanna Sinisalo osallistui kotimaisen Iron Sky elokuvan käsikirjoittamiseen. Käsikirjoitusvaiheen jälkeen Sinisalo kirjoitti tämän kirjan, jossa käsitellään pääosin samaa tarinaa mutta eri kertojahahmon kautta, ja hieman eri perspektiivistä.

Sinisalo on varsin hyvä kirjoittaja. Tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa ilman elokuvaakin, ja se olisi toiminut ihan sellaisenaan. Tarina sinänsä on aika pöhelö: kuun pimeällä puolella piilottelevat natsit ovat hyökkäämässä maahan. Tarina kerrotaan Renaten äänellä. Renate on syntynyt kuussa, asunut siellä aina, eikä tiedä maan menosta mitään. Kun Renate sitten erilaisten sekoilujen seurauksena pääsee maahan, on hämmennys suuri.

Kirjan varsinaista antia on kuun elämän kuvaaminen, ja Renaten maassa kokemien ihmeiden ällistely. Varsinainen tarina on aika ohut, mutta sekin kerrotaan ja kuvaillaan aika hauskalla tavalla auki.

Ihan hyvää komediallista scifiä, jossa joitain melko vakaviakin teemoja seassa. Kolme kiillotettua saapasta.

Lee Child: Kovassa Koulussa

Jack Reacher on täällä taas, ja tympeämpänä kuin koskaan. Joskus näitä kovis-kirjoja on ihan kiva lukea, aivot narikkaan ja niin päin pois, mutta tämä tekele on kyllä omassa lajissaankin aika huono.

Nyt ollaan Reacherin menneisyydessä, hän on vielä armeijan palkkalistoilla. Hämäräperäinen "kuriiri" puhuu isosta rahasummasta, ja tämän perusteella Reacher päättelee kaikenlaista, mm. mistä on kysymys. Ja pahoinpitelee ihmisiä siinä sivussa.

Tarinassa käydään Euroopassa kertomassa, miten paljon parempi Yhdysvallat on. Ja pahoinpidellään ihmisiä siinä sivussa.

Itse "juoni" on ihan silkkaa soopaa, ja sen kuljetus täysin epäuskottava. Mutta toimiipahan tekosyynä väkivallalle ja täysin jonninjoutavalle nerokkaan päättelyn jankuttamiselle, joka on vain tosi tylsää.

Huono kirja. Yksi nyrkki nenään.

Clive Cussler: Havannan Myrsky

Olin tätä kirjaa lukiessani aivan varma, että olen lukenut tämän jo - mutta eipä ei, ei löytynyt omista muistiinpanoista. Kirja on vaan niin kertakaikkisen moneen kertaan käytetyistä palasista kokoon kursittu, ettei sitä meinaa tunnistaa uudeksi teokseksi.

Sankarit Pitt, Pitt ja Pitt (isä, poika ja tytär) seikkailevat tällä kertaa Karibialla. Merestä löytyy kuolleita alueita, joku tekee tuhmuuksia. Sitähän lähdetään selvittämään, ja taas kerran taustalla on ilkeitä roistoja ja kamalia juonia.

Cusslerin kirjoissa toistuu yhtenä teemana kiperistä paikoista pelastumisen maailmanennätyksen tavoittelu. Nytkin erilaisiin pinteisiin joudutaan joka toisella sivulla, ja pelastus on aina täpärä. Roistot ovat myös poikkeuksetta täysiä uunoja ja muutenkin surkeita, joten kortit on kyllä aika pitkälti Pittin suvun puolella - mikä toki ei ole näitä kirjoja lueskellessa mikään yllätys.

Eli, täysin yllätyksetöntä meininkiä, mutta sinänsä omassa sarjassaan ihan menevää hommaa, sujuvasti kulkeva tarina. Sopivasti hömppää. Lomalukemiseksi ihan jees.

Kolme kilpikonnaa.

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis

Stam1nan nokkamies Antti Hyyrynen kirjoittaa mielenkiintoisella tavalla tarinan, joka kietoutuu myös yhtyeen musiikkiin. Diggaan molemmista!

Kirjan päähenkilö Tobeas Seinur on mainosmies. Elämä on leveää, kunnes luonto näyttää voimansa. Monsuunisateita, maanjäristyksiä, kuivuutta, nälänhätää - ja näiden seurauksena ihmiskunta ajautuu sotaan viimeisistä resursseista. 

Tobeas haluaa vain takaisin Suomeen. Kirja seuraa Tobeaksen matkaa pakolaisena, karkurina, ympärillä tuhoutuvan maailman halki. Kirjan kappaleet seurailevat Stam1nan Viimeinen Atlantis -levyn kappaleita. Yhdistelmä on yllättävän toimiva - levy on teemalevy jossa kerrotaan periaatteessa sama tarina musiikin keinoin, ja nyt kerrontaa lavennetaan kaunokirjallisuudeksi täysin saumattomasti. Epäilin tämän toimivuutta etukäteen, mutta täytyy myöntää että lopputulos on hieno. Kirjan lopussa (osin kirjan aikanakin) pilkahdetaan myös yhtyeen Elokuutio-levyn tarinassa.

Tarina on lohduton. Kun ruoka ja juomavesi loppuvat, seuraa kaaos. Sotaa, kurjuutta, väkivaltaa kaikkialla. Sen keskellä pienen yksilön kaipuu kotiinsa, johonkin turvalliseen, on aika pientä. Lopuksi jäljelle jää vain kasa roskaa - valtava kasa, meressä pyörivä jätevuori, viimeinen atlantis.

Hieno kirja. Neljä tsunamia.

Piia Leino: Yliaika

Yliaika on lätkäisty Scifi-hyllyyn, vaikkei ehkä olekaan ihan perinteistä tieteiskirjallisuutta. Kirja kertoo Annastiina Kankaanrinnasta, poliitikosta joka on lanseerannut Lex 75 -lain. Lain perusteella ihmisen täyttäessä 75 vuotta, tämän kansalaisuus päättyy. Ei siis enää eläkettä, terveyspalveluita tai muutakaan osallisuutta yhteiskuntaan. Vaihtoehtoja on käytännössä kaksi: voi jatkaa elämäänsä sukulaisten kustannuksella, jos sellaisia sattuu olemaan - tai tehdä vapaaehtoisen itsemurhan. Voi myös ryhtyä "metsämummoksi", paeta ja yrittää sinnitellä yhteiskunnan ulkopuolella.

Nyt on Annastiinan vuoro. Hän on tehnyt omasta lopustaan mediatapahtumaa jo pitkään, mutta viime hetkellä huomaakin haluavansa elää. Annastiina lähtee karkumatkalle.

Tarina on aika raaka. Lähtökohtana on nykyisinkin tuttu kaiken mittaaminen rahassa ja terveydenhuollon resurssipula. Excelillä mitattuna ihminen on työuransa jälkeen pelkkä kuluerä yhteiskunnalle, ja terveydenhuollon kustannusten jatkuvasti paisuessa ei tällainen Lex 75 tunnu ollenkaan niin mahdottomalta kuin sen toivoisi tuntuvan. Pelottava mahdollisuus.

Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yhteiskunnan tasoon ei juurikaan puututa, sen saa pohtia itse. Keskipisteessä on ihminen, eletty elämä ja elämän - ihmisen - arvo. Annastiina huomaa lopulta elämän arvon ja yrittää pitää siitä kiinni, kynsin ja hampain. Hyvää kontrastia ja jopa ristiriitaa tuo Annastiinan rooli alkuperäisen lain säätäjänä. 

Itseäni ahdistaa nykyajassa tavattomasti kaiken mittaaminen rahassa tai muuten numeroin. Kaipaan enemmän oikeita arvoja; sitä, että ihmisen ei tarvitsisi todistaa numeroin olevansa tuottava yksilö. Että jokaisessa hyvässäkin ajatuksessa ei aina lopulta päädyttäisi kysymään "paljonko se maksaa". Tämä kirja on ainakin minulle erittäin pelottava, ehkä juuri siksi että koen kirjan lähtötilanteen olevan hyvin tarkka kuvaus nykyhetkestä, ja kirjassa elettävän tulevaisuuden olevan varsin loogisen.

Toivottavasti ihmisyys kuitenkin voittaa. Neljä metsämummoa.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän Kirjeet

Shamaani-Scifiä? En oikein tiedä miten tätä kirjaa kuvailisi. Scifiksi se näköjään kirjastossa luokiteltiin ja kyllähän tässä kuussa ja Marsissa liikutaan, mutta muuten aika vähän tieteiskirjallisuuden teemoja on mukana.

Kirjan kertojan puoliso Sol on kateissa. Tarina etenee kertojan kirjeinä, pääosin kateissa olevalle puolisolleen mutta myös muiden ja muille kirjoittamina kirjeinä. Kertojan kirjeet ovat pitkiä, polveilevia ja vain aavistuksenomaisin askelin tarinaa eteenpäin vieviä. Suuri osa sisällöstä on kertomusta itse kertojasta, ei niinkään kadonneen puolison etsinnästä.

Kirja on mielestäni aika hyvin kirjoitettu ja oivaltavalla tavalla erilainen kuin valtaosa lukemistani kirjoista. En kuitenkaan itse pitänyt siitä kovin paljon - olen kai sen verta putkiaivo, että tykkään kun on tarina jota kuljetetaan edes jotakuinkin selkeästi. Nyt varsinaista tarinaa on ehkä kolmen sivun verran, ja loppu shamaanihommia, sielueläimiä, näkyjä, menneiden muistelemista ja omassa kurjuudessa kieriskelyä. Mutta ymmärrän kyllä (ainakin luulen niin), minkälaista tunnelmaa tässä on haettu, ja siinä kirja mielestäni onnistuu ihan hyvin.

Eli, en tykännyt mutta hyvä kirja, ja pienet lisäpisteet kissasta. No morjes, olipa taas fiksusti veistelty. Kaksi kissaa.