Lee Child: Tappotahti

Taas tapetaan, hurme peittävi maan. Tämä lienee Childin ensimmäinen Jack Reacher tarina, tai ainakin kyseessä on Reacherin ensimmäinen seikkailu.

Tarina tapahtuu - niin kuin aina - pikkukaupungissa, johon Reacher sattumalta päätyy. Tapahtuu murha, ja Reacher valitaan syylliseksi. Siitä alkaa ensin ylinokkela päättelyketju jonka perusteella Reacher tietenkin vapautuu, ja pikkuhiljaa kostoretki. Reacherin veli on myös kuvioissa mukana, ja tottakai pakollinen kaunis-mutta-älykäs nainen jonka kanssa peuhataan aina kun vain suinkin ehditään.

Tarina on ihan täyttä paskaa, typerä ja epälooginen. Pahikset ovat jälleen kerran täysin aivottomia ja kyvyttömiä mihinkään älylliseen toimintaan, ja Reacher saa pahoinpidellä ja tappaa minkä kerkeää ja se on sitten kuitenkin lopulta ihan ok, koska väkivaltahan on tietenkin jees jos on hyvis. Nääs.

Child kirjoittaa kuitenkin aika sujuvasti. Kirja voisi ehkä olla vähän lyhyempikin, nyt väkinäisiä toimintakohtauksia on ehkä himpun liikaa, ne alkavat loppua kohden muuttua sangen puuduttaviksi kun lopputulos on kuitenkin jo etukäteen selvillä. Kohtuullisen menevää kesäroskaa kuitenkin, kaksi nyrkkiä nenään.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Harvoin jää kirja kesken, mutta nyt jäi. Tämä on vieläpä toinen kerta, kun yritän tätä opusta kahlata. Kolmatta ei tule. En vaan pääse tälle taajuudelle, en sitten millään.

Mieleeni tulee ajatus algoritmin kirjoittamasta kirjasta. Algoritmi osaa muodostaa lauseita ja keksiä hahmoja ja näille tapahtumia, mutta se ei kykene yhdistämään pisteitä mitenkään tarinaksi. Tätä kirjaa lukiessa tuntuu koko ajan siltä, että oh hoh, onpa paljon tapahtumia ja kaikkea ihmeellistä, mutta mikään ei liity mihinkään, missään ei ole mitään järkeä. Jaksoin sentään liki 200 sivua, missä ajassa mielestäni olisi jotenkin kohtuullista saada jonkinlainen käsitys, mistä on kysymys. Vaan ei.

Joten tällä perusteella tuomitsen näin: turha kirja. Ei kannata lukea. Nolla… mitään.

William Gibson: Neurovelho

Nyt ollaan klassikon äärellä. Gibsonin Neurovelho on eräänlainen kyberpunkin perusteos, joidenkin mielestä jopa ihan ensimmäisiä tekeleitä kyseisessä lajityypissä. Niin tai näin, ainakin kyseessä on jonkinlainen suuren yleisön tietoisuuteen päätynyt lajityyppinsä perusteos.

Kirjan päähenkilö, Case, joutuu napulaksi itseään huomattavasti voimakkaampien tahojen väliseen peliin, jossa panoksena on ainakin hänen henkensä, ja jossain määrin aika monen muunkin. Mittelöä käydään paljolti virtuaalitodellisuudessa, joka vastaa hämmentävän pitkälle tämän päivän internetiä - kirjassa, joka on varsin kova suoritus 1984 kirjoitetulta kirjalta. Kirja ei kuitenkaan sekoile pelkästään virtuaalimaailmoissa, mikä olisikin ollut varsin puuduttavaa, vaan oikean todellisuuden ja keinotodellisuuden tapahtumat limittyvät sangen tiiviisti ja erittäin toimivasti toisiinsa.

Kirjan henkilöhahmot ovat poikkeuksellisen onnistuneita - ei ehkä kaikki, mutta peililasisilmäinen Molly on hahmo, jonka varmasti toivoo selviytyvän kaikista eteen sattuvista vaaratilanteista, ja avaruudessa Dubia kuuntelevat, Tampereen murteella (suomeksi) vääntävät rastat ovat aika mainio veto.

Tarinan perusjuoni liittyy tekoälyyn ja ihmisyyteen. Tässä leikitään jälleen kerran kysymyksellä tekoälyn ja oikean älyn välisestä erosta: kun tekoäly kehittyy riittävän pitkälle, niin pitkälle että sitä ei enää voi erotta aidosta ihmisälystä, onko se silloin ihminen? Mitä tapahtuu kun pitkälle kehittynyt, tietoisuuden saavuttanut tekoäly alkaa kehittää itselleen haluja ja tarpeita - mitä se haluaa, ja voiko sen sille suoda? Sinänsä tämän päivän ymmärryksellämme tekoälystä, tällainen spekulointi on aika tyhjänpäiväistä - mutta 1984 se ei ehkä vielä ollut.

Kirja on kestänyt todella hyvin aikaa, osin ehkä siksi, että tekonologiat ovat kirjassa täysin arkipäiväisiä juttuja, eikä niihin sen kummemmin puututa. Keskiössä on enemmän tarina ja henkilöt, ja hyvä niin.

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa, varsinkin jos olet yhtään scifin suuntaan kallellaan. Viisi nappia naamaan ja sitten ei kun virtuaalimaailmoimaan.

Philip K. Dick: On Aika Sijoiltaan

Taas Dickiä, ja taas olen pihalla kuin lumiukko. No en ehkä ihan niin paljon kuin edellisten muutaman kirjan kanssa, mutta ei tämäkään helpolla päästä.

Ragle Gumm törmäilee elämässään omituisiin tilanteisiin. Tuntuu, kuin maailma ympärillä ei pitäisi paikkaansa. Asiat tuntuvat muuttuvan ilman näkyvää syytä. Varmana pitämäsi tieto ei olekaan varmaa. Ragle häilyy jossain hermoromahduksen ja hallusinaatioiden välissä, mutta on kuitenkin menestyksekäs tietokilpailun pelaaja - hän voittaa aina. Julkkiksen elämä sekoittuu outoon todellisuuden kiemurteluun hyvinkin Dickin tyylisesti - erittäin sekavasti ja salakavalasti.

Tällä kertaa tarinassa on tosin jopa selitys kaikelle omituisuudelle! Ohhoh. No, selitys on melko kaukaa haettu, tietenkin, mutta onpahan kuitenkin. Sen paljastuttua kirjasta kyllä häviää hieman terää, mutta menköön.

Ihan mukavasti kirjoitettua ja ovelasti lukijaa kiusaavaa menoa. Tai jotain. Kaksi tietokilpailukysymystä.

Vernor Vinge: Rauhansota

Rauhansota kertoo rauhaan pakottamisesta ja sen seurauksista. Eletään (taas kerran) jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa, joka kuitenkin vaikuttaa oudosti asenteiltaan ja historialtaan suurinpiirtein 1960-luvulta. Rauhanlaitos - YK? - on ratkaissut ihmiskuntaa piinavan sotimisen sulkemalla kaikki (siis kaikkien muiden kuin Rauhanlaitoksen) aseet ja sellaisiksi mahdollisesti käytettävät vermeet eräänlaiseen staasikuplaan, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. Problem solved, ei enää aseita, ei enää sotaa.

Ihmiset eivät kuitenkaan alistu täysin mukisematta tällaiseen perusoikeuksiensa - sota ja väkivalta - rajoittamiseen. NRA? No siltä välillä vähän tuntuu. Sen sijaan ihmiset ryhtyvät kapinoimaan ja pyrkivät muokkaamaan tai jopa rikkomaan staasikuplia, ja käyttämään niitä Rauhanlaitosta vastaan. Jotta saisivat taas sotia rauhassa. Idiootit.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu, sitä lukee helposti ja mielellään, ja jotkut henkilöhahmot ovat jopa lähes kiinnostavia, tai ainakaan ne eivät ole ihan täysin umpitympeitä pökkelöitä. Tarina etenee melko lineaarisesti muutamia takaumajaksoja lukuunottamatta, ja ilmassa on selkeää seikkailun tuntua.

Kirjaa lukiessa tulee usein tunne, että Heinlein olisi voinut kirjoittaa jotain tällaista. Tyylissä on jotain samanlaista, samoin asetelmassa - joukko tiedemiehiä nousee vastustamaan vallassaolevaa hallintoa ja kukistaa (hups, juonipaljastus) sen ylivertaisen älynsä turvin. Hmmm.... No, ehkä tarina ei ole avian omintakeisinta mahdollista, mutta kerronta kantaa sen kyllä varsin hyvin.

Ihan kelpo scifistelyä. Kolme kuplaa.

Roald Dahl: Alahuuli

Roald Dahl osaa kirjoittaa, se käy kyllä taas selväksi. Tässä heilutaan taas "paremmalla puolella" kirjallisuuden kahtiajakoa, josta jaksan paasata: ns. itsessään hyvä kirjallisuus vs perushuttu. En tarkoita sanoa, että joku kirjallisuus on omana itsenään huonompaa kuin joku toinen, vaan sitä, että oikea kaunokirjallisuus on muutakin kuin tarina; siinä on kielellistä lentoa, sanojen kauneutta ja älyllisyyttä, jota ei perus dekkareissa yleensä ole.

Alahuuli on novellikokoelma. Oikeastaan kirja on tosi lyhyt, ja novellit aika pitkiä, joten niitä mahtuu kansien väliin vain neljä kappaletta. Teemana on melko suoraviivaisesti seksi, himot ja halut. Mistään pehmopornosta ei ole kyse, vaan "se" käsitellään hyvin hienovaraisesti, mutta silti selvästi. Enemmänkin tarinoissa on kyse haluista ja himoista, ja seksi on vain yhtenä pienenä kulmana joka yleensä johtaa johonkin - harvemmin tavoiteltuun tulokseen.

Tarinoissa on aina joku novelleille tyypillinen ovela käänne lopussa. Muutamassa tarinassa se toimii, parissa se on ehkä hieman ennalta arvattava eikä ehkä ihan niin huima kuin Dahlin parhaimmissa teoksissa, mutta silti yleisestä kaavasta melko lailla poikkeava. Parasta antia on se, miten näihin kommervenkkeihin päädytään: tarinat kuljettava pitkiä matkoja erilaisia maisemareittejä ja kiertoteitä pitkin, koko ajan rakentuen kohti huipentumaa jonka tietää jo alusta asti olevan tulossa - paljastamatta missään vaiheessa liikoja. Ja mikä parasta, muutamassa tarinassa jätetään lopputulos juuri sellaiseen herkulliseen vaiheeseen, jossa lukija ei voi olla aivan täysin varma, mitä tapahtuu. Melkein, muttei kuitenkaan ihan.

Ilmaan jää lupaus vielä jostain, kenties vielä paremmasta.

Loistavaa kirjallisuutta ja sopivan lyhyttä ja ytimekästä. Oma painokseni oli lisäksi kivan pienikokoinen, mahtui farkun takataskuun, siihen kohtaan missä teinit pitävät kännykkää - hehee!

Neljä novellia, siis. Kannattaa lukea!

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä

Vankina Venäjällä kertoo suomalaisen Jan Salon elämästä, tämän saatua tuomion huumeiden salakuljettamisesta Venäjältä Suomeen. Yleensä rangaistukset istutaan kotimaassa - ei vieras valtio mitenkään vapaaehtoisesti yleensä maksa toisen maan rikollisten ylläpidosta - mutta tällä kertaa jokin on toisin, Salo passitetaan vankilaan Venäjällä. Mikä oli toisin, ei oikein tule selväksi. Tuomiostakin istutaan vain pari vuotta Venäjän puolella, mutta siinäkin on kestämistä.

Kirja kertoo siis tositarinaa, pitkälti Salon omin sanoin. Kyseessä on tyypillinen pikkunilkki joka ei piittaa tekojensa seuraamuksista eikä omasta vastuustaan, vaan yrittää vain päästä helpolla, saada rahaa mahdollisimman vähällä työllä. Eli huumeiden salakuljetuksella. Mikä on ihan hanurista.

Luin kirjan ihan uteliaisuuttani, en oikeastaan ole kauhean kiinnostunut huumediilereiden touhuista. Kirjassa tietenkin mässäillään venäjän vankiloiden kurjilla oloilla, mihin on vaikea suhtautua mitenkään sympatialla - rikollisten kurjat olot eivät suoraan sanoen ole omalla huolien listallani kovin korkealla. Kirjassa myös jatkuvasti hehkutetaan vankien välistä toveruutta, hierarkiaa ja käyttäytymiskoodistoa, mikä on mielestäni aika vastenmielistä, ikään kuin vankilaa jopa romantisoivaa. Ihan kuin olisi jotenkin hienoa olla rikollinen, koska vankilassa on "reilu meininki". Ei ole. Se on typerää ja huono idea.

Ihan hyvin rullaava teos, ja jos nyt aihepiiri kiinnostaa niin lue pois, ei siinä kauan mene. Huomautus nuorisolle: tämä kirja ei ole tarkoitettu opiskelumateriaaliksi vaan enemmänkin varoitukseksi. Pysykää pois rikosten tieltä, vapaana on oikeasti kivempaa.

Kolme röökikartsaa.

Robin Cook: Sfinksi

No näitä Cookin kirjoja nyt sattui löytymään kirjahyllyn taemmasta rivistä, johon kurkkasin ensimmäisen kerran vuosiin. Kuka lie tattipää niitä sinne piilotellut, itse en ainakaan tunnusta (köh köh).

No, asiaan. Tällä kertaa kaunis mutta älykäs nainen seikkailee egyptissä, ja onnistuu paljastamaan antiikkiaarteiden salakuljetusringin, löytää uusia faaraoiden hautoja siinä sivussa ja joutuu erilaisiin kiipeleihin, joista pelastuu hyvin täpärästi. Lievästi parempi kuin Cookin sairaala-turinat, mutta ei tämäkään nyt mitään suurta kirjallisuutta ole.

Kaksi muumiota.

Strugatski: Miljardi Vuotta Ennen Maailmanloppua

Olipa kumma kirja. Luin kyllä kokonaan, mutta en voi väittää juurikaan ymmärtäneeni mitään. Hassut sedät pohdiskelevat teen ja viinaksien voimalla mystistä supersivilisaatiota, jonka ounastellaan puuttuvan asioihin aina kun ihmiskunnan kehitys on kulkemassa liiaksi sellaisiin suuntiin että se mahdollistaisi kyseisen supersivilisaation havaitsemisen. Paradoksiksi tietenkin jää, että jos kehitys aina pysäytetään ennen sen edistymistä riittävälle tasolle, ei havaintoa voida koskaan tehdä eikä voida tietenkään mitenkään vahvistaa koko teoriaa.

Voi olla, että luin kirjaa takaperin tai väärin päin tai jotenkin vieraalla kielellä, mutta jotain tuollaista siinä kai oli. Tai sitten jotain ihan täysin ja kokonaan muuta. Tai en tiedä. Outo teos.

Kaksi pulloa punaviiniä; sen verran kannattaa ottaa pohjiksi, ennen kuin tähän teokseen ryhtyy.

Robin Cook: Tuomio

Umpipökkelö muka-jännittävä sairaalahiippailu, jossa wannabe-Göbbels pistää sairaita kylmäksi koska näiden hoito maksaa. Koko kirjassa ei ole yhtään kiinnostavaa henkilöä, tapahtumaa tai juonikuviota. Hirveää paperin tuhlausta. Sanalla sanoen: ihan silkkaa paskaa.

Ei kannata lukea. Yksi neulanpisto.