Antti Tuomainen: Kaivos

Kaivos on melkein perinteinen dekkari, mutta kuitenkin aika raikas ja mielestäni onnistunut versio vanhasta aiheesta.

Päähahmo on toimittaja, jolla on kliseisen yllätyksetön tausta: on parisuhdeongelmaa, pieni lapsi, työnarkomaniaa ja itsepäistä "vaistoa" joka osoittautuu tietenkin olevan oikeassa. Tuskaillaan perheen ja työn välissä, vaimo ei ymmärrä, asiat unohtuvat ja aina tulee sanomista, menneisyys hiipii nykyaikaan - aika hohhoijaa, mutta kai näitä taustoja pitää jotenkin tunkea mukaan, että saadaan sivumäärä täyteen. Sinänsä tälläkään kertaa taustatarina ei mitenkään vaikuta varsinaiseen juoneen, joten voipi tuon hyppiä ylikin jos ei tarvitse unilääkettä.

Varsinainen tarina taas on askeleen verran toimivampi. Kaivoksella tapahtuu hämäriä asioita, joista toimittaja lähtee ottamaan selvää. Juonta paljastamatta lopputulos on ehkä aika yllätyksetön, mutta tarinan kuljetus kyllä toimii. Osa tarinan käänteistä on varsin epäuskottavaa, vaan eipä uskottavuus ole ennenkään ollut jännityskirjojen mittatikku. Tuomainen kirjoittaa sujuvasti, homma kulkee, ja oikeastaan vain ihan loppu on vähän turhan töksähtävä - ensin on kaikenlaista mysteeriä ja salaperäisyyttä, sitten käännät sivua ja kaikki onkin ohi ja onnellinen siirappilopetus käsillä. 

Kelpo viihdettä, ei lainkaan huonoimmasta päästä. Laitetaan nyt vaikka kolme joulukuusta.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Ajanjäristys on Vonnegutin myöhäistuotannolle melko tyypillinen teos: omaelämänkerrallinen, mutta sitten taas toisaalta ei.

Kirjassa Vonnegut sekoittaa tarinaa, tarinaa tarinasta ja tapahtumia oman elämänsä varrelta, näennäisen sekavasti ja vailla sen kummempaa järjestystä. Tarina itsessään on oikeastaan tarina tarinasta, joka jäi kirjoittamatta; sen kirjoittajasta jota ei ole olemassa ja toisaalta ajanjäristyksestä. Ajanjäristys heitti kaikki ihmiset kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, elämään samat kymmenen vuotta uusiksi mutta vailla omaa tahtoa, tuomittuna toistamaan kaiken tekemänsä tismalleen samalla tavalla.

Kiehtova ajatus, mutta eipä tuota tarinaa kirjassa juuri kerrota. Sivutaan vain silloin tällöin, kuin ohimennen, samalla kuin kerrotaan tarinan aikaisemmasta versiosta jota ei siis ole kirjoitettu.

Väliin Vonnegut kertoilee melkeinpä anekdoottimaiseen tyyliin tapahtumia oman elämänsä varrelta, pieniä ja suuria tapahtumia jotka liittyvät tai eivät liity johonkin toisiin tapahtumiin. Eikä niistäkään voi olla ihan varma, mikä on totta ja mikä tarua.

Vaan eipä sen väliksi. Vonnegutia on aina kiehtova lukea. Pienet yksityiskohdat loistavat helmen lailla, ja rönsyilevä, joka suuntaan poukkoileva tarinointi vie mennessään. Itselleni tuli mieleen vakosamettihousut ja vanha, ystävällinen ja avarakatseinen isoisä kertomassa lapsille tarinoita, kenties ruokailun jälkeen kun kaikki ovat kylläisiä, tyytyväisiä ja hieman raukeita. Tarinoilla ei sinänsä ole niin paljon merkitystä kuin sillä, miten ne kerrotaan. Ja miksi.

Olkaa kilttejä toisillenne. Ei se sen vaikeampaa ole.

Kyllä tällaisia kirjoja kannattaa aina lukea - ja on mahtavaa, että niitä kirjoitetaan ja jopa julkaistaan! Neljä paloasemaa.

Robert A. Heinlein: Kissa Muurin Läpi

Olen yleisesti Heinleinin kirjojen ystävä, mutta tämä ei kyllä jotenkin kolahtanut. Muistan lukeneeni tämän kirjan kertaalleen nuorena kloppina, ja silloin muistaakseni pidin tästä aika paljon enemmän - ehkä kirjan sekopäinen meininki vetoaa nuoreen mieleen enemmän?

Kirjan päähenkilö on eversti Colin Campbell, alias senaattori Richard Johnson, alias tohtori Richard Ames. Tämä on jonkinlainen kenttäfilosofi, ehkä hieman sotilas ja jonkuinlainen yleishuijari. Tarina seuraa päähahmoa ajassa ja paikassa ristiin rastiin, meno on vauhdikasta ja sekavaa ja erilaisia juonenkäänteitä kahdesta kolmeen jokaisella sivulla. Paitsi ettei oikeastaan ole, vaan välillä jaaritellaan ihmissuhdejuttuja uuvuttavuuteen saakka.

Minulle liian levoton, mutta ehkä Scifin harrastajille jotakuinkin pakollista luettavaa. Ei tästä toki paha mielikään tule. Kaksi aikamatkaa.

Chris Hadfield: Apollomurhat

Apollomurhat on melkein perinteinen jännäri, on vakoilua ja toimintaa ja tiukkoja tilanteita - mutta tällä kertaa tapahtuukin avaruudessa, peräti kuussa!

Eletään Apollo-lentojen aikaa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kisailevat avaruuden valloituksesta ja kumpikin hamuaa miehitettyä lentoa kuuhun. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltalaiset ehtivät sinne ensin. Kuussa odottaa kuitenkin yllätys - ja jo matkalla sinne useampikin.

Kirja on varsin perinteistä "kirjallisuuden McDonaldsia", eli aikamoista huttua, muovisia henkilöhahmoja ja epäuskottavaa toimintaa - mutta ihan kelpo lukemista sopivaan tilanteeseen. Vauhtia riittää, toiminta on sopivasti hieman tavanomaisesta poikkeavaa (no pienet ammuskelut on tietenkin pakko liittää mukaan, kun on Amerikkalaisesta kirjailijasta kyse) ja kerronta sujuvaa.

Jännärikirjojen ystävälle vahva suositus, ei ollenkaan huono omassa lajityypissään. Neljä kuutamoa.

Jules Verne: Kapteeni Grantin Lapset

Kapteeni Grantin Lapset on suoraa jatkoa kirjalle Kapteeni Grantia Etsimässä. Tässä kirjassa etsintäretki jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin, ja päättyy lopulta melko pateettiseen ja epäuskottavasti kyhäiltyyn sattumaan.

Kapteeni Grantin Lapset ovat edelleen mukana etsimässä isäänsä. Tällä kertaa taivalletaan halki Australian. Etsintäretkeä vaikeuttavat niin tulvat kuin muutkin luonnonilmiöt, ja lisäksi joukkoon lyöttäytyneet petolliset rikolliset. Australian alkuasukkaatkin heittävät kapuloita rattaisiin.

Seikkailu etenee ehkä hieman väkinäisemmin kuin ensimmäisessä osassa, ja kirja onkin melko mitäänsanomaton. Alkuasukkaat esitetään verenhimoisina villeinä, rosvot umpikeljuina ja sankarit kirkasotsaisina hyvyyden perikuvina. Mitään erityisen yllättävää kirja ei tarjoile.

Tätä kirjaa on turha lukea muuten, kuin ensimmäisen osan jatkoksi. Vernen tuotannosta mielestäni ehkä heikoimmasta päästä. Kaksi kelmiä.

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten Valtakunta

Scifiä vai Fantasiaa? Enpäs tiedä, mutta väliäkö tuolla. Zoo City - Eläinten Valtakunta on ihan toimiva kirja, ja miellyttävällä tavalla kekseliäs.

Kirjan päähenkilö Zinzi kantaa selässään laiskiaista, joka antaa Zinzille maagisen kyvyn löytää kadonneita asioita. Zinzi toimiikin jonkinlaisena etsivänä Zoo Cityssä, slummissa, josta haluaa pois. Poispääsyyn tarvitaan kuitenkin rahaa, ja sitä ole, vain velkaa.

Zoo Cityn asukkailla on eläimet, minkälaiset kenelläkin. Haikara, krokotiili, jänis - kaikkea löytyy. Eläimet antavat kantajilleen kykyjä, jonkinlaisia maagisia voimia, joista on enemmän tai vähemmän hyötyä - joskus melkein pelkästään riesaa. Eläimiä kantavat - eläimelliset - asuttavat Zoo Cityä, jossa tavanomainen laki ei juurikan päde. 

Kun Zinzi saa mahdollisuuden tienata kerralla jättipotin, jonka avulla hän voisi aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuu hän mahdollisuuteen kaksin käsin. Seuraa dekkarimainen tarina kadonneen löytämisestä, joka kuitenkin sekoittuu pikkuhiljaa magiaan, voodoon kaltaisiin rituaaleihin ja jopa toimintaseikkailuun.

Kirja on mainion oivaltava ja tarina aika hienosti kerrottu. Vain loppua kohden lipsutaan ehkä turhan paljon toimintaseikkailun puolelle. Olisipa kiva, jos joskus uskallettaisiin kirjoittaa jännitystä ilman verta ja suolenpätkiä. Verihurmoksella ja väkivallalla mässäily on aivan turhaa ja melko tylsää.

Kiehtova kirja, ilman muuta lukemisen arvoinen. Neljä eläintä.

Nora Roberts: Heräämisen Aika

Heräämisen Aika on jonkinlainen versio Harry Potterista. Päähenkilö on naispuolinen ja velhoilun sijasta ollaan jonkinlaisia menninkäisiä tai keijuja tai jotain muuta vastaavaa, mutta muuten kaava on aika pitkälti sama.

Breen Kelly on kiltti hissukka, opettaja, jonka elämä on tylsää ja harmaata. Sitten yks kaks yllättäen hän saa tietää olevansa upporikas, ja lähtee Irlantiin tutkimaan juuriaan ja etsimään isäänsä. Irlannissa Breen päätyy johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa keijut ja menninkäiset mellastavat. Meneillään on kai jonkinlainen konflikti. Breen huomaa omaavansa maagisia kykyjä, ja...

...ja tässä kohdin, pakko myöntää, jätin kirjan kesken. Sitä ei tapahdu usein, mutta nytpä tapahtui. Fantasia ei vain ole meikäläisen mieleen (en ole lukenut Harry Potter kirjojakaan), minkä lisäksi tämä kirja on niin laskelmoidun imelä, niin täysin tuotteistetun tuntuinen, etten vaan jaksanut.

Sori siitä. Nolla menninkäistä.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset Miehet

Viimeiset Miehet on jonkinlainen dystopia-scifi-teos. Eletään kutakuinkin nykyaikaa,kun ärhäkkä virus puhkeaa. Virus leviää nopeasti, aiheuttaa flunssan kaltaisia oireita - ja on tappava, mutta vain miehille.

Alkuasetelmasta tekee ehkä vieläkin herkullisemman se, että ajoitus osuu nappiin - kirja on julkaistu juuri koronapandemian aikoihin. Ja jos muistellaan koronan alkua, sen uutisoitiin olevan miehille jonkin verran vaarallisempi kuin naisille. 

Kirja kerrotaan eri henkilöiden tarinoina, lyhyt katkelma elämästä kunkin silmin, aluksi tihein aikavälein, jatkossa pidemmin. Pandemian puhkeamista seurataan tarkasti, ja kirja päätyy pandemian jälkeisen tilan pohdiskeluihin.

Pohdiskelut ovat hyvin henkilökohtaisia, yksittäisten ihmisten kokemuksia. Olisin itse pitänyt ehkä mielenkiintoisempana yhteiskunnan selviytymistä noin yleensäkin: naiset pystyvät kaikkeen siihen mihin miehetkin, mutta miten se järjestetää, miten yhtäkkiä koulutetaan naiset ottamaan ohjakset kaikilla miesvaltaisilla aloilla, kun aikaa ei ole, kun osaamista omanneet miehet yksinkertaisesti kuolevat pois? Tätä ei käsitelty kovin paljon, vaikka toki sivuttiin.

Loppua kohden mielestäni kirja vähän väsähtää ja on kenties turhan pitkä. Samojen ihmisten surua ja ahdistusta ei jaksa ihan loputtomiin, eivätkä hahmot ole ihan niin erilaisia kuin kirjoittaja on ehkä ajatellut.

Ihan kelpo jännitystä muttei lopulta kovin omaperäinen kirja. Erityisesti loppua kohden menettää teräänsä. Kolme raatoa.

John Brosnan: Taivaan Valtiaat

Taivaan Valtiaat on vanhanaikaista seikkailu-scifiä, hyvässä ja pahassa. Tästä joko pitää, tai sitten voi kokea kirjan tavattoman lapselliseksi hömppäilyksi. Itse kyllä pidin kovasti!

Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Maapallolla - ja vähän sen ulkopuolellakin - on käyty sota, jossa käytössä olivat biologiset aseet ja geneettinen muokkaus. Sen seurauksena, no, kaikki on enemmän tai vähemmän mennyttä. Maan päällä ollaan taannuttu johonkin keskiaikaan, ja Minervan kaupunkia asuttavat geneettisesti miehiä suuremmiksi muokatut naiset ja siis näitä pienemmät miehet. Naiset ovat niskan päällä, teknologiaa ei ole käytössä ja kaupungin muurien ulkopuolella vaanivat geneettisesti muokatut hirviöt - jättiläisliskot, puhuvat kissapedot ja ties mitä kaikkea.

Ja niin kuin hirviöissä ei olisi tarpeeksi kestämistä, terrorisoivat ihmisiä myös Taivaan Valtiaat - jättiläiskokoiset lentävät ilmalaivat, jotka ovat rosvojoukon tavoin käyttäytyvien ylimysten hallinnassa. Nämä vaativat veroina maan päällä asuvilta ihmisiltä jatkuvasti ruokaa ja muita tarvikkeita, ja ovat aseistukseltaan täysin ylivertaisia.

Kun Minervan asukkaat käyvät lopulta kapinaan ilmojen valtiasta vastaan, nuori soturinainen Jan joutuu pieleen menneen hyökkäyksen seurauksena vangiksi ilmalaivaan. Siellä hän kohtaa miehen, joka väittää olevansa kuolematon ja tulevansa Marsista.

Kirja on kirjoitettu Jan-nimisen naisen näkökulmasta, joka on elänyt käytännössä keskiajalla, tietämättä ihmiskunnan historiasta mitään. Tulevaisuuden teknologiaa on kuitenkin ilmalaivassa, ja myös historia alkaa pikkuhiljaa kirjan edetessä valjeta. Kirjassa asioista kertovat kuitenkin ihmiset - miehet - joihin on vaikea luottaa, eikä Jan sen paremmin kuin lukijakaan voi oikein olla varma, mikä on totta ja mikä ei.

Lopulta kirjasta tulee aikamoinen seikkailu, jossa on myös kaikenlaista hömppäilyä ihan riittämiin. Yhteen kirjaan on kyllä saatu mahdutettua varsin paljon monenlaista, myös nopeita, yllättäviä käänteitä. Kielellisesti kerronnassa ei ole mitään erityistä, jos kohta ei mitään erityisen huonoakaan.

Huima seikkailu, joskin melko naivistinen sellainen. Omasta puolestani kyllä pidän tällaisista kirjoista, joten siitäpä johtuen neljä samuraita!

Jules Verne: Kapteeni Grantia Etsimässä

Ohos, tästähän tulikin ihan Verne-maratoni, mutta mikäpäs siinä - ihan kelvollista luettavaa mösjöö on osannut kirjoittaa.

Kapteeni Grantia Etsimässä alkaa, kun rikas englantilainen lordi Glenarvan löytää merestä pullopostia. Pullossa oleva viesti antaa vihjeen haaksirikkoutuneesta Kapteeni Grantista, jota päätetään lähteä etsimään. Matkalle lähtee mukaan lordin puoliso, kapteeni Grantin kaksi lasta sekä hajamielinen maantieteilijä Paganel.

Kapteeni Grantin tarkkaa sijaintia ei tiedetä, ainoastaan, että hän on 37. eteläisellä leveyspiirillä. Etsintä aloitetaan Patagoniasta, jonka halki kuljetaan seikkailusta toiseen. Paikallisilta saadaan apua, ja luonnon kanssa koetaan jos jonkinmoisia haasteita.

Kirja on ihan menevää seikkailua, joskin ehkä Vernen tarinoista ohkaisimpia. Tämä on muuten vain ensimmäinen osa - jatkoa seuraa kirjassa Kapteeni Grantin lapset. Tästä voinee päätellä, että kapteenia ei vielä tässä kirjassa löydetä.

Kohtuullinen seikkailu, jos kohta hieman tylsän asenteellinen muita kuin eurooppalaisia sivistyneitä kohtaan. Kolme pantteria.