Prefekti Dreyfus on täällä jälleen! Reynolds palaa Ilmestysten Avaruuden pariin uudella kirjallaan, jonka pääosassa ovat demokratiaa valvovat prefektit. Joku tai jokin uhkaa kuitenkin keikuttaa tasapainoa. Äänestysytimet, demokratian ehdottomat tukipilarit, ovat mahdollisesti vaarassa. Dreyfus ja muut prefektit joutuvat jahtaamaan heikkoja johtolankoja ympäri avaruuden etsiessään syyllistä, ja joutuvat jos vaikka minkämoisiin seikkailuihin ja kiipeleihin.
Alastair Reynolds on mielestäni parasta, mitä tieteiskirjallisuudelle on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kyseessä on ns. "kova" tieteiskirjallisuus; tyyli, jossa pyritään olemaan jossain määrin uskottavia, eikä huumorille juurikaan ole sijaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole toiminta- tai seikkailutarina, vaan oikeammin jonkinlainen dekkarin ja jännityskertomuksen välimuoto. Reynolds on luonut kertakaikkisen huimia visioita, mielipuolisia mittakaavoja ajassa ja avaruudessa - ja nyt, ensimmäistä kertaa, joudun toteamaan pettyneeni hieman.
Kirja on hyvä, luin sen erittäin mielelläni. Mutta, jos rimaa nostetaan koko ajan, miten voi aina ylittää sen? Ei mitenkään. Suurimmatkin sankarit kompastuvat lopulta, ja tämän kirjan kohdalla itselleni tuli olo, että nyt ollaan hieman liikaa vanhan lämmittelyn äärellä. Ei paljon, mutta kuitenkin havaittavassa määrin. Esimerkkinä piiskansiimat. Joo kyllä, ovat mahtavia ja osaavat mitä vain, mutta liika alkaa olla jo liikaa. Tuntuu, että tässä kirjassa ei oikeastaan esitelty enää mitään uutta, ainoastaan jo aiemmin tarjoiltuja paloja eri järjestyksessä.
Kirjassa on toki mielenkiintoinen teema, kaiken avaruudessa häröilyn seassa: demokratian valvominen, ja rajan veto pakkotoimien ja vapauden välillä. Kuinka pitkälle voidaan mennä demokratian - yksilönvapauden - nimissä, ennen kuin vapauden hinta kasvaa liian suureksi? Entä kuinka paljon voidaan luottaa erehtymättömään teknologiaan, jonka on kuitenkin laatinut ihminen - erehtyväinen ja taipuvainen juonitteluun. Nämä teemat jäävät kuitenkin jotenkin hieman vähemmälle käsittelylle kuin mielestäni olisi ollut syytä. Ilman suuria teemoja kyseessä on vain yksi tieteiskirja muiden joukossa.
Toivottavasti olen väärässä, ja Reynoldsilla on vielä uusia turinoita muhimassa. Tällaisenaan, neljä tekoälyä ja tiukka suositus kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville.
maanantai 21. tammikuuta 2019
keskiviikko 16. tammikuuta 2019
Stefan Ahnhem: Miinus Kahdeksantoista Astetta
Joku laittaa toisia joitakuita pakastimeen. Pakastimeen päätyneet kuolevat, paitsi ne jotka pelastuvat. Lopulta tavallaan ehkä saadaan syylliset kiinni tai sitten ei, niinku.
Ahnhem luistelee tiukasti Jo Nesbøn jalanjäljissä. On huippunerokas sarjamurhastelija, poliiseja joilla on ihan hirveästi omiakin ongelmia ja tosi, tosi jänskiä paikkoja yksi toisensa jälkeen. Ahnhem ei mässäile verioopperalla ihan niin pahasti kuin Nesbø - ja hyvä niin - mutta jotenkin aika moneen kertaan kalutulta luulta tämä kieltämättä tuntuu.
Jännärinä ihan kelpo tekele, ehkä vähän pitkänpuoleinen. Juonessa on taas niin uskomattomia käänteitä että himpun jopa ärsyttää; voisi sitä vähän vaivautua yrittämään olla uskottava. Samoin jatkuvat läheltä-piti hommelit, joissa aina hyvikset kuitenkin pelastuvat, tuntuu ihan amerikkalaiselta elokuvalta jossa kultainen noutaja ei kuole ei sitten millään.
Henkilöhahmoja on ehkä muutama liikaa, itse ainakin putoilin kärryiltä kuin vanha laama aika moneen kertaan. Toisaalta, huomasin sujuneesti lukeneeni sivukaupalla tietämättä yhtään, kenestä on kysymys, enkä silti kokenut jääneeni juurikaan mistään paitsi - kuvaa ehkä henkilöiden yhdentekevyyttä. Tai sitten olen vain lukenut tätä ah niin muodikasta Nordic Noiria ihan riittämiin.
Kolme luotia… sanotaan nyt vaikka kainaloon, ihan vain vaihteen vuoksi. Jännäreiden ystäville ehkä enemmänkin, enemmän kirjallisuudesta kiinnostuneille aikamoista näkkileipää.
Ahnhem luistelee tiukasti Jo Nesbøn jalanjäljissä. On huippunerokas sarjamurhastelija, poliiseja joilla on ihan hirveästi omiakin ongelmia ja tosi, tosi jänskiä paikkoja yksi toisensa jälkeen. Ahnhem ei mässäile verioopperalla ihan niin pahasti kuin Nesbø - ja hyvä niin - mutta jotenkin aika moneen kertaan kalutulta luulta tämä kieltämättä tuntuu.
Jännärinä ihan kelpo tekele, ehkä vähän pitkänpuoleinen. Juonessa on taas niin uskomattomia käänteitä että himpun jopa ärsyttää; voisi sitä vähän vaivautua yrittämään olla uskottava. Samoin jatkuvat läheltä-piti hommelit, joissa aina hyvikset kuitenkin pelastuvat, tuntuu ihan amerikkalaiselta elokuvalta jossa kultainen noutaja ei kuole ei sitten millään.
Henkilöhahmoja on ehkä muutama liikaa, itse ainakin putoilin kärryiltä kuin vanha laama aika moneen kertaan. Toisaalta, huomasin sujuneesti lukeneeni sivukaupalla tietämättä yhtään, kenestä on kysymys, enkä silti kokenut jääneeni juurikaan mistään paitsi - kuvaa ehkä henkilöiden yhdentekevyyttä. Tai sitten olen vain lukenut tätä ah niin muodikasta Nordic Noiria ihan riittämiin.
Kolme luotia… sanotaan nyt vaikka kainaloon, ihan vain vaihteen vuoksi. Jännäreiden ystäville ehkä enemmänkin, enemmän kirjallisuudesta kiinnostuneille aikamoista näkkileipää.
torstai 10. tammikuuta 2019
Clive Cussler: Rajumyrsky
NUMA:n erikoisjengi on taas asialla Clive Cusslerin teoksessa Rajumyrsky. Kirja on mösjöön ties kuinka mones, jossa seikkailevat samat hahmot, eikä meno ole ainakaan rauhoittumaan päin.
Tällä kertaa rikollisnero on keksinyt tavan kontrolloida säätilaa - kyllä, homma on ihan Aku Ankka-osastoa. Mutta jos siitä nyt noin suurinpiirtein pääsee yli niin mikäpäs tässä, ihan menevää seikkailuahan tämä. Tosin asetelma, jossa sankareita aina yritetään murhata mahdollisimman hankalalla ja epävarmalla tavalla, on kyllä jo aika väsynyt. Miksei pahis voisi joskus ihan vaan ampua kiinni saamiaan tyyppejä samantien, sata kertaa? Ei, kun pitää heittää hyvikset kaivoon ja lampsia sitten pois paikalta, jotta nämä saavat riittävästi aikaa kiipeillä kaivosta pois ja taas mennään.
No sellaista se. Tarina on siis melkoisen pölhö ja kaikinpuolin epäuskottava, mutta ihan kelpo viihdettä tämä kyllä on; hyvin kuljetettua seikkailua jossa ei juuri tyhjäkäyntiä synny. Kaikki yllätykset voi helposti arvata jo ennen kuin niistä edes vihjataan - eikä sekään oikein osaa häiritä. Perhanan hyvää huttua omassa lajissaan.
Kolme nanokokoista robottia. Lue jos on tylsää, menee se aika tämänkin parissa.
Tällä kertaa rikollisnero on keksinyt tavan kontrolloida säätilaa - kyllä, homma on ihan Aku Ankka-osastoa. Mutta jos siitä nyt noin suurinpiirtein pääsee yli niin mikäpäs tässä, ihan menevää seikkailuahan tämä. Tosin asetelma, jossa sankareita aina yritetään murhata mahdollisimman hankalalla ja epävarmalla tavalla, on kyllä jo aika väsynyt. Miksei pahis voisi joskus ihan vaan ampua kiinni saamiaan tyyppejä samantien, sata kertaa? Ei, kun pitää heittää hyvikset kaivoon ja lampsia sitten pois paikalta, jotta nämä saavat riittävästi aikaa kiipeillä kaivosta pois ja taas mennään.
No sellaista se. Tarina on siis melkoisen pölhö ja kaikinpuolin epäuskottava, mutta ihan kelpo viihdettä tämä kyllä on; hyvin kuljetettua seikkailua jossa ei juuri tyhjäkäyntiä synny. Kaikki yllätykset voi helposti arvata jo ennen kuin niistä edes vihjataan - eikä sekään oikein osaa häiritä. Perhanan hyvää huttua omassa lajissaan.
Kolme nanokokoista robottia. Lue jos on tylsää, menee se aika tämänkin parissa.
perjantai 4. tammikuuta 2019
Robin Cook: Kuoleman Ruhtinas
Hyvinpä tuli korkattua uusi vuosi. Kuoleman Ruhtinas on ihan puhdasveristä huttua, eikä edes kovin hyvää sellaista. Robin Cookin tapaan ollaan taas lääketieteellisen jännityksen (heko heko) parissa: salaperäisiä kuolemantapauksia sairaalassa, omin päin liikaa nappeja nappaileva huippulääkäri ja tämän vikisevä, uuvuttavan kliseinen kiltti pikkuvaimo joka lopulta yllättäen (heko heko) löytää rohkeuden ja pelastaa kaiken.
Sellasta. Joskus Cook kirjoittaa ihan menevästi ja tarinoissa on edes jotain kiinnostavaa, mutta tämä kirja on kyllä tuotannon heikommasta päästä. Koko tarina on niin täydellisen, loputtoman väsyneistä ja miljoonaan kertaan käytetyistä aihioista kyhäilty sepustus, että mihinkään väliin ei ole mahtunut hitusen aavistustakaan omaperäisyyttä, yllätyksellisyyttä tai kiinnostavuutta. Tarinaan on myös ympätty aivan jonninjoutavia sivujuonia ja umpitylsiä hahmoja enemmän kuin keskimääräiseen kirkonkylään, joten juttua riittää. Määrä ei vain korvaa laatua.
Heikko teos. Lukaise pois jos tykkäät Cookin muusta tuotannosta, mutta muuten ei kyllä juurikaan kannata aikaansa haaskata. Itse luin tämän koska se sattui kirjahyllystäni löytymään - tyhjentelen parhaillaan hyllystä vanhoja tuhruuksia, tarkoituksena lukea ne kertaalleen ja sitten viedä kirjaston vaihtohyllyyn. Sitä en kyllä tiedä, miksi tämän aikoinaan olen ostanut...
Kaksi pilleriä.
Sellasta. Joskus Cook kirjoittaa ihan menevästi ja tarinoissa on edes jotain kiinnostavaa, mutta tämä kirja on kyllä tuotannon heikommasta päästä. Koko tarina on niin täydellisen, loputtoman väsyneistä ja miljoonaan kertaan käytetyistä aihioista kyhäilty sepustus, että mihinkään väliin ei ole mahtunut hitusen aavistustakaan omaperäisyyttä, yllätyksellisyyttä tai kiinnostavuutta. Tarinaan on myös ympätty aivan jonninjoutavia sivujuonia ja umpitylsiä hahmoja enemmän kuin keskimääräiseen kirkonkylään, joten juttua riittää. Määrä ei vain korvaa laatua.
Heikko teos. Lukaise pois jos tykkäät Cookin muusta tuotannosta, mutta muuten ei kyllä juurikaan kannata aikaansa haaskata. Itse luin tämän koska se sattui kirjahyllystäni löytymään - tyhjentelen parhaillaan hyllystä vanhoja tuhruuksia, tarkoituksena lukea ne kertaalleen ja sitten viedä kirjaston vaihtohyllyyn. Sitä en kyllä tiedä, miksi tämän aikoinaan olen ostanut...
Kaksi pilleriä.
sunnuntai 30. joulukuuta 2018
Isaac Asimov & Robert Silverberg: Yö Saapuu
Tähän on kiva päättää lukuvuosi: hyvä kirja!
Itselleni tieteiskirjallisuuden keskeinen kiehtovuus liittyy ajatusten herättämiseen, ei juurikaan avaruustaisteluihin tai örkkeihin tai muuhun seikkailuun. Hyvässä scifissä pohditaan asioita, leikitään ajatuksilla, jotka liippaavat jollain tavalla läheltä todellisuutta sellaisena kuin me sen tunnemme. Toki ajatus voi joskus lentää pitkälle ja korkealle, ja on hyvä seikkailukin monesti ihan maukasta luettavaa, mutta tällaiset Asimovin kaltaiset kirjailijat ovat kuitenkin erityisesti sydäntä lähellä.
Yö Saapuu on kirjoitettu jo aiemmin julkaistun novellin ympärille, sitä laajentaen taustoilla ja lisäselostuksella. En ole pelkkää novellia erikseen lukenut, mutta se lienee kirjan keskimmäinen osa, noin suurin piirtein. Robert Silverbergin muuta tuotantoa en tunne, mutta tämän tekeleen perusteella taidan kyllä tutustua herran aikaansaannoksiin.
Kirjassa pohditaan tuntemattoman kohtaamista sivilisaation tasolla, yksilöiden kautta. Eletään toisessa maailmassa; maailmassa jossa kotiplaneettaa kiertää useita aurinkoja. Koskaan ei ole pimeää. Kun sitten lopulta kuitenkin pimeys saapuu ja ihmiskunta näkee tähdet ensimmäisen kerran, ja avaruuden äärettömyys vyöryy päälle, seuraa kaaos. Jengi ns. sekoaa. Huolella.
Noin lyhykäisyydessään kuvailtuna juoni kuulostaa aika pöhelöltä, mutta kirja on kirjoitettu todella taitavasti. Tuleva pimeys alkaa raottua arkeologian ja uskonnon historian kautta tavalla, jossa varsinaiset tähtitieteilijät ovat jäädä jalkoihin. Tapahtumien kulku kerrotaan yksilötasolla siten, että kunkin yksilön omakohtaiset uskomukset ohjaavat paitsi yksilön toimintaa, myös kokonaisuutta. Reaktiot pimennykseen ja niistä seuraavat tapahtumat ovat jossain määrin uskottavasti kuvattuja; niin uskottavasti kuin nyt fiktiivisessä teoksessa on ylipäätään tarpeen.
Pimennyksen jälkeen maailma syöksyy kaaokseen, ja kirjan loppuosa kuvailee paitsi kaaosta myös siitä selviytymistä. Jos jotenkin pitäisi arvottaa osioita erikseen, on mielestäni kirjan alku varsin vaikuttava; miten tapahtumat alkavat valjeta. Keskiosa, kun tapahtumat vyöryvät päälle, on myös hyvä, mutta loppuosa on ehkä jo aavistuksen heikompaa - kenties osin siksi, että verrokki-osiot ovat niin kovatasoisia.
Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa. Scifi-faneille tietenkin, ja niille jotka eivät tieteiskirjallisuudesta vielä mitään tiedä (täh, onko se mahdollista?) tässä on erittäin, erittäin hyvä "porttihuume"-teos aiheeseen. Viisi aurinkoa!
Itselleni tieteiskirjallisuuden keskeinen kiehtovuus liittyy ajatusten herättämiseen, ei juurikaan avaruustaisteluihin tai örkkeihin tai muuhun seikkailuun. Hyvässä scifissä pohditaan asioita, leikitään ajatuksilla, jotka liippaavat jollain tavalla läheltä todellisuutta sellaisena kuin me sen tunnemme. Toki ajatus voi joskus lentää pitkälle ja korkealle, ja on hyvä seikkailukin monesti ihan maukasta luettavaa, mutta tällaiset Asimovin kaltaiset kirjailijat ovat kuitenkin erityisesti sydäntä lähellä.
Yö Saapuu on kirjoitettu jo aiemmin julkaistun novellin ympärille, sitä laajentaen taustoilla ja lisäselostuksella. En ole pelkkää novellia erikseen lukenut, mutta se lienee kirjan keskimmäinen osa, noin suurin piirtein. Robert Silverbergin muuta tuotantoa en tunne, mutta tämän tekeleen perusteella taidan kyllä tutustua herran aikaansaannoksiin.
Kirjassa pohditaan tuntemattoman kohtaamista sivilisaation tasolla, yksilöiden kautta. Eletään toisessa maailmassa; maailmassa jossa kotiplaneettaa kiertää useita aurinkoja. Koskaan ei ole pimeää. Kun sitten lopulta kuitenkin pimeys saapuu ja ihmiskunta näkee tähdet ensimmäisen kerran, ja avaruuden äärettömyys vyöryy päälle, seuraa kaaos. Jengi ns. sekoaa. Huolella.
Noin lyhykäisyydessään kuvailtuna juoni kuulostaa aika pöhelöltä, mutta kirja on kirjoitettu todella taitavasti. Tuleva pimeys alkaa raottua arkeologian ja uskonnon historian kautta tavalla, jossa varsinaiset tähtitieteilijät ovat jäädä jalkoihin. Tapahtumien kulku kerrotaan yksilötasolla siten, että kunkin yksilön omakohtaiset uskomukset ohjaavat paitsi yksilön toimintaa, myös kokonaisuutta. Reaktiot pimennykseen ja niistä seuraavat tapahtumat ovat jossain määrin uskottavasti kuvattuja; niin uskottavasti kuin nyt fiktiivisessä teoksessa on ylipäätään tarpeen.
Pimennyksen jälkeen maailma syöksyy kaaokseen, ja kirjan loppuosa kuvailee paitsi kaaosta myös siitä selviytymistä. Jos jotenkin pitäisi arvottaa osioita erikseen, on mielestäni kirjan alku varsin vaikuttava; miten tapahtumat alkavat valjeta. Keskiosa, kun tapahtumat vyöryvät päälle, on myös hyvä, mutta loppuosa on ehkä jo aavistuksen heikompaa - kenties osin siksi, että verrokki-osiot ovat niin kovatasoisia.
Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa. Scifi-faneille tietenkin, ja niille jotka eivät tieteiskirjallisuudesta vielä mitään tiedä (täh, onko se mahdollista?) tässä on erittäin, erittäin hyvä "porttihuume"-teos aiheeseen. Viisi aurinkoa!
tiistai 25. joulukuuta 2018
Philip K. Dick: Anna Kyynelten Tulla, Pyysi Poliisi
On kirjaa nimellä siunattu, on. Philip K. Dick on mielestäni parhaillaan silloin, kun asetelma on sopivasti nyrjällään jo alusta asti. Tässä kirjassa Jason Taverner on julkkis, teeveestä tutu ja laulajanakin tunnettu. Kunnes herää eräänä eräänä aamuna ja huomaa, ettei häntä olekaan olemassa - kukaan ei ole kuullutkaan Jason Tavernerista.
Riemastuttavan Dick:iä, juuri sitä mistä hänet parhaiten tunnetaan. Otetaan arkipäiväinen tilanne ja ravistellaan se päälaelleen, ilman selityksiä. Pistetään lukijan aivot töihin, annetaan niille ajateltavaa.
Tämä kirja olisi ollut mielestäni erittäin hyvä, ellei se lopussa sortuisi juurikin selittelyyn. Kummallisuudelle keksitään selitys, joskin toki aika pimahtanut mutta kuitenkin jotenkin muka uskottava. Siihen saakka tarina on aika hauska; siinä ei oikein ole päätä eikä häntää, mutta olemattomuuden teemalla leikittely on hauskaa aivojen venyttämistä. Tarina rullaa ja henkilöhahmot ovat, no, melko siedettäviä jos nyt ei mitenkään erityisen merkillepantavia.
Dickin ystäville suositeltavaa luettavaa, scifin ystäville varmaankin joo, muille ehkä ei niinkään. Dick-kontekstissa kolme leimaa väärennettyyn paperiin.
Riemastuttavan Dick:iä, juuri sitä mistä hänet parhaiten tunnetaan. Otetaan arkipäiväinen tilanne ja ravistellaan se päälaelleen, ilman selityksiä. Pistetään lukijan aivot töihin, annetaan niille ajateltavaa.
Tämä kirja olisi ollut mielestäni erittäin hyvä, ellei se lopussa sortuisi juurikin selittelyyn. Kummallisuudelle keksitään selitys, joskin toki aika pimahtanut mutta kuitenkin jotenkin muka uskottava. Siihen saakka tarina on aika hauska; siinä ei oikein ole päätä eikä häntää, mutta olemattomuuden teemalla leikittely on hauskaa aivojen venyttämistä. Tarina rullaa ja henkilöhahmot ovat, no, melko siedettäviä jos nyt ei mitenkään erityisen merkillepantavia.
Dickin ystäville suositeltavaa luettavaa, scifin ystäville varmaankin joo, muille ehkä ei niinkään. Dick-kontekstissa kolme leimaa väärennettyyn paperiin.
torstai 20. joulukuuta 2018
Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri
Muovisin, epäkiinnostavin kirja pitkään aikaan. Tuntuu ihan einesmaksalaatikolta, kirjoitettu täysin laskelmoiden olemaan "tosi kiinnostava" kirja, ja metsään menee. Kirjassa seurataan täysin epäkiinnostavien ihmisten tylsää elämää ja jonninjoutavia pohdiskeluja huttukirjallisuuden kuningattaren, Jane Austenin kirjojen teemoilta, eikä mihinkään väliin mahdu mitään kiinnostavaa. Kaikki henkilöt ovat sydänjuuriaan myöten muovisia ja teennäisiä, eikä näiden välisillä "jännitteillä" saisi edes taskulamppua välkähtämään.
Soopaa, ei kannata haaskata aikaansa tätä lukemalla. Yksi ämpärillinen kaurapuuroa.
Soopaa, ei kannata haaskata aikaansa tätä lukemalla. Yksi ämpärillinen kaurapuuroa.
sunnuntai 16. joulukuuta 2018
Taavi Soininvaara: Vihan Enkeli
Ratamo ratsastaa jälleen, ja voi morjes, jos voi väsyneemmän juonen keksiä kuin raamattuun kilahtanut sarjamurhaaja niin… enpä tahdo siitä kuulla. Sanottakoon se nyt tässä ihan selkeästi: raamattu on umpitylsä ja ihan loppuu kaluttu, eikä sitä pitäisi enää käyttää yhteenkään kirjaan juonenpalasten yhteenliittämiseen, niin kuraa kuin onkin.
No joo, se siitä. Vihan Enkeli on ihan perusjännäri. On isoja ilkeitä monikansallisia yrityksiä (onko muunlaisia olemassakaan? Ei varmaan ainakaan dekkareissa), luonnonsuojelijoita jotka menevät liian pitkälle ja häikäilemättömiä poliitikkoja. Ja tietenkin superpoliisi joka lopulta selvittää sotkun. Tällä kertaa tarinassa huidotaan ympäri eurooppaa ja uhkana on aina ydinvoimalan räjäyttämiseen asti kaikenlaista harmia. Soppaa hämmentää häiriintynyt sarjamurhaaja joka pohdiskelee raamatun höpinöitä ja näkee itsensä, no, vihan enkelinä.
Yhtään omaperäistä sivua kirjassa ei ole, mutta helppo tätä on lukea. Sanat ovat tuttuja, niiden järjestyskin pääosin moneen otteeseen koeteltu ja yllätykset on jätetty sopivasti muiden kirjoitettavaksi. Kolme perusharmaata tähteä, ihan ok ajanvietettä.
No joo, se siitä. Vihan Enkeli on ihan perusjännäri. On isoja ilkeitä monikansallisia yrityksiä (onko muunlaisia olemassakaan? Ei varmaan ainakaan dekkareissa), luonnonsuojelijoita jotka menevät liian pitkälle ja häikäilemättömiä poliitikkoja. Ja tietenkin superpoliisi joka lopulta selvittää sotkun. Tällä kertaa tarinassa huidotaan ympäri eurooppaa ja uhkana on aina ydinvoimalan räjäyttämiseen asti kaikenlaista harmia. Soppaa hämmentää häiriintynyt sarjamurhaaja joka pohdiskelee raamatun höpinöitä ja näkee itsensä, no, vihan enkelinä.
Yhtään omaperäistä sivua kirjassa ei ole, mutta helppo tätä on lukea. Sanat ovat tuttuja, niiden järjestyskin pääosin moneen otteeseen koeteltu ja yllätykset on jätetty sopivasti muiden kirjoitettavaksi. Kolme perusharmaata tähteä, ihan ok ajanvietettä.
keskiviikko 12. joulukuuta 2018
Ernest Cline: Ready Player One
Nörttifiilistelyä! Muistan kun lapsena näin ensimmäisen kerran War Games -elokuvan, ja mietin jo silloin miksei tietokoneisiin ja nörtsäilyyn liittyviä leffoja tehdä enempää. Nykyään se ihmetyttää vieläkin enemmän kun huomioi, kuinka paljon esimerkiksi ohjelmoijia on olemassa.
Ready Player One on Gibsonin Neurovelhon suora perillinen. Kirjassa ollaan jonkinlaisessa tulevaisuudessa - ei tosin hirveän kaukaisessa, jos vähänkään ympärilleen katsoo - jossa suuri osa ihmiskunnasta viettää aikansa kirjautuneena simulaatioon, peliin, virtuaaliseen todellisuuteen. Olen itse jonkun verran leikkinyt esimerkiksi Second Life -virtuaalimaailman kanssa, ja tunnistan tämän ilmiön erittäin hyvin. Virtuaalimaailmassa kaikki on parempaa kuin todellisuudessa, ja siihen on helppo koukuttua hyvinkin vakavasti.
Kirjan tapahtumat alkavat kun eksentrinen miljardööri, virtuaalimaailman alkuperäinen kehittäjä kuolee ja hänen testamenttinsä paljastuu eräänlaiseksi kilpajuoksuksi. Virtuaalimaailmaan on piilotettu joukko avaimia joista annetaan epämääräisiä vihjeitä, ja ensimmäiselle kaikki vihjeet selvittäneelle on luvassa kaikki. Rahaa, mainetta, kunniaa ja ties mitä.
Tämä on varmaan aika tylsähkö kirja, jos ei satu olemaan kovan luokan nörtti - ja vähintään 40-vuotias, väittäisin. Nimittäin, hyvin suurta osaa kirjassa näyttelevät erilaiset viittaukset tietotekniikan todelliseen historiaan; muistatko esim. TSR-80:n? Tai Arcade:n? Entäs Zork:in? No niin justiinsa. Jos noista nousee hymy huulille niin tämä kirja on enemmän kuin maukas pala - jos taas et tiedä yhtään mistä on kyse, anna ehkä olla. Kyseessä ei ole mikään kirjallinen suurteos, vaikkakin ihan sujuvasti kirjoitettua viihdettä ja mäiskettä ja meininkiä tarjoillaan isolla kädellä alusta loppuun. Ehkä pitkittyneet taistelukohtaukset virtuaalitodellisuudessa ovat vähän uuvuttavia (taidan olla jo liikaakin yli neljänkymmenen), mutta muuten tyhjäkäyntiä ei juurikaan esiinny.
Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, joka on kyllä ihan silkkaa paskaa.
Nörteille viiden tähden opus, muille ehkä… kaksi?
Ready Player One on Gibsonin Neurovelhon suora perillinen. Kirjassa ollaan jonkinlaisessa tulevaisuudessa - ei tosin hirveän kaukaisessa, jos vähänkään ympärilleen katsoo - jossa suuri osa ihmiskunnasta viettää aikansa kirjautuneena simulaatioon, peliin, virtuaaliseen todellisuuteen. Olen itse jonkun verran leikkinyt esimerkiksi Second Life -virtuaalimaailman kanssa, ja tunnistan tämän ilmiön erittäin hyvin. Virtuaalimaailmassa kaikki on parempaa kuin todellisuudessa, ja siihen on helppo koukuttua hyvinkin vakavasti.
Kirjan tapahtumat alkavat kun eksentrinen miljardööri, virtuaalimaailman alkuperäinen kehittäjä kuolee ja hänen testamenttinsä paljastuu eräänlaiseksi kilpajuoksuksi. Virtuaalimaailmaan on piilotettu joukko avaimia joista annetaan epämääräisiä vihjeitä, ja ensimmäiselle kaikki vihjeet selvittäneelle on luvassa kaikki. Rahaa, mainetta, kunniaa ja ties mitä.
Tämä on varmaan aika tylsähkö kirja, jos ei satu olemaan kovan luokan nörtti - ja vähintään 40-vuotias, väittäisin. Nimittäin, hyvin suurta osaa kirjassa näyttelevät erilaiset viittaukset tietotekniikan todelliseen historiaan; muistatko esim. TSR-80:n? Tai Arcade:n? Entäs Zork:in? No niin justiinsa. Jos noista nousee hymy huulille niin tämä kirja on enemmän kuin maukas pala - jos taas et tiedä yhtään mistä on kyse, anna ehkä olla. Kyseessä ei ole mikään kirjallinen suurteos, vaikkakin ihan sujuvasti kirjoitettua viihdettä ja mäiskettä ja meininkiä tarjoillaan isolla kädellä alusta loppuun. Ehkä pitkittyneet taistelukohtaukset virtuaalitodellisuudessa ovat vähän uuvuttavia (taidan olla jo liikaakin yli neljänkymmenen), mutta muuten tyhjäkäyntiä ei juurikaan esiinny.
Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, joka on kyllä ihan silkkaa paskaa.
Nörteille viiden tähden opus, muille ehkä… kaksi?
torstai 6. joulukuuta 2018
Ursula K. Le Guin: Taivaan Työkalu
Jos oli edellinen kirja aikamoista puppua, niin tämä on ihan toisesta laidasta, erittäin hyvä kirja. Le Guin on aika monen scifi-klassikon kynäillyt, ja ainakin omalta osaltani tämä kuuluu teosten parhaimmistoon.
Kirja kertoo Geroge Orr nimisestä miehestä, jonka unet muuttavat todellisuutta. Georgen uneksiessa asiat muuttuvat, mutta kaikille muille uusi asiaintila on aina ollut - kukaan muu ei tiedä erilaisesta menneestä aikajanasta. George yrittää olla nukkumatta, käyttää liikaa lääkkeitä ja joutuu pakolliseen psykiatriseen hoitoon. Hoitava lääkäri havaitsee todellisuutta muuttavat unet ja ryhtyy käyttämään niitä omiin tarkoituksiinsa, hyvää tarkoittaen mutta kuitenkin vain oman näkemyksensä mukaisesti. Lopulta asiat alkavat mennä pieleen, tietenkin - todellisuuden luonne ei noin vain alistu muokattavaksi, vaan seuraa toinen toistaan sekopäisempiä muutoksia joiden hallitseminen on aina vain vaikeampaa.
Kirjan teemana on lopulta jonkinlainen yksilönvapaus ja vastuu. Tarina on kerrottu hienosti, se punoutuu ja rakentuu kuin vaivihkaa valtaviin teemoihin pienten ihmisten ja pienten tapahtumien kautta. Henkilöitä ei ole monta, eikä varsinaisesti mitenkään merkittävää toiminnallista meininkiä, mutta silti tarina etenee koko ajan reippaasti. Hyvin luontevasti.
Kirja ei saarnaa, vaikka sellaiselle polulle olisi näillä teemoilla varmasti ollut helppo lipsahtaa. Tarinassa ei myöskään ole päälleliimattua opetusta tai muutakaan itsestäänselvyyttä, vaan sen merkitystä joutuu ihan oikeasti itse pohtimaan. Se jos mikä on harvinaista herkkua.
Suosittelen lämpimästi kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville, tai aiheesta uteliaille. Viisi vaihtoehtoista ja samalla vääjäämätöntä tulevaisuutta!
Kirja kertoo Geroge Orr nimisestä miehestä, jonka unet muuttavat todellisuutta. Georgen uneksiessa asiat muuttuvat, mutta kaikille muille uusi asiaintila on aina ollut - kukaan muu ei tiedä erilaisesta menneestä aikajanasta. George yrittää olla nukkumatta, käyttää liikaa lääkkeitä ja joutuu pakolliseen psykiatriseen hoitoon. Hoitava lääkäri havaitsee todellisuutta muuttavat unet ja ryhtyy käyttämään niitä omiin tarkoituksiinsa, hyvää tarkoittaen mutta kuitenkin vain oman näkemyksensä mukaisesti. Lopulta asiat alkavat mennä pieleen, tietenkin - todellisuuden luonne ei noin vain alistu muokattavaksi, vaan seuraa toinen toistaan sekopäisempiä muutoksia joiden hallitseminen on aina vain vaikeampaa.
Kirjan teemana on lopulta jonkinlainen yksilönvapaus ja vastuu. Tarina on kerrottu hienosti, se punoutuu ja rakentuu kuin vaivihkaa valtaviin teemoihin pienten ihmisten ja pienten tapahtumien kautta. Henkilöitä ei ole monta, eikä varsinaisesti mitenkään merkittävää toiminnallista meininkiä, mutta silti tarina etenee koko ajan reippaasti. Hyvin luontevasti.
Kirja ei saarnaa, vaikka sellaiselle polulle olisi näillä teemoilla varmasti ollut helppo lipsahtaa. Tarinassa ei myöskään ole päälleliimattua opetusta tai muutakaan itsestäänselvyyttä, vaan sen merkitystä joutuu ihan oikeasti itse pohtimaan. Se jos mikä on harvinaista herkkua.
Suosittelen lämpimästi kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville, tai aiheesta uteliaille. Viisi vaihtoehtoista ja samalla vääjäämätöntä tulevaisuutta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)