Vanhahtavaa scifiä. Sinänsä vanhempi scifi on aika hauskaa; on hupaisaa lukea, miten esimerkiksi vuotta 2000 visioitiin 50 vuotta aikaisemmin - eipä osunut kovin moni ennustus ihan kohdilleen, vaikka jotkut toki. Lentävät autot - vanha vitsi toki - eivät ehkä ole ihan arkipäivää, mutta mukana kannettavat kommunikaatiolaitteet ja kaikenkattava verkkoyhteys ovat jo aika lähellä totuutta.
No, tässä kirjassa ei juurikaan teknologisia ihmeitä esitellä vaan kyseessä on jonkinlainen jännäri / seikkailu / dystopia -kuvio. Kirjan päähenkilö on mainosmies, yhteiskunnassa jossa ihmiset on jaettu mainosmiehiin ja kuluttajiin. Kuluttajien rooli on olla rattaita koneistossa, kuluttaa, kun taas mainosmiehet lähinnä kilpailevat keskenään siitä, kuka saa myytyä eniten kaikenlaista tarpeetonta kuluttajille.
Päähenkilöllä on asiat hienosti. Elämä rullaa, asema työpaikalla on korkea ja ylellisyyksiä riittää. Kunnes... kaikki menee mönkään ja sankari herää uuden, huomattavasti kurjemman henkilöllisyyden saaneena. Mainosmiehestä on tullut kuluttaja. Hieman kulahtanut juonikuvio toki, mutta ihan hupaisa ajatusleikki kuitenkin.
Syntyy kilpajuoksu oman aseman palauttamiseksi. Samalla koetellaan hieman uskoa mainostamisen maailmaan ja kyseenalaistetaan vakiintuneita käytäntöjä, muttei kuitenkaan liikaa. Onpas... sovinnainen tarina. No niin onkin. Ja lopussa tietenkin käy aika hyvin, jee!
Tätä kirjaa en ihan kauheasti suosittele, paitsi jos et ole kovin paljon scifiä vielä lukenut. Hupailuksi kirja on aika tylsä, toimintaseikkailuksi aika lälly ja dystopiaksi kovin kesy. Henkilöhahmot ja näiden moraaliset dilemmat ovat myöskin huomattavan puisevia, ei suoraan sanoen voisi juuri vähempää kiinnostaa pääseekö heebo takaisin omaan kastiinsa vai jääkö kurjuuteen. Morjes vaan.
Kaksi jingleä harmittavan tyhmässä mainoksessa.
maanantai 9. lokakuuta 2017
tiistai 3. lokakuuta 2017
Richard Morgan: Muuntohiili
Muuntohiili on ihn hyvää perus scifiä; on hiukan ovelaa ideaa, jonkun verran toimintaa ja jännitystä, pari juonenkäännettä sopivissa kohdin ja riittävän rouhea päähenkilö. Kuitenkin... jotain jää ikään kuin puuttumaan...
Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.
Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.
Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.
Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.
Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.
Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.
Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.
Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.
Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.
Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.
lauantai 16. syyskuuta 2017
Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu
Michael Moorcock on niitä kirjailijoita joiden juttuihin en oikein koskaan ole päässyt sisälle, ja niin on tälläkin kertaa. Kirja kertoo ihmiskunnan viimeisistä rippeistä, jotka hallitsevat aikamatkailun ja huvittelevat seikkailemalla eri aikakausilla. Kohelluksella on toisinaan vaarallisia seuraamuksia: aika, siltä vaikuttaa, ei hyväksy ihan mitä tahansa, vaan oikoo väärää käytöstä muuttumalla, jolloin ihmiset voivat jäädä vangeiksi väärälle aikakaudelle, tai vielä pahempaa.
Kirjan idea sinänsä voisi olla erittäinkin riemastuttava, mutta en oikein ymmärrä miksi se on kirjoitettu kuin viktoriaaninen pukudraama. Pelkkää huttua. Yksikään kirjan hahmoista ei ole uskottava, saati mitenkään kiinnostava. Sinänsä kiinnostavat tapahtumat, kuten ajan muuttuminen ja haarautuminen, ohitetaan vähän sinnepäin hutaisten, eikä minkään asian syitä tai seuraamuksia pohdita juuri lainkaan. Pari sataa sivua sen sijaan pohditaan umpitylsän päähenkilön naurettavaa ihastumista eri aikakaudelta mukaan tarttuneeseen naiseen, ja tämän käsittämättömän pökkelöä muka-puritaanista pidättäytyvyyttä.
Hohhoijaa.
Loppua kohden oli jo todella vaikea pysyä hereillä. Ehkä en vain ymmärtänyt jotain?
Yksi tähti ja sekin siitä, että kirja kuitenkin loppui jossain vaiheessa.
Kirjan idea sinänsä voisi olla erittäinkin riemastuttava, mutta en oikein ymmärrä miksi se on kirjoitettu kuin viktoriaaninen pukudraama. Pelkkää huttua. Yksikään kirjan hahmoista ei ole uskottava, saati mitenkään kiinnostava. Sinänsä kiinnostavat tapahtumat, kuten ajan muuttuminen ja haarautuminen, ohitetaan vähän sinnepäin hutaisten, eikä minkään asian syitä tai seuraamuksia pohdita juuri lainkaan. Pari sataa sivua sen sijaan pohditaan umpitylsän päähenkilön naurettavaa ihastumista eri aikakaudelta mukaan tarttuneeseen naiseen, ja tämän käsittämättömän pökkelöä muka-puritaanista pidättäytyvyyttä.
Hohhoijaa.
Loppua kohden oli jo todella vaikea pysyä hereillä. Ehkä en vain ymmärtänyt jotain?
Yksi tähti ja sekin siitä, että kirja kuitenkin loppui jossain vaiheessa.
perjantai 8. syyskuuta 2017
Donald E. Westlake: Sitruunat eivät valehtele
Westlaken varmasti tunnetuin henkilöhahmo Dortmunder ei tällä kertaa olekaan kirjan aiheena, mutta muuten aika tuttua Westlakea on luvassa. Kirjan päähahmo on muissakin kirjoissa joskus käytetty Alan Grofeld. Grofeld on pikkurikollinen, jolle tarjotaan keikkaa. Keikka vaikuttaa kuitenkin niin epätoivoiselta - ja turhan väkivaltaiselta - ettei Grofeld lähde mukaan. The end.
Paitsi ettei olekaan. Keikka ei jätä rauhaan, eikä varsinkaan keikan pääpäsmärinä toimiva mielenvikainen, väkivaltainen amatöörikonna. Alkaa ajojahti josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Grofeld yrittää pelastaa itsensä, puolisonsa ja ystävänsä piinallisessa kissa ja hiiri -leikissä todellisen psykopaatin kanssa.
Kirja on erittäin sujuvaa kerrontaa, todellinen ahmittava herkkupala. Tarina rullaa kuin hirvi juoksumatolla ja tapahtumat seuraavat toista hengästyttävällä tahdilla. Yllätyksiä ja kieroja juonenkäänteitä riittää hengästymiseen asti. Ja kaiken lisäksi kerronta, kieli, on todella sujuvaa.
Jos pitäisi esittää jotain kirjaa "oikein" kirjoitetuksi, tämä voisi olla hyvä vaihtoehto, ainakin omasta mielestäni. Tekisi melkein mieleni lukea kirja samantien uusiksi!
Viisi laukausta, suoraan napakymppiin.
Paitsi ettei olekaan. Keikka ei jätä rauhaan, eikä varsinkaan keikan pääpäsmärinä toimiva mielenvikainen, väkivaltainen amatöörikonna. Alkaa ajojahti josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Grofeld yrittää pelastaa itsensä, puolisonsa ja ystävänsä piinallisessa kissa ja hiiri -leikissä todellisen psykopaatin kanssa.
Kirja on erittäin sujuvaa kerrontaa, todellinen ahmittava herkkupala. Tarina rullaa kuin hirvi juoksumatolla ja tapahtumat seuraavat toista hengästyttävällä tahdilla. Yllätyksiä ja kieroja juonenkäänteitä riittää hengästymiseen asti. Ja kaiken lisäksi kerronta, kieli, on todella sujuvaa.
Jos pitäisi esittää jotain kirjaa "oikein" kirjoitetuksi, tämä voisi olla hyvä vaihtoehto, ainakin omasta mielestäni. Tekisi melkein mieleni lukea kirja samantien uusiksi!
Viisi laukausta, suoraan napakymppiin.
maanantai 4. syyskuuta 2017
Vernor Vinge: Aikaloukku
Aikaloukku on melko kiehtova opus. Vernor Vinge on muutenkin kiinnostava kirjoittaja, joskin mielestäni aika epätasainen - joitain kirjoja en kerta kaikkiaan jaksa lukea. Aikaloukku sen sijaan on erinomaisen kiinnostavaa luettavaa.
Melkein loppuun asti. Aluksi kirja on aivan huima: ihmiskunta on keksinyt tavan pysäyttää aika, sulkeutumalla staasikuplaan. Syntyy villitys hyppiä ajassa eteenpäin, matkustaa tulevaisuuteen, vuosia tai vuosikymmeniä kerrallaan. Kunnes yhden hypyn jälkeen ihmiskuntaa ei enää olekaan. Kaikki on tuhoutunut, kenties tuhottu.
Eri kupliin sulkeutuneet ihmiset putkahtelevat reaaliaikaan eri tahdissa, ja näiden ihmiskunnan rippeiden synkronointi samaan aikaan vie tuhansia ja miljoonia vuosia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat tällaiseen tulevaisuuteen, jossa iso osa jäljelle jääneitä ihmisiä on kerääntynyt yhteen, viidenkymmenen miljoonan vuoden päässä nykyhetkestä. Ihmiskunnan jälleenrakennusta suunnitellaan, kunnes tapatuu murha.
Murhaa ryhtyy tutkimaan menneisyydessä poliisina toiminut Wil Brierson. Mutta miten tutkia murhaa jota ei ole voinut tapahtua? Miten löytää syylinen jos voi matkustaa ajassa mutta vain eteenpäin?
Kaikki ainekset piinaavan sekopäiseen scifi-dekkariin ovat olemassa, mutta loppua kohden kirja hieman väsähtää, ainakin omasta mielestäni. Tapahtumista tulee myös hieman ennalta arvattavia, ja jossain määrin jopa "tavallisen" dekkarin kaavoijen mukaista. Silti, hyvää luettavaa, varsinkin Vingen faneille.
Kolme aikahyppyä.
Melkein loppuun asti. Aluksi kirja on aivan huima: ihmiskunta on keksinyt tavan pysäyttää aika, sulkeutumalla staasikuplaan. Syntyy villitys hyppiä ajassa eteenpäin, matkustaa tulevaisuuteen, vuosia tai vuosikymmeniä kerrallaan. Kunnes yhden hypyn jälkeen ihmiskuntaa ei enää olekaan. Kaikki on tuhoutunut, kenties tuhottu.
Eri kupliin sulkeutuneet ihmiset putkahtelevat reaaliaikaan eri tahdissa, ja näiden ihmiskunnan rippeiden synkronointi samaan aikaan vie tuhansia ja miljoonia vuosia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat tällaiseen tulevaisuuteen, jossa iso osa jäljelle jääneitä ihmisiä on kerääntynyt yhteen, viidenkymmenen miljoonan vuoden päässä nykyhetkestä. Ihmiskunnan jälleenrakennusta suunnitellaan, kunnes tapatuu murha.
Murhaa ryhtyy tutkimaan menneisyydessä poliisina toiminut Wil Brierson. Mutta miten tutkia murhaa jota ei ole voinut tapahtua? Miten löytää syylinen jos voi matkustaa ajassa mutta vain eteenpäin?
Kaikki ainekset piinaavan sekopäiseen scifi-dekkariin ovat olemassa, mutta loppua kohden kirja hieman väsähtää, ainakin omasta mielestäni. Tapahtumista tulee myös hieman ennalta arvattavia, ja jossain määrin jopa "tavallisen" dekkarin kaavoijen mukaista. Silti, hyvää luettavaa, varsinkin Vingen faneille.
Kolme aikahyppyä.
maanantai 28. elokuuta 2017
Robert A. Heinlein: Kapina 2100
Heinlein on itselleni jo lapsuudesta tuttu kirjailija. Kapina 2100 sen sijaan tuli eteen vasta jokin aika sitten, ja ehkä hyvä niin - kyseessä on mielestäni varmaankin heikoin Heinleinin teoksista. Jos olisin tähän törmännyt ensimmäisenä, olisi ehka kiinnostus muuhun tuotantoon ollut vaarassa.
Tai sitten ei. Kapina 2100 on nimittäin erinomaisen selvästi nuorison seikkailukirja. Ehkä se olisikin lapsena auennut paremmin kuin nyt tylsänä aikuisena. Kirjan tarina on aika tavallinen seikkailu. Itsevaltiaan tavoin toimiva profeetta alistaa ihmisiä, ja joukko toisin ajattelevia perustaa salaliiton joka tähtää kapinaan - ja sen suorittaakin. Sitten ihmetellään uudelleenrakentamista ja toki pakollisia rakkaustarinoitakin.
Koko homma on kirjoitettu jotenkin pökkelösti. Juuri mikään tapahtumista ei vaikuta ollenkaan uskottavalta, eivätkä henkilöt alkuunkaan kiinnostavilta. Kirja koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tarinasta jotka nivoutuvat yhteen tosi löyhän aasinsillan kautta. Ensimmäinen osio on varsinainen Kapina 2100 -tarina, ja toiset jotenkin sen ympärille viriteltyjä, melko tarpeettomia jatko-osia.
En voi hirveästi suositella muuten kuin Heinleinin tekemisistä muuten kiinnostuneille. Kaksi kapinallista.
Tai sitten ei. Kapina 2100 on nimittäin erinomaisen selvästi nuorison seikkailukirja. Ehkä se olisikin lapsena auennut paremmin kuin nyt tylsänä aikuisena. Kirjan tarina on aika tavallinen seikkailu. Itsevaltiaan tavoin toimiva profeetta alistaa ihmisiä, ja joukko toisin ajattelevia perustaa salaliiton joka tähtää kapinaan - ja sen suorittaakin. Sitten ihmetellään uudelleenrakentamista ja toki pakollisia rakkaustarinoitakin.
Koko homma on kirjoitettu jotenkin pökkelösti. Juuri mikään tapahtumista ei vaikuta ollenkaan uskottavalta, eivätkä henkilöt alkuunkaan kiinnostavilta. Kirja koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tarinasta jotka nivoutuvat yhteen tosi löyhän aasinsillan kautta. Ensimmäinen osio on varsinainen Kapina 2100 -tarina, ja toiset jotenkin sen ympärille viriteltyjä, melko tarpeettomia jatko-osia.
En voi hirveästi suositella muuten kuin Heinleinin tekemisistä muuten kiinnostuneille. Kaksi kapinallista.
maanantai 21. elokuuta 2017
Vernor Vinge: Linnunradan Ääret
Nyt mennään taas kovaa ja korkealta. Vernor Vingen kirja Linnunradan Ääret on niin mahtipontiset mittakaavat että jos olisi tukkaa päässä, se nousisi varmasti pystyyn.
Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.
Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.
Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.
Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.
Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.
Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....
Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.
Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.
Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.
Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.
Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.
Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.
Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.
Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....
Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.
Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.
maanantai 14. elokuuta 2017
Thomas Rydahl: Erakko
Erakko on Rydahlin esikoisteos, mitä ei kyllä helposti uskoisi. Teksti tuntuu pikemminkin "wanhan mestarin" tekstiltä, iäkkäämmän ja jo paljon kirjoittaneen kirjailijan tekemiseltä. Jokin tekstin tyylissä vain tuntuu siltä, hyvässä ja huonossa mielessä.
Kirja on varsinkin alkupuolellaan mietiskelevää ja maalailevaa, ihmisten tunteita hieman erikoisellakin tavalla pohdiskelevaa. Paikoin jopa hieman itsetarkoituksellisen tuntuisesti, ehkä hieman liiankin verkkaista. Ja tekstiä on aika paljon.
Pikkuhiljaa kirjaan kuitenkin ui mukaan tarina, ja se onkin aika kimurantti. Tavallaan kyseessä on dekkari, toisaalta taas kertomus ihmisistä ja ehkä vanhenemisesta, yksinäisyydestä. Kaikki nämä säikeet kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, erittäin sujuvaksi lukukokemukseksi. Tarina on melko kiinnostava ihan jo dekkarinakin: rannalta löytyy uusi auto jolla on mittarin mukaan ajettu vain 51 kilometriä. Auton takapenkillä on kuollut poikavauva pahvilaatikossa. Eipä ihan tavallinen tilanne, eikä mitenkään helposti selvitetty.
Loppua kohden kirja ehkä lipsahtelee hieman turhaan toiminnan puolelle. Alun maalailevampi ja pohdiskelevampi tyyli jää hetkittäin nykyaikaisemman dekkarikerronnan jalkoihin. Sitä ei kuitenkaan oikeastaan huomaa, välillä vain lukee enemmän dekkaria ja toisinaan enemmän kertomusta ihmisistä.
Aika hyvä kirja, vaikka alussa olinkin vähällä jättää kesken. Eipä olisi kannattanut! Suosittelen oikeastaan kaikille lukemisen ystäville. Neljä vanhaa vuohta.
Kirja on varsinkin alkupuolellaan mietiskelevää ja maalailevaa, ihmisten tunteita hieman erikoisellakin tavalla pohdiskelevaa. Paikoin jopa hieman itsetarkoituksellisen tuntuisesti, ehkä hieman liiankin verkkaista. Ja tekstiä on aika paljon.
Pikkuhiljaa kirjaan kuitenkin ui mukaan tarina, ja se onkin aika kimurantti. Tavallaan kyseessä on dekkari, toisaalta taas kertomus ihmisistä ja ehkä vanhenemisesta, yksinäisyydestä. Kaikki nämä säikeet kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, erittäin sujuvaksi lukukokemukseksi. Tarina on melko kiinnostava ihan jo dekkarinakin: rannalta löytyy uusi auto jolla on mittarin mukaan ajettu vain 51 kilometriä. Auton takapenkillä on kuollut poikavauva pahvilaatikossa. Eipä ihan tavallinen tilanne, eikä mitenkään helposti selvitetty.
Loppua kohden kirja ehkä lipsahtelee hieman turhaan toiminnan puolelle. Alun maalailevampi ja pohdiskelevampi tyyli jää hetkittäin nykyaikaisemman dekkarikerronnan jalkoihin. Sitä ei kuitenkaan oikeastaan huomaa, välillä vain lukee enemmän dekkaria ja toisinaan enemmän kertomusta ihmisistä.
Aika hyvä kirja, vaikka alussa olinkin vähällä jättää kesken. Eipä olisi kannattanut! Suosittelen oikeastaan kaikille lukemisen ystäville. Neljä vanhaa vuohta.
keskiviikko 9. elokuuta 2017
Bernard Cornwell: Linnake
Bernard Cornwellin kirjassa Linnake käydään taistelua Yhdysvaltain alkutaipaleella, vuonna 1779, kun itsenäiseksi julistautuneet kapinalliset yrittävät kukistaa Brittiläisen siirtomaahallituksen rakentamaa linnoitusta.
Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.
Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.
Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.
Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.
Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.
Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.
Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.
Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.
lauantai 5. elokuuta 2017
Alastair Reynolds: Kostaja
Reynoldsin kirjoissa mennään yleensä ns. isolla; maailmat, maailmankaikkeus ja jopa myös rinnakkaiset todellisuudet ovat vähän väliä vaarassa, matkat vievät planeetoilta toisille niin että heilahtaa ja yksittäisille harteille ladataan... no, kaiken paino.
Tällä kertaa mittakaava on toinen. Kirjassa seurataan sisaruksi ja näistä kiinteämmin vain toista, omalla henkilökohtaisella matkallaan. Matkan varrelle mahtuu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita, mutta vaarat kohdistuvat oikeastaan vain päähenkilöihin ja muutamiin muihin. Mitään isompaa uhkaa ei ole eikä mitään suurempaa sankaruutta tavoitella.
Kirja oli itselleni hieman ristiriitaista luettavaa. Olen suunnattoman kova Reynolds-fani, hyllystä löytyy kaikki julkaistut kirjat ja joitain olen lukenut monta kertaa. Pidän oikeastaan nimenomaan suurista, huimista kuvioista joissa galaksit räjähtelevät ja maailmankaikkeudet viuhuvat vasemmalle ja oikealle. Tämä kirja tuntui pieneltä. Välillä tuntui myös hieman siltä, että kirja olisi jonkun toisen kirjoittama - tämä tosin voi johtua ihan tarkoituksellisesta tyylilajin vaihdoksesta; ehkä vain odotan enemmän samaa vanhaa.
Kirja ei silti ole huono. Jos sen lukee ilman "painolastia" Reynoldsin muusta tuotannosta, se voi olla jopa erinomainen. Tarina kulkee, seikkailua piisaa ja jännittäviä tilanteita on vähintäänkin riittävästi. Välillä kiperistä tilanteista selvitään ehkä turhan sujuvasti, jopa hieman kömpelön tuntuisesti. Tarinassa on ehkä liikaa ovelia sattumia jotka nyt vain sattuvat sujumaan juuri päähenkilöiden tarvitsemalla tavalla. Mutta sallittakoon se, muuten kirjasta olisi voinut tulla aika lyhyt - kun päähenkilölle olisi käynyt köpelösti jo ensimmäisten lukujen aikana.
Ihan hyvää menoa vaikkei itselleni ehkä mieluisinta Reynoldsia. Luen varmaan joskus uudestaan, uusin silmin ja pienemmin odotuksin.
Kolme muinaista artefaktia.
Tällä kertaa mittakaava on toinen. Kirjassa seurataan sisaruksi ja näistä kiinteämmin vain toista, omalla henkilökohtaisella matkallaan. Matkan varrelle mahtuu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita, mutta vaarat kohdistuvat oikeastaan vain päähenkilöihin ja muutamiin muihin. Mitään isompaa uhkaa ei ole eikä mitään suurempaa sankaruutta tavoitella.
Kirja oli itselleni hieman ristiriitaista luettavaa. Olen suunnattoman kova Reynolds-fani, hyllystä löytyy kaikki julkaistut kirjat ja joitain olen lukenut monta kertaa. Pidän oikeastaan nimenomaan suurista, huimista kuvioista joissa galaksit räjähtelevät ja maailmankaikkeudet viuhuvat vasemmalle ja oikealle. Tämä kirja tuntui pieneltä. Välillä tuntui myös hieman siltä, että kirja olisi jonkun toisen kirjoittama - tämä tosin voi johtua ihan tarkoituksellisesta tyylilajin vaihdoksesta; ehkä vain odotan enemmän samaa vanhaa.
Kirja ei silti ole huono. Jos sen lukee ilman "painolastia" Reynoldsin muusta tuotannosta, se voi olla jopa erinomainen. Tarina kulkee, seikkailua piisaa ja jännittäviä tilanteita on vähintäänkin riittävästi. Välillä kiperistä tilanteista selvitään ehkä turhan sujuvasti, jopa hieman kömpelön tuntuisesti. Tarinassa on ehkä liikaa ovelia sattumia jotka nyt vain sattuvat sujumaan juuri päähenkilöiden tarvitsemalla tavalla. Mutta sallittakoon se, muuten kirjasta olisi voinut tulla aika lyhyt - kun päähenkilölle olisi käynyt köpelösti jo ensimmäisten lukujen aikana.
Ihan hyvää menoa vaikkei itselleni ehkä mieluisinta Reynoldsia. Luen varmaan joskus uudestaan, uusin silmin ja pienemmin odotuksin.
Kolme muinaista artefaktia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)