Nyt mennään taas kovaa ja korkealta. Vernor Vingen kirja Linnunradan Ääret on niin mahtipontiset mittakaavat että jos olisi tukkaa päässä, se nousisi varmasti pystyyn.
Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.
Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.
Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.
Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.
Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.
Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....
Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.
Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.
maanantai 21. elokuuta 2017
maanantai 14. elokuuta 2017
Thomas Rydahl: Erakko
Erakko on Rydahlin esikoisteos, mitä ei kyllä helposti uskoisi. Teksti tuntuu pikemminkin "wanhan mestarin" tekstiltä, iäkkäämmän ja jo paljon kirjoittaneen kirjailijan tekemiseltä. Jokin tekstin tyylissä vain tuntuu siltä, hyvässä ja huonossa mielessä.
Kirja on varsinkin alkupuolellaan mietiskelevää ja maalailevaa, ihmisten tunteita hieman erikoisellakin tavalla pohdiskelevaa. Paikoin jopa hieman itsetarkoituksellisen tuntuisesti, ehkä hieman liiankin verkkaista. Ja tekstiä on aika paljon.
Pikkuhiljaa kirjaan kuitenkin ui mukaan tarina, ja se onkin aika kimurantti. Tavallaan kyseessä on dekkari, toisaalta taas kertomus ihmisistä ja ehkä vanhenemisesta, yksinäisyydestä. Kaikki nämä säikeet kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, erittäin sujuvaksi lukukokemukseksi. Tarina on melko kiinnostava ihan jo dekkarinakin: rannalta löytyy uusi auto jolla on mittarin mukaan ajettu vain 51 kilometriä. Auton takapenkillä on kuollut poikavauva pahvilaatikossa. Eipä ihan tavallinen tilanne, eikä mitenkään helposti selvitetty.
Loppua kohden kirja ehkä lipsahtelee hieman turhaan toiminnan puolelle. Alun maalailevampi ja pohdiskelevampi tyyli jää hetkittäin nykyaikaisemman dekkarikerronnan jalkoihin. Sitä ei kuitenkaan oikeastaan huomaa, välillä vain lukee enemmän dekkaria ja toisinaan enemmän kertomusta ihmisistä.
Aika hyvä kirja, vaikka alussa olinkin vähällä jättää kesken. Eipä olisi kannattanut! Suosittelen oikeastaan kaikille lukemisen ystäville. Neljä vanhaa vuohta.
Kirja on varsinkin alkupuolellaan mietiskelevää ja maalailevaa, ihmisten tunteita hieman erikoisellakin tavalla pohdiskelevaa. Paikoin jopa hieman itsetarkoituksellisen tuntuisesti, ehkä hieman liiankin verkkaista. Ja tekstiä on aika paljon.
Pikkuhiljaa kirjaan kuitenkin ui mukaan tarina, ja se onkin aika kimurantti. Tavallaan kyseessä on dekkari, toisaalta taas kertomus ihmisistä ja ehkä vanhenemisesta, yksinäisyydestä. Kaikki nämä säikeet kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, erittäin sujuvaksi lukukokemukseksi. Tarina on melko kiinnostava ihan jo dekkarinakin: rannalta löytyy uusi auto jolla on mittarin mukaan ajettu vain 51 kilometriä. Auton takapenkillä on kuollut poikavauva pahvilaatikossa. Eipä ihan tavallinen tilanne, eikä mitenkään helposti selvitetty.
Loppua kohden kirja ehkä lipsahtelee hieman turhaan toiminnan puolelle. Alun maalailevampi ja pohdiskelevampi tyyli jää hetkittäin nykyaikaisemman dekkarikerronnan jalkoihin. Sitä ei kuitenkaan oikeastaan huomaa, välillä vain lukee enemmän dekkaria ja toisinaan enemmän kertomusta ihmisistä.
Aika hyvä kirja, vaikka alussa olinkin vähällä jättää kesken. Eipä olisi kannattanut! Suosittelen oikeastaan kaikille lukemisen ystäville. Neljä vanhaa vuohta.
keskiviikko 9. elokuuta 2017
Bernard Cornwell: Linnake
Bernard Cornwellin kirjassa Linnake käydään taistelua Yhdysvaltain alkutaipaleella, vuonna 1779, kun itsenäiseksi julistautuneet kapinalliset yrittävät kukistaa Brittiläisen siirtomaahallituksen rakentamaa linnoitusta.
Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.
Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.
Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.
Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.
Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.
Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.
Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.
Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.
lauantai 5. elokuuta 2017
Alastair Reynolds: Kostaja
Reynoldsin kirjoissa mennään yleensä ns. isolla; maailmat, maailmankaikkeus ja jopa myös rinnakkaiset todellisuudet ovat vähän väliä vaarassa, matkat vievät planeetoilta toisille niin että heilahtaa ja yksittäisille harteille ladataan... no, kaiken paino.
Tällä kertaa mittakaava on toinen. Kirjassa seurataan sisaruksi ja näistä kiinteämmin vain toista, omalla henkilökohtaisella matkallaan. Matkan varrelle mahtuu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita, mutta vaarat kohdistuvat oikeastaan vain päähenkilöihin ja muutamiin muihin. Mitään isompaa uhkaa ei ole eikä mitään suurempaa sankaruutta tavoitella.
Kirja oli itselleni hieman ristiriitaista luettavaa. Olen suunnattoman kova Reynolds-fani, hyllystä löytyy kaikki julkaistut kirjat ja joitain olen lukenut monta kertaa. Pidän oikeastaan nimenomaan suurista, huimista kuvioista joissa galaksit räjähtelevät ja maailmankaikkeudet viuhuvat vasemmalle ja oikealle. Tämä kirja tuntui pieneltä. Välillä tuntui myös hieman siltä, että kirja olisi jonkun toisen kirjoittama - tämä tosin voi johtua ihan tarkoituksellisesta tyylilajin vaihdoksesta; ehkä vain odotan enemmän samaa vanhaa.
Kirja ei silti ole huono. Jos sen lukee ilman "painolastia" Reynoldsin muusta tuotannosta, se voi olla jopa erinomainen. Tarina kulkee, seikkailua piisaa ja jännittäviä tilanteita on vähintäänkin riittävästi. Välillä kiperistä tilanteista selvitään ehkä turhan sujuvasti, jopa hieman kömpelön tuntuisesti. Tarinassa on ehkä liikaa ovelia sattumia jotka nyt vain sattuvat sujumaan juuri päähenkilöiden tarvitsemalla tavalla. Mutta sallittakoon se, muuten kirjasta olisi voinut tulla aika lyhyt - kun päähenkilölle olisi käynyt köpelösti jo ensimmäisten lukujen aikana.
Ihan hyvää menoa vaikkei itselleni ehkä mieluisinta Reynoldsia. Luen varmaan joskus uudestaan, uusin silmin ja pienemmin odotuksin.
Kolme muinaista artefaktia.
Tällä kertaa mittakaava on toinen. Kirjassa seurataan sisaruksi ja näistä kiinteämmin vain toista, omalla henkilökohtaisella matkallaan. Matkan varrelle mahtuu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita, mutta vaarat kohdistuvat oikeastaan vain päähenkilöihin ja muutamiin muihin. Mitään isompaa uhkaa ei ole eikä mitään suurempaa sankaruutta tavoitella.
Kirja oli itselleni hieman ristiriitaista luettavaa. Olen suunnattoman kova Reynolds-fani, hyllystä löytyy kaikki julkaistut kirjat ja joitain olen lukenut monta kertaa. Pidän oikeastaan nimenomaan suurista, huimista kuvioista joissa galaksit räjähtelevät ja maailmankaikkeudet viuhuvat vasemmalle ja oikealle. Tämä kirja tuntui pieneltä. Välillä tuntui myös hieman siltä, että kirja olisi jonkun toisen kirjoittama - tämä tosin voi johtua ihan tarkoituksellisesta tyylilajin vaihdoksesta; ehkä vain odotan enemmän samaa vanhaa.
Kirja ei silti ole huono. Jos sen lukee ilman "painolastia" Reynoldsin muusta tuotannosta, se voi olla jopa erinomainen. Tarina kulkee, seikkailua piisaa ja jännittäviä tilanteita on vähintäänkin riittävästi. Välillä kiperistä tilanteista selvitään ehkä turhan sujuvasti, jopa hieman kömpelön tuntuisesti. Tarinassa on ehkä liikaa ovelia sattumia jotka nyt vain sattuvat sujumaan juuri päähenkilöiden tarvitsemalla tavalla. Mutta sallittakoon se, muuten kirjasta olisi voinut tulla aika lyhyt - kun päähenkilölle olisi käynyt köpelösti jo ensimmäisten lukujen aikana.
Ihan hyvää menoa vaikkei itselleni ehkä mieluisinta Reynoldsia. Luen varmaan joskus uudestaan, uusin silmin ja pienemmin odotuksin.
Kolme muinaista artefaktia.
torstai 20. heinäkuuta 2017
tiistai 18. heinäkuuta 2017
Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater
Kurt Vonnegut lienee yksi suurimmista humanisteista kautta aikojen. Hänen kirjoissaan on aina kaiken tarinan seassa sellaista ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sitä on vaikea olla hämmästelemättä.
Tällä kertaa tarinassa heilutaan yltäkylläisyyden, rikkauden, köyhyyden ja kurjuuden seassa, ja miten näiden kautta erilaisuus, jopa hulluus, näkyy eri tavalla riippuen katsojasta. Koko kirjan ytimenä ainakin minulle on yksi lause, yksi kysymys: kuinka rakastaa turhia ihmisiä? Tätä pohtii kirjan päähenkilö Eliot, joka on satumaisen rikas mutta jolla mitä ilmeisimmin on suhteettoman suureksi paisunut empatiarauhanen (???). Eliot päätyykin elämään vaatimattomissa olosuhteissa ja, no, rakastamaan ja välittämään turhista ihmisistä; työttömistä, alkoholisteista, mielenvikaisista - kaikista niistä jotka eivät vaikuta tehokkuuden mittareilla merkityksellisiltä.
Tarina sinänsä on aika pöhkö. Enemmän ehkä onkin merkitystä sillä, herättääkö tuo kysymys ajatuksia lukijassa. Itselläni kyllä, vaikka melkoinen hippi-nynny-piispiis kaikille hyvää haluaja olenkin jo valmiiksi. Mielestäni kysymys on kuitenkin erittäin tärkeä; yhteiskunta koostuu kaikista ihmisistä, mutta osa ihmisistä on selvästi vähemmän kykeneviä tai jopa haluavia osallistumaan yhteisen taakan kantamiseen. Pitääkö heitäkin rakastaa (kyllä!)? Kuka ja miten sen tekee? Mitä tapahtuu jos heistä ei välitetä? Onko raha taas kerran ja aina vaan ainoa mittari arvoille?
Suosittelen lukemaan tämän kirjan, ei ehkä suurena kirjallisuutena vaikka onkin kyllä ihan sujuva ja paikoin aika hupaisan vänkyrä tarina, vaan enemmänkin ajatuksia herättävänä pamflettina. Toimii myös pöydänjalan alla, jos pöytä keikkuu. Neljä ajatuslamppua pään päälle.
Tällä kertaa tarinassa heilutaan yltäkylläisyyden, rikkauden, köyhyyden ja kurjuuden seassa, ja miten näiden kautta erilaisuus, jopa hulluus, näkyy eri tavalla riippuen katsojasta. Koko kirjan ytimenä ainakin minulle on yksi lause, yksi kysymys: kuinka rakastaa turhia ihmisiä? Tätä pohtii kirjan päähenkilö Eliot, joka on satumaisen rikas mutta jolla mitä ilmeisimmin on suhteettoman suureksi paisunut empatiarauhanen (???). Eliot päätyykin elämään vaatimattomissa olosuhteissa ja, no, rakastamaan ja välittämään turhista ihmisistä; työttömistä, alkoholisteista, mielenvikaisista - kaikista niistä jotka eivät vaikuta tehokkuuden mittareilla merkityksellisiltä.
Tarina sinänsä on aika pöhkö. Enemmän ehkä onkin merkitystä sillä, herättääkö tuo kysymys ajatuksia lukijassa. Itselläni kyllä, vaikka melkoinen hippi-nynny-piispiis kaikille hyvää haluaja olenkin jo valmiiksi. Mielestäni kysymys on kuitenkin erittäin tärkeä; yhteiskunta koostuu kaikista ihmisistä, mutta osa ihmisistä on selvästi vähemmän kykeneviä tai jopa haluavia osallistumaan yhteisen taakan kantamiseen. Pitääkö heitäkin rakastaa (kyllä!)? Kuka ja miten sen tekee? Mitä tapahtuu jos heistä ei välitetä? Onko raha taas kerran ja aina vaan ainoa mittari arvoille?
Suosittelen lukemaan tämän kirjan, ei ehkä suurena kirjallisuutena vaikka onkin kyllä ihan sujuva ja paikoin aika hupaisan vänkyrä tarina, vaan enemmänkin ajatuksia herättävänä pamflettina. Toimii myös pöydänjalan alla, jos pöytä keikkuu. Neljä ajatuslamppua pään päälle.
torstai 13. heinäkuuta 2017
Dan Brown: Meteoriitti
Dan Brown kirjoittaa ihan menevää jännitys/toimintakirjallisuutta. Tällä kertaa ei olla lainkaan uskonnollisissa kuvioissa vaan USAn politiikan huipulla, ja samalla hieman avaruustutkimuksen nurkalla. Menoa ja meininkiä piisaa!
Kirja on hyvin kirjoitettu ja toimintaa on hengästymiseen saakka. Helppo lukea, vaikka paikoin juonen kiemurat ovatkin suoraan sanoen aika puupäisiä. Amerikkalainen aseilla mässäily ja politiikan teatterimaisuus ovat tympeitä ja valitettavan voimakkaasti läsnä. Vai miten on esimerkiksi, kun henkilö noudetaan tutkimuskeskukseen helikopterilla, häntä ei suinkaan kuljeteta vain helikopterilla vaan nimenomaan "MH-60GH PaveHawk helikopterilla". Vai niin. No paljonpa kiinnostaa, mutta pitäähän se mainita ja varmaan sponsored by aseteollisuus. Ja tällaiset nippelijutut muistetaan mainita aina, kun on aseisiin liittyvistä asioista kyse - mielestäni aika tympeää.
Juonessa ruodittava poliittinen vehkeily on sangen epäkiinnostavaa, näin eurooppalaisittain. Kaikilla on kaapit täynnä luurankoja, ja valtaa käyttää ilmeisesti se, jonka avustaja on nokkelin jekuttaja televisiohaastatteluissa. Selittäisi kyllä muutamankin asian ihan tosielämästäkin.
Eli, sujuvaa luettavaa mutta rasittavan paljon amerikkalaisuutta ja loppua kohden hyvin alkanut tarina muuntuu aika tyhmäksi, juoni on lopulta todella heppoinen. Kaksi sotilasjuttuihin liittyvää lyhennettä.
Kirja on hyvin kirjoitettu ja toimintaa on hengästymiseen saakka. Helppo lukea, vaikka paikoin juonen kiemurat ovatkin suoraan sanoen aika puupäisiä. Amerikkalainen aseilla mässäily ja politiikan teatterimaisuus ovat tympeitä ja valitettavan voimakkaasti läsnä. Vai miten on esimerkiksi, kun henkilö noudetaan tutkimuskeskukseen helikopterilla, häntä ei suinkaan kuljeteta vain helikopterilla vaan nimenomaan "MH-60GH PaveHawk helikopterilla". Vai niin. No paljonpa kiinnostaa, mutta pitäähän se mainita ja varmaan sponsored by aseteollisuus. Ja tällaiset nippelijutut muistetaan mainita aina, kun on aseisiin liittyvistä asioista kyse - mielestäni aika tympeää.
Juonessa ruodittava poliittinen vehkeily on sangen epäkiinnostavaa, näin eurooppalaisittain. Kaikilla on kaapit täynnä luurankoja, ja valtaa käyttää ilmeisesti se, jonka avustaja on nokkelin jekuttaja televisiohaastatteluissa. Selittäisi kyllä muutamankin asian ihan tosielämästäkin.
Eli, sujuvaa luettavaa mutta rasittavan paljon amerikkalaisuutta ja loppua kohden hyvin alkanut tarina muuntuu aika tyhmäksi, juoni on lopulta todella heppoinen. Kaksi sotilasjuttuihin liittyvää lyhennettä.
sunnuntai 9. heinäkuuta 2017
Hugh Howey: Hiekka
Hugh Howey on tullut tunnetuksi Siilo-kirjoistaan. Hiekka on eri sarjaa, sijoittuen eri paikkaan ja aikaan - ainakin luultavasti - mutta on silti hyvin tutun tuntuinen. Kyse on samanlaisesta dystopia-scifistä, jossa tarinaa ei pohjusteta turhaan taustatiedoilla ja jossa henkilöhahmot tuntuvat tietävän - tai välittävän - ympäröivästä todellisuudesta ja sen historiasta yhtä vähän kuin lukija.
Siilo oli loistavasti kirjoitettu, sen jatko-osat hieman kärsivät salaisuuden paljastumisesta mutta olivat silti kohtuullisen hyviä kirjoja. Hiekka aloittaa ikään kuin alusta: taas mennään, eikä tiedetä missä, miksi tai miten tähän on päädytty. Asetelma on siis kutakuinkin sama kuin Siilossa, minkä lisäksi hahmot tuntuvat jotenkin samanlaisilta. Ainakin niistä kerrotaan hyvin samaan tapaan. Voisi jopa sanoa, että Howey on jonkinlainen yhden jutun ihme, mutta se ei kyllä olisi oikein reilusti tehty koska Hiekka on lopulta melko hyvä kirja.
Kirja alkaa eräänlaisena seikkailutarinana, ja dystopia sekä yhteisön selviytyminen tulevat mukaan vasta myöhemmin. Yhden perheen kautta seurataan kokonaisen yhteisön kamppailua olemassaolostaan jotain tuntematonta - kenties jopa olematonta - vihollista vastaan. Uhka on koko ajan läsnä, sitä ei voi päästä pakoon, mutta sen laatu ja alkuperä pysyvät arvoituksina. Mistä oikein on kyse? Sitäpä ei voi tietää. Kirjan loppu haiskahtaa myös hyvin selkeästi siltä, että tulossa olisi jatkoa - ja mikäpä siinä, olisi oikeastaan erittäin kiinnostavaa tietää, miten näille ihmisille käy ja ennen kaikkea mistä ihmeestä oikein on kyse, mitä ihmeessä on tapahtunut?
Erittäin suositeltavaa lukemista kaikille scifin, dystopioiden ja hiekan ystäville. Neljä sangen suurta dyyniä.
Siilo oli loistavasti kirjoitettu, sen jatko-osat hieman kärsivät salaisuuden paljastumisesta mutta olivat silti kohtuullisen hyviä kirjoja. Hiekka aloittaa ikään kuin alusta: taas mennään, eikä tiedetä missä, miksi tai miten tähän on päädytty. Asetelma on siis kutakuinkin sama kuin Siilossa, minkä lisäksi hahmot tuntuvat jotenkin samanlaisilta. Ainakin niistä kerrotaan hyvin samaan tapaan. Voisi jopa sanoa, että Howey on jonkinlainen yhden jutun ihme, mutta se ei kyllä olisi oikein reilusti tehty koska Hiekka on lopulta melko hyvä kirja.
Kirja alkaa eräänlaisena seikkailutarinana, ja dystopia sekä yhteisön selviytyminen tulevat mukaan vasta myöhemmin. Yhden perheen kautta seurataan kokonaisen yhteisön kamppailua olemassaolostaan jotain tuntematonta - kenties jopa olematonta - vihollista vastaan. Uhka on koko ajan läsnä, sitä ei voi päästä pakoon, mutta sen laatu ja alkuperä pysyvät arvoituksina. Mistä oikein on kyse? Sitäpä ei voi tietää. Kirjan loppu haiskahtaa myös hyvin selkeästi siltä, että tulossa olisi jatkoa - ja mikäpä siinä, olisi oikeastaan erittäin kiinnostavaa tietää, miten näille ihmisille käy ja ennen kaikkea mistä ihmeestä oikein on kyse, mitä ihmeessä on tapahtunut?
Erittäin suositeltavaa lukemista kaikille scifin, dystopioiden ja hiekan ystäville. Neljä sangen suurta dyyniä.
lauantai 8. heinäkuuta 2017
Clive Cussler: Varas
Clive Cusslerin kirjoissa seikkaileva Isaac Bell on taas menossa, ja aikamoista meininkiä onkin kyseessä. Bell seikkailee valtamerilaivalla jossa tapahtuu kamalia, murha ja tulipalo. Syyllisestä saadaan vain vilaus, jonka perusteella kyseessä vaikuttaa olevan jonkinlainen akrobaatti, ja häikäilemätön sellainen.
Tarinassa liikutaan elokuvateollisuuden alkutaipaleella, äänielokuva on kuin graalin malja jota tavoittelevat kilpaa elokuvatuottajat ja natsit. Kyllä vaan, natsitpa hyvinkin. Tarina on monella tavalla pähkähullu ja aika hölmökin, mutta elokuva-alan nippelitiedoissa ja historiassa on kyllä kiehtoviakin puolia. Täpäriä pelastumisia riittää, ja sankari on yliluonnollisen taitava ja voittamaton väsyttävyyteen asti.
Sinänsä Cussler kirjoittaa ihan hyvää jännitys-/toimintakirjallisuutta, ja tämä kirja on ainakin itse lukemistani Cusslerin kirjoista parhaasta päästä. Toimintaa riittää, historia on hyvin läsnä eikä tylsiä suvantoja juurikaan tule. Toisaalta tarina on aika hölmö ja henkilöhahmoja on niin suuri määrä ettei niistä kaikista oikein pääse kärryille, ja muutama sivujuoni jää kokolailla tarpeettomiksi. Loppuratkaisukin on vähän tekemällä tehdyn oloinen.
Ihan hyvää kesähömppää kuitenkin. Kolme kelaa vanhentunutta filmiä.
Tarinassa liikutaan elokuvateollisuuden alkutaipaleella, äänielokuva on kuin graalin malja jota tavoittelevat kilpaa elokuvatuottajat ja natsit. Kyllä vaan, natsitpa hyvinkin. Tarina on monella tavalla pähkähullu ja aika hölmökin, mutta elokuva-alan nippelitiedoissa ja historiassa on kyllä kiehtoviakin puolia. Täpäriä pelastumisia riittää, ja sankari on yliluonnollisen taitava ja voittamaton väsyttävyyteen asti.
Sinänsä Cussler kirjoittaa ihan hyvää jännitys-/toimintakirjallisuutta, ja tämä kirja on ainakin itse lukemistani Cusslerin kirjoista parhaasta päästä. Toimintaa riittää, historia on hyvin läsnä eikä tylsiä suvantoja juurikaan tule. Toisaalta tarina on aika hölmö ja henkilöhahmoja on niin suuri määrä ettei niistä kaikista oikein pääse kärryille, ja muutama sivujuoni jää kokolailla tarpeettomiksi. Loppuratkaisukin on vähän tekemällä tehdyn oloinen.
Ihan hyvää kesähömppää kuitenkin. Kolme kelaa vanhentunutta filmiä.
tiistai 4. heinäkuuta 2017
Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin Parhaita
Sherlock Holmes seikkailee jälleen. Edelleen. Aina vaan.
Tässä kirjassa on kolmetoista Sherlock Holmes tarinaa. Tarinat ovat hyvin perinteisiä salapoliisijuttuja; jotain outoa tapahtuu, ja ainoa joka voi arvoituksen ratkaista on mestarietsivä itse, kera apurinsa - ja tarinoiden kertojana toimivan - Watsonin. Tarinat vaihtelevat ihmissuhdedraamoista kansainvälisen vakoilun maailmaan, ja piipahtaapa arkkivihollinen Moriartykin kuvioissa, joskin aika lyhyesti.
Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta en voi olla vertaamatta näitä tarinoita esimerkiksi Agatha Christien kirjoihin: Christien tarinoissa kerrotaan aina vihjeitä matkan varrella. Kun lopulta arvoitus ratkeaa, aukeaa myös vihjeiden merkitys - ahaa, olisihan tuo pitänyt arvata! Sen sijaan Sherlock Holmesin tarinoissa on kosolti yksityiskohtia jotka havaitsee vain Holmes itse, eikä lukija voi osallistua arvoituksen ratkaisemiseen täysin rinnoin. Se jotenkin vie hiukan kiinnostavuutta pois muuten ihan ovelista tarinoista.
Salapoliisijuttujen ystävälle hyvinkin suositeltavaa luettavaa. Kolme jälkeä ikkunalaudalla.
Tässä kirjassa on kolmetoista Sherlock Holmes tarinaa. Tarinat ovat hyvin perinteisiä salapoliisijuttuja; jotain outoa tapahtuu, ja ainoa joka voi arvoituksen ratkaista on mestarietsivä itse, kera apurinsa - ja tarinoiden kertojana toimivan - Watsonin. Tarinat vaihtelevat ihmissuhdedraamoista kansainvälisen vakoilun maailmaan, ja piipahtaapa arkkivihollinen Moriartykin kuvioissa, joskin aika lyhyesti.
Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta en voi olla vertaamatta näitä tarinoita esimerkiksi Agatha Christien kirjoihin: Christien tarinoissa kerrotaan aina vihjeitä matkan varrella. Kun lopulta arvoitus ratkeaa, aukeaa myös vihjeiden merkitys - ahaa, olisihan tuo pitänyt arvata! Sen sijaan Sherlock Holmesin tarinoissa on kosolti yksityiskohtia jotka havaitsee vain Holmes itse, eikä lukija voi osallistua arvoituksen ratkaisemiseen täysin rinnoin. Se jotenkin vie hiukan kiinnostavuutta pois muuten ihan ovelista tarinoista.
Salapoliisijuttujen ystävälle hyvinkin suositeltavaa luettavaa. Kolme jälkeä ikkunalaudalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)