Ben Bova: Kuunnousu

Kuunnousu on melkeinpä liikuttavan, jopa hieman lapsekkaan perinteinen scifi-seikkailu. Ei mitään uutta, ei mitään varinaisesti jännittävää, ei mitään kovin kekseliästä - vain kuussa sekoilua. 

Stavengerin suku omistaa Kuupesän, jonkinlaisen avaruusaseman kuussa. Se ei ole taloudellisesti kovin kannattava, mutta Paul uskoo siitä sellaisen tulevan. Sitten Paul kuolee, ja kaksi jäljelle jäänyttä lasta sekä vaimo alkavat kamppailla vallasta ja Kuupesän tulevaisuudesta.

Toinen lapsista haluaa sulkea kuupesän ja toinen jatkaa sen toimintaa. Äiti häilyy jossain puolivälissä. Toinen lapsista on mielenvikainen murhaaja, toinen kirkasotsainen avaruussankari. Kirjassa tästä erittäin yksinkertaisesta asetelmasta saadaan 550 sivua eestaas poukkoilevaa kevytseikkailua ja kourallinen epäkiinnostavia sivujuonia, sekä ämpärillinen jonninjoutavia henkilöhahmoja. Aivan ylipitkä. Itse asiassa kirjan ensimmäinen osa on vielä melko toimiva, mutta sitten... sitten vaan toistetaan samaa kaavaa.

Sinänsä sujuvasti kerrottua ja tasaisesti etenevää, mutta joskus enemmän ei ole enemmän, vaan pelkästään tylsää. Kaksi pientä ropottia.

Nick Petrie: Tiikerikoodi

Peter Ash on taas vauhdissa, ja vauhtia totisesti piisaa. Toimintaa on melkein joka sivulla, mutta valitettavan tyypillistä sankarihommaa: pahikset eivät osaa ampua, sankari on täysin ylivertainen.

Ash on aiemmasta kirjasta tuttu sotaveteraani, jolla on vakava ahtaan paikan kammo. Hän ei pysty olemaan sisätiloissa. Edellisessä teoksessa tällä ongelmalla oli jopa merkitystä tarinan suhteen, nyt ei varsinaisesti. Sen sijaan Ash on edelleen yli-inhimillinen taistelija, kelmejä lakoaa vasemmalle ja oikealle kuin heinää elonkorjuussa.

Tarina on pähkähullu ja juonen käänteet, erityisesti loppukohtaus, aivan posketonta soopaa. Kirjassa on valitettavan paljon kliseitä - kaunis nainen pulassa, pelastava sankari ja tämän lupsakat mutta kovat mutta luotettavat kaverit... - mutta se on kuitenkin kirjoitettu aika hyvin, joten mikäs siinä, viihdettähän tämä.

Mutta voisiko joskus pulassa oleva neito olla vaikka ruma läski, joka ei jaksa juosta karkuun eikä osaa ampua eikä ole rikas? Ja sankarilla ei olisikaan miljoonia ylimääräistä, jolla voi aina ostella aseita ja autoja ja ties mitä kaikkea ihan tuosta vaan koko ajan. Olisipa hupaisaa kerrankin.

Kolme narua puussa.

Kazuo Ishiguro: Klara ja Aurinko

Klara on robotti, tai oikeammin keinoystävä. Josie on nuori tyttö, jonka äiti ostaa Klaran tälle seuralaiseksi. Kirja seuraa näiden kahden ja vähän muidenkin välisiä vuorovaikutuksia, ja robotin - keinoystävän - kasvamista.

Kirja on kirjoitettu sillä ajatuksella, että keinoystävä on ihan melkein inhimillinen, mutta hieman tietämätön. Klara uskoo auringon menevän pellon takana näkyvään latoon yöksi, ja muutenkin maailma on erilainen robotin silmin tarkasteltuna. Tätä erilaisuutta kirjassa käsitellään hienosti, moni asia on aavistuksen erilaista muttei kuitenkaan päällelliimatun korostetusti.

Itse tarina on hieman alakuloinen ja jotenkin epäselvä, siitä ei oikein saa kiinni. Lopulta en edes tiennyt, mikä tässä olisi varsinainen tarina, mutta kirja oli silti mielestäni ihan kiinnostava.

Hieman erilaista scifiä länsimaiseen toimintameininkiin tottuneelle. Kolme ropottia.

Michelle Min Sterling: Nollaleiri

Etukannen mukaan taas "The New York Times -bestseller", enkä taaskaan ymmärrä miksi. Sekava kirja.

Kirjassa ollaan jonkinlaisessa tulevaisuudessa, mikä ilmeisesti riittää leimaamaan tekeleen scifiksi. Arktiselle alueelle rakennetaan jonkinlaista tulevaisuuden asutusta, nollaleiriä. Sieltä itsensä löytää seuralaispalvelussa työskentelevä Rose joka on kenties jonkinlainen päähahmo. Kaikki ei tietenkään taaskaan ole sitä miltä näyttää.

Mutta... mitä sitten? En oikein tajunnut koko kirjan ideaa. Joku juoni tässä kai oli, mutta minulta se meni ohi. Oli eri aikalinjoja joissa tapahtui asioita jotka sitten lopulta yhdistyivät, mutta... mitä sitten? Lopulta kuitenkin vain ei mitään.

Jos tämä on myynyt hyvin niin mikäs siinä, mutta kuinkahan paljon kirjaa on palautettu? Pöh. Yksi kukkanen. 

Anneli Kanto: Punaorvot

Jos sota on perseestä, niin sisällissota on kyllä vieläkin perseemmästä. Anneli Kanto kertoo tässä kirjassaan yhdestä suomen häpeäpilkusta, sotaorpojen kohtelusta sisällissodan jälkeen.

Kirja seuraa perhettä johon kuuluvat isä, äiti, poika ja kaksi tytärtä. Isä ja poika taistelevat "väärällä" eli häviävien puolella, punaisten joukoissa. Isä menehtyy ja poika jää vangiksi. Äiti yrittää selvitä kahden tyttärensä kanssa, köyhyys on musertavaa eikä "punikkeja" huolita yhteiskuntaan mukaan - työtä ei ole, tulevaisuus näyttää synkältä.

Hurskastelevasti pienen piirin kesken päätetään auttaa punaisten orpoja, jollaisiksi lasketaan myös vain toisen vanhempansa menettäneitä lapsia. Nämä riistetään kodeistaan ja sijoitetaan valkoisten, hyvin toimeentulevien koteihin pitkin suomea. Monet päätyvät käytännössä orjiksi maatiloille, tai vieläkin pahempaan paikkaan. Sijoitetuilla lapsilla ei ole juurikaan arvoa, muuten kuin käyttöesineinä.

Kirja seuraa kahden sijoitetun lapsen kohtaloa. Toiselle onneksi käy hyvin. Toiselle ei.

Kirja on todella rankka, hyvin kirjoitettu mutta aiheena ja tarinanana erittäin vaikea. Kirjailija Anneli Kanto on tehnyt laajaa tutkimusta aiheesta, ja se näkyy ja tuntuu. Kirjan lopussa hän kertoo aiheesta tutkijana, ja lisäksi löytyy pitkä lista lähdemateriaaleista.

Vahva suositus jos vain kestät lukea tällaista. Viisi orpolasta.