Marko Hautala: Leväluhta

Marko Hautala yrittää, yrittää kovasti, saada aikaiseksi jännittävän teoksen, ehkäpä jopa kauhukirjallisuutta - mutta ei mielestäni onnistu siinä kovin hyvin.

Kirjassa on kaikki kliseet kohdillaan. On suohautaa, mielisairaalaa, itsemurhaa, autioituvaa maaseutua, bläkkiksestä diggaavaa nuorisoa ja ripaus seksiä. Mutta kaikki nämä on nähty ja luettu jo ihan riittävän moneen kertaan, minkä lisäksi kirjan tyyli on rasittavan väkinäinen. Kuin muovinen sämpylä - se voi näyttää kaikin puolin sämpylältä, muttei kuitenkaan oikein kelpaa syötäväksi. Leväluhdassa on siis kaikki elementit kohdillaan, mutta jotenkin siitä jää kovin teennäinen olo. Yliyrittämistä, ehkä? Joka tapauksessa mitään kovin jännittävää tarinassa ei ole, lähinnä vaivaannuttavuuteen asti tahattoman koominen "yliluonnollinen" juonikuvio.

Jos haluaa olla kuin Stephen King, kannattaisi ehkä ottaa mallia alkupään tuotannosta eikä väsähtäneestä loppupäästä. Pisteet lähinnä yrittämisestä, itse kirjan ansiot ovat aika vähissä. Kaksi suonsilmäkettä.

Andy Weir: Artemis

Kuussa tuulee. Eiku, kuussa tapahtuu merkillisiä. Jazz, kuriiri joka puuhastelee myös salakuljetuksen parissa, joutuu mukaan moninkertaisten salaisuuksien ja juonittelujen sekamelskaan seikkailussa, josta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita.

Artemis on varsin napakasti kirjoitettu seikkailukirja. Se ei oikeastaan ole juurikaan Scifiä, vaan paremminkin seikkailukirja. Tyyli on keimailevan letkeä ja väkinäisen rento, ei mitenkään omaperäinen ja hieman ärsyttävä. Juttu kuitenkin kulkee, ja ainoastaan loppupuolella juonikoukerot äityvät niin monimutkaisiksi, etten ainakaan itse jaksanut edes oikein välittää siitä, kuka nyt huijasi ketäkin ja miten - saati miksi.

Kirjassa myös hitsataan paljon, mikä on aika poikkeuksellista mutta mikäs siinä, saapa sitä hitsisaumastakin juttua väännettyä näköjään.

Ehkä nuorisolle enemmänkin soveltuvaa huttua, ei mitenkään vakavasti otettavaa scifiä tai jännitystä. Kolme leväpatukkaa.

Jack Campbell: Voitokas (Kadonnut Laivasto 6)

Ja kuudes kerta toden sanoo, vai sanooko?

John Geary, alias Black Jack, on palannut vihdoinkin laivaston (tai ainakin sen rippeiden) kanssa Allianssin avaruuteen, ja nyt on edessä viimeinen koitos: muukalaisten rökittäminen.

Ihmiskunnan - Syndikot ja Allianssi - sotaan on sekaantunut ja sitä selkeästi hämmentänyt ulkopuolinen älykkyys, muukalaisrotu, josta ei tiedetä juuri mitään. John Geary on juhlittu sankari, joka vie uuden laivastonsa kohtaamaan tämän tuntemattoman uhan. Syteen tai saveen, nyt on tosi kyseessä, nimittäin ihmiskunnan olemassaolo.

Jos edelliset viisi kirjaa olivat aikamoista soopaa ja todella, todella puuduttavaa jankkaamista, on tämä viimeinen osa myös omalla tavallaan hämmentävä tekele. Koko muukalaisten uhka pyyhkäistään olemattomiin yhdellä liikkeellä, huiskis vaan, ja sitten alkaakin jonkinmoiset Ewokkien voitonjuhlat. 

Täh? Ihan kuin arvoisa kirjailija olisi itsekin kyllästynyt saman kirjan kirjoittamiseen ja yhtenä päivänä vain päättänyt kirjoittaa tämän tarinan nyt loppuun. Kas noin, alieneille turpaan ja sitten juhlat ja se on siinä.

Harmittaa niiden puiden puolesta, jotka jyrättiin paperikoneiden täytteeksi jotta tämä kirjasarja saatiin viemään tilaa kirjahyllyistä. Yksi piste siitä, että se on nyt vihdoinkin loppu.

Jack Campbell: Heltymätön (Kadonnut Laivasto 5)

Kadonnut Laivasto lähestyy Allianssin avaruutta ja vihdoin viimein, muutaman viimeisen mutta ah niin samanlaisen kuin neljässä edellisessäkin kirjassa avaruustaistelun kautta saapuukin perille. Jippii ja morjes!

Samalla kuitenkin on koko ajan vain selvempää, että ihmisten sotaan on sotkeutunut ulkopuolinen äly; toinen elämänmuoto. Kuka tai mikä on kyseessä, sitä ei vielä tiedetä.

Vielä ei myöskään tiedetä, miten Black Jack suhtautuu perille päästyään Allianssin hallintoon. Kyteekö pinnan alla vallankumous, vai päättyykö tarina tähän?

Kirja jatkaa kadonneen laivaston päättymättömältä tuntuvaa tarinaa, ja alkaa vihdoinkin päästä siihen mihin joku vähän nohevampi kirjoittaja olisi päätynyt jo kolme tai neljä kirjaa aiemmin. Sarjan ensimmäisestä teoksesta voisi suoraan hypätä tähän viidenteen, eikä juuri mitään merkityksellistä jäisi välistä.

Ylimääräinen piste siitä, että todellakin vihdoinkin päästiin kutakuinkin perille, tavallaan, melkein, ehkä. Kaksi tuntematonta muukalaista.

Alastair Reynolds: Hitaat Luodit

Hitaat Luodit on Reynoldsille poikkeukselline formaatti, pienoisromaani. Siis pidempi kuin novelli, mutta lyhyempi kuin varsinainen kirja - erityisesti Reynoldsin kirjoittama kirja, jotka tyypillisesti ovat varsin pitkiä.

Hitaat Luodit on jonkinlainen kostotarina, mutta toki Reynolds sekoittaa pakkaa ja ymppää tarinaan muitakin ulottuvuuksia. Ehkä jopa liiaksikin asti; kirjassa tuntuisi olevan tarinaa oikeastaan ihan kokonaiseksi kirjaksi, mutta tällaisena lyhyenä töräyksenä mitään säikeitä ei oikein pohjusteta kunnolla, eikä viedä aivan maaliin saakka. Tarinassa on myös irtonaisia elementtejä, esimerkiksi henkilöitä joita ikään kuin aletaan esittelemään ja pohjustamaan, mutta joille ei sitten ole tarinan edetessä mitään virkaa.

Homma alkaa kostotarinana, mutta jo aika pian selviää että nyt on vähän isompiakin juttuja menossa. Kosto muuttaa muotoaan kun ihmiskunta on - taas kerran - vaarassa tuhoutua kokonaan. Hitailla luodeilla on myös merkityksensä tarinassa, joskin ainakin omasta mielestäni hieman väkinäinen.

Teos tuntuu jollain tavalla sekalaisten ideoiden muistiinpanoilta, jotka on sitten nivottu yhteen, yhdeksi tarinaksi. Ei se huono ole, mutta itselleni jäi jotenkin hämmentynyt olo.

Kolme luotia.

Kurt Vonnegut: Äiti Yö

Kurt Vonnegut kertoo taas samasta aiheesta (sota) ja samasta hahmosta (elämässään eksyksissä oleva taiteilija-hko), mutta varsin vaikuttavasti. Tarinan, joka on yhtä aikaa kiinnostava, surullinen ja ajatuksia herättävä.

Kirjan kertojana toimii Howard W. Campbell jr, joka toimii toisessa maailmansodassa amerikkalaisten agenttina, peiteroolinaan natsien propagandaa tuottava kirjoittaja. Howard valitettavasti omistautuu peiteroolilleen liiankin antaumuksella, ja tulee luoneeksi valtavan määrän huippuluokan natsipropagandaa.

Sodan jälkeen Howard löytää itsensä New Yorkista, yksin ja vailla merkitystä elämälleen. Lopulta menneisyys saa hänet kiinni - niin hyvässä kuin pahassakin. Sekä Howardia ihannoivat uusnatsit, että häntä sydänjuuriaan myöten vihaavat amerikan puolella sotineet - jotka eivät tiedä Howardin kaksoisroolista vaan uskovat tämän aidosti olleen pahojen puolella.

Kirjassa on jonkin verran hassuttelua, suuri osa hahmoista esimerkiksi on milloin minkäkin maan kaksoisagentteja, mutta yleisesti ottaen sävy on melko vakava. Howard on sodan jälkeen eksyksissä, ja tuntuu olleen sodassakin vain tapahtumien vietävänä, haluamatta itse mitään ja olematta oikeastaan kenenkään puolella. Lastuna laineilla, ja laineiden tyynnyttyä täysin yksin ulapalla.

Tarinan kerronta on loistavaa, se kulkee koko ajan mutta kauniisti, loogisesti ja rauhalliseen tahtiin. Ketään osapuolista ei syytellä eikä paheksuta mitenkään erityisesti, vaan tapahtuneet todetaan. Kaiken - varsinkin sodan - järjettömyys on vahvassa roolissa. Kirjan lopetus on riipaiseva.

Hienoa kirjallisuutta. Yksi Vonnegut vastaa kymmentä kioskidekkaria - tämä(kin) teos kuuluu mielestäni ihan yleissivistykseen, oppituntina ihmisen toiminnan järjettömyydestä, ja sen vaarallisuudesta.

Viisi shakkinappulaa.

Rivers Solomon: Menneisyyden Kaiku

Rivers Solomon on itselleni uusi tuttavuus, ja Menneisyyden Kaiku on hänen esikoisteoksensa. Kirja oli hetkittäin mukavan erilainen, muttei ehkä kuitenkaan ihan yltänyt maineensa tasolle - minun mielestäni.

Kirja kertoo avaruusaluksesta, joka on ollut matkalla kohti uutta maailmaa jo satoja vuosia. Alus on suuri ja sen matkustajien keskuuteen on muodostunut hirmuhallitus: väkivaltainen valtaeliitti sortaa köyhiä alempien kansien ihmisiä, joita käytetään häikäilemättä hyväksi monin tavoin. Ei mitenkään kovin omintakeinen juonikuvio, oikeastaan aika kulunut asetelma ja niin on tarinakin, pääosin.

Kirjan päähahmo on hieman yksinkertaisen oloinen Aster, tyttö joka nousee köyhistä oloista ratkaisemaan koko hommelin. Taustalla on Asterin äidin salaiset muistiinpanot, joita Aster saa tulkittua pikkuhiljaa.

Kirjassa varsinainen tarina on aika vaatimaton ja lyhyt, ja sitä höystetään kaikenlaisilla lapsuusmuistoilla ja muulla häröilyllä, joka on mielestäni aika turhanpäiväistä. Sinänsä muistelot ja menneisyys ja sun muut voisivat toimia kirjassa hyvinkin, mutta nyt ne ovat jotenkin irrallisia, eivät liity mitenkään varsinaiseen tarinaan, ja vaikka ovat sinänsä ihan kivasti kerrottuja, ovat kyllä aika yksioikoisia.

Ihan kiinnostava teos vaikkei mitään suurempia tuntemuksia herättänytkään. Kolme perunaa.