Johan Theorin: Yömyrsky

Perhe muuttaa Tukholmasta pieneen rannikkokylään, kahden majakan lähelle entiseen majakanvartijan taloon. Menneisyydessä kummittelee menetys, ja talolla on oma historiansa joka sekin on täynnä kuolemaa ja mystisyyttä. Ja sitten kuolema iskee jälleen.

Yömyrsky on useammassa ajassa kerrottu tarina menetyksestä, ja nykyaikaan sijoittuvassa osassa myös aika perinteinen murhajännäri/dekkari sekä pikkurikollisten jahtaamistarina. Tarinoita ja tasoja on useita, ja kerronnassa varsin paljon ruotsalaisuutta ja perhe-elämää.

Aikamoinen sekasotku, voisi ajatella, ja väliin näin ehkä onkin, välillä on hieman vaikea pysyä kärryillä. Mutta lopulta kirja on kuitenkin varsin taitavasti kirjoitettu, tarinassa on järkeä ja juonikin kulkee aika kivasti. Loppuratkaisuun liittyvää yllätystä ja arvoitusta viivytetään pitkään, ja se on melko toimiva. Kummitustarinaan vivahtavat yliluonnollisuuden kanssa flirttailut ovat ehkä vähän väsyttäviä, mutta muuten ihan mainio kirja.

Melko hyvä jännäri, ei ihan tavanomaisin lajityypissään mikä on aina ilahduttavaa. Tätä voisi kyllä suositella. Neljä poliisia.

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 3 - Oikullinen Protokolla

Murharobotti toikkaroi jälleen, eikä juttu etene vieläkään.

Tällä kertaa murharobotti eksyy salajuonen keskelle ja pelastaa joukon ihmisiä. Ja valittaa mennessään. Mitään varsinaista tarinaa tässä ei ole, murharobotin oma pakomatka ei etene eikä mitään oikeastaan tapahdu, kunhan hakkeroidaan ja rymistellään.

Miksi sitten luen näitä kirjoja? No sattui olemaan kirjasto "uutuudet" hyllyssä eikä muutakaan juuri luettavien pinossa, joten saihan tälläkin parina iltana unen päästä kiinni. Kirjana ei kyllä juuri minkään arvoinen.

Kaksi räjähdystä.

Alastair Reynolds: Noidankehä

Reynolds, yksi suosikkikirjailijoistani, yrittää tässä teoksessa hieman irtiottoa luomastaan maailmankaikkeudesta ja aiemmista tarinoistaan. Ei ihan ongelmattomasti, mielestäni.

Tarina alkaa purjelaivasta joskun 1800-luvulla. Alus lopulta haaksirikkoutuu ja kertojahahmo, lääkäri Silas Coade, kuolee. Sitten ollaankin 1900-luvulla, ja kaikki samat henkilöhahmot jotka olivat purjelaivassa, ovatkin nyt höyryaluksessa. Ja lääkäri kuolee. Sama toistuu, siirrytään eteenpäin, kunnes lopulta alkaa pikkuhiljaa selvitä mistä on kyse.

Reynolds ilmiselvästi pyrkii tällä teoksellaan irtautumaan aikaisemmasta tuotannostaan ja tekemään jotain erilaista. Mielestäni kirja on kuitenkin väkinäinen, ja tarina lopulta varsin tyhmä. Ymmärrän ajatuksen, mitä tässä tavoiteltiin, mutta en vain näe sitä kiinnostavana. Kirjan loppua kohden tarina alkaa taas tuntua Reynoldsille tyypilliseltä tekno-hekumoinnilta, joskin hieman erilaisessa kontekstissa kuin yleensä.

Reynoldsin faneille toki pakollista luettavaa, mutta muuten en pidä tätä kovin onnistuneena teoksena. Kaksi avaruusalusta.

Risto Isomäki: Pimeän Pilven Ritarit

Pimeän Pilven Ritarit on alunperin kirjoitettu 1997 ja ilmestyy nyt uutena versiona; pääosin sama teksti, mutta ilmeisesti joitain pieniä muutoksia on tehty sinne sun tänne.

Tarina on aika perinteistä scifiä: komeettapari lähestyy aurinkokunnan sisäosia ja uhkaa maapalloa. Joukko urheita avaruussankareita lähtee tutkimaan ja räjäyttelemään komeettoja, tarkoituksena muuttaa niiden kurssia ja näin estää niiden törmääminen maahan. Melko amerikkalainen tarina, harvoin kotimaisin voimin tällaisia on kirjoitettu.

Tarina kulkee ihan kivasti ja on tietenkin tosi jännittävää, ja romantiikkaakin avaruudessa esiintyy. Pääsankarilla on myös pakolliset traumat joissa kieriskellään. Ja sitten kirjan viimeinen osa... se on ihan käsittämätöntä pseudo-filosofista siirappia, jollaista Isomäki ei oikeasti osaa kirjoittaa luontevasti ja joka ei mitenkään liity mihinkään. Ymmärrän kyllä "puheenvuoron" ajatuksen, mutta fiktiivisessä kirjassa se tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta.

Kolme komeettaa, osui tai ei, ihan sama.

Anders Roslund: 100 prosenttia

Mitä saadaan kun otetaan kourallinen väsyneitä kliseitä traumatisoituneesta poliisista, mystinen sarjamurhaaja joka keksii aina vain hullumpia tapoja murhata ihmisiä ja joukko muka-yllätyksiä jotka kuitenkin on helppo arvata jo alkumetreillä? No tämä kirja.

Poliisi on masentunut mutta tietenkin paras poliisi koko kaupungissa. Sarjamurhaaja on hirmuinen. Johtolankoja löytyy mutta niukasti ja ne vievät tietysti aluksi väärään suuntaan. Sitten lopulta poliisi onnistuu selvittämään erittäin pöhelön ja kaukaa haetun juonen. Sivuhenkilöt ja sivujuonet ovat myös täysin ääliömäisiä.

Tässä kirjassa ei ole kerta kaikkiaan yhtään mitään omaperäistä. Sinänsä ihan toimivaa, mutta makaronilaatikko on makaronilaatikkoa vaikka miten päin pyörittelisi, siitä tietää ihan sataprosenttisesti miltä se maistuu.

Unilääkkeeksi, tai ehkä jos et ole elämässäsi lukenut yhtään jännitys-dekkaria. Kaksi veritippaa.

Jørn Lier Horst: Yksi ja Ainoa

Yksi ja Ainoa on niin peruslinjan jännäri kuin olla voi. Murhia, tietenkin vähän outoja ja jännittäviä. Poliisi joka pohdiskelee ja lopulta tietenkin nappaa roiston, ja välissä pohditaan henkilökohtaisia traumoja ja taustoja.

Kirja on ihan hyvin kirjoitettu ja tarina oikeastaan ihan hyvä, ei mitenkään ylettömän ylilyövää sarjamurhaaja-soopaa vaan aika maanläheinen. Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään muuta kuin että sen loppu on todella raukkamainen ja tarpeeton teko kirjan kirjoittajalta. Loppu ei liity varsinaiseen tarinaan, lähinnä kai petaa tulevia kirjoja, mutta on kyllä aika alhainen temppu.

Keskitien kirjalle kolme mutakuoppaa.

Petri Silas: Alexi Laiho - Kitara, Kaaos & Kontrolli

Alexi Laiho, Children of Bodom:in nokkamies, oli tunnetusti huiman taitava soittaja ja kova bilettäjä. Hän menehtyi varsin nuorena, 41-vuotiaana, vuonna 2020. Tämä kirja on julkaistu vuonna 2019, Alexin ollessa vielä elossa.

Kuuntelin äskettäin YLE:n podcastin Maailman paras Alexi Laiho (Maailman paras Alexi Laiho | Yle Areena). Podcast on tehty Laihon kuoleman jälkeen, ja siinä äänessä ovat nimenomaan muut kuin Laiho itse - soittokaverit, muut artistit, tyttöystävät ja kaverit. Podcastista jäi tunne, että kyseessä oli henkilö jolla oli heltymätön palo soittamiseen, niin kova palo, että kaikki muu elämässä jäi toissijaiseksi. Kun elämää ei kuitenkaan voinut kokonaan ohittaa, pakeni Alexi sitä dokaamiseen, joka lopulta ilmeisesti hengen veikin. Tarina oli surullinen ja aivan liian tavallinen. Viina vie herkkää miestä tarjoten lohdun ja piilopaikan omalta epävarmuudelta.

Törmäsin hieman sen jälkeen kirjastossa tähän kirjaan (johon muuten podcastissakin viitataan lyhyesti), ja päätin lukaista sen. Tämä olikin erittäin kiinnostavaa - ei niinkään kirja itse, vaan täysin toisenlainen näkökulma Laihon elämään. Kirjassa kertojana on Laiho itse, ja Silas on kirjoittanut kerronnan varsin helppolukuiseen, sujuvaan muotoon.

Kun saman tarinan kertoo eri puolilta, voi odottaa sen olevan jotenkin erilainen. Tämä tarina on kuitenkin täysin erilainen. Joo, toki soittohommat ja urakehitys ja levyjen tekeminen sun muut ovat samaa, mutta Alexin itse kertomana hänen elämässään vaikutti olevan kaikki hyvin. Alkoholismi oli saatu selätettyä, erilaisista sekoiluista ja ylilyönneistä oli opittu eikä niitä toistettu, bändillä meni hyvin, mitään merkittäviä konflikteja ei ollut. 

Täysin päinvastainen fiilis kuin podcastista, muiden kertomassa tarinassa.

Kun en itse Alexia tuntenut on vaikea tietää, mikä on oikea totuus. Ehkä se ei ole kumpikaan näistä, vaan jotain siltä väliltä. Tai ehkä jotain aivan muuta. Selvää on kuitenkin, että kaveri osasi tehdä ja soittaa musiikkia, eikä ollut erityisen kiinnostunut - tai hyvä - elämän muista osa-alueista. Oma tulkintani on myös, että epävarmuus ajoi viinamäelle. Harmi ja surullista, jäbällä olisi varmasti ollut vielä annettavaa - ja ehkä hyviäkin hetkiä omassa elämässään edessä.

Suosittelen vahvasti YLE:n podcastia tämän kirjan oheen, järjestyksellä ei juuri väliä. Muuten, erillisenä kirjana tämä ei ole kovin ihmeellinen - kovalle fanille varmaan pakollista luettavaa, muuten aika perusjuttua "tehtiin levy, sitten rundattiin, dokattiin aika paljon ja sitten tehtiin taas levy ja sitten rundattiin..."

Kolme kieltä (poikki).

Camilla Kantola: Linnunsolu

Linnunsolu on Camilla Kantolan esikoisromaani, ja ihan kelvollinen sellainen vaikkei mitenkään kaikkein omaperäisin olekaan. Toisaalta tieteiskirjallisuus genrenä on kyllä sellainen, että omaperäisyys ei ole aina ihan helppoa - monia aiheita on kaluttu väsymykseen asti.

Tällä kertaa ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa, vieraalla planeetalla. Ihmiskunta käyttää planeettaa arvokkaiden metallien kaivoksena, tuhoten samalla planeetan alkuperäisen asujaimiston elinoloja - tämä on siis se ei-niin-omaperäinen juttu, samanlaista tarinaa on kerrottu jo aika moneen kertaan.

Planeetalla elää myös toisinajattelijoita, ihmisiä jotka haluaisivat huomioida alkuasukkaiden tilanteen. Löytyy myös vastarintaliikettä ja salaisuuksia.

Kantola kuljettaa tarinaa melko sujuvasti yhden kertojahahmon kasvun kautta. Ardri - kyseinen kertoja siis - on kirjan alussa nuorukainen, ja kirja seuraa vuosien aikana tämän kehitystä ja tekemisiä. Poikkeuksena joillekin samoista aiheista ammentaville kirjoille, tällä kertaa politiikka on vahvassa roolissa. Ardri päättyy politiikkaan ja yrittää sen keinoin saada aikaan muutoksen. 

Kun muutos ei onnistu, siirrytään toimintaan, jossa ei sitten olekaan enää juuri mitään erikoista. Lopussa ei oikein ole mitään kiinnostavaa, eikä loppuhuipennus ole mitenkään erityisen huipennus.

Ihan kelpo kirja ja toivon, että Kantola kirjoittaa vielä lisääkin. Kolme myyrää.

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan Kevät

Hämmentävä kirja. En oikein osaa päättää, mitä mieltä olen tästä tekeleestä.

Euroopan Kevät kertoo jostain lähitulevaisuudesta. Kyse on dystopian ja utopian yhdistelmästä - dystopia Tanskan maahanmuuttajille, joita raijataan Afrikkaan perustettuun kaupungintapaiseen, ja utopia Tanskalaiselle paremmalle väelle, joille perustetaan oma kaupunki, Lolland, jossa kaikki on paremmin ja hienompaa, dronet tekevät työt ja eläimetkin osaavat puhua.

Kirja on kai tarkoitettu jonkinlaiseksi yhteiskuntapoliittiseksi kritiikiksi tai kannanotoksi, mutta henkilöhahmot ovat niin pökerryttävän epäkiinnostavia, että mistään on vaikea kiinnostua. Välillä kirja käy lähes pornon puolella, seksiä piisaa ja sitä kuvataan ehkä poikkeuksellisen tarkasti - mutta miksi? Mitään lisäelementtiä se ei tarinan muotoutumiselle tuo.

Samoin Afrikkaan perustetussa siirtolaisten "kaupungissa" viivähdetään jonkin aikaa, mutta... taas miksi? Sekään ei oikein aukea, eikä tuo tarinaan muuta kuin yhden sivupolun lisää.

Tai ehkä tarkoitus onkin sanoa, että kaikki ovat tylsiä ääliöitä? Siihen ehkä lähtisin mukaan.

En itse oikein välitä tästä kirjasta. Samoista teemoista on kirjoitettu paljon paremminkin. Kaksi pökälettä.

Alastair Reynolds: Aurora ja Kellomestari

Reynolds on hämmästyttävä kirjailija. Lähes joka vuosi tulee ulos tällainen järkäle, tälläkin kertaa liki 600 sivua, ja silti laatu pysyy kohtalaisen hyvänä.

Tällä kertaa prefekti Dreyfus on pulassa, ja oikeastaan koko ihmiskunta samalla.

Aurora ja Kellomestari viittaavat aikaisemmissa prefekti-sarjan teoksissa tutuiksi tulleisiin tekoälyihin. Nämä kaksi ovat karkuteillä, vapaana ihmiskunnan tietoverkoissa, ja taistelevat toisiaan vastaan. Vain keskinäisen taistelun vaatima keskittyminen jättää ihmiset enemmän tai vähemmän rauhaan - jonkinlainen kauhun tasapaino siis.

Mutta nyt tasapaino on järkkymässä, eikä se tiedä hyvää meille tavallisille kuolevaisille.

Dreyfus on aiemmistakin kirjoista tuttu prefekti, oikeudenmukainen ihmisten puolustaja. Dreyfus ja muut tutut hahmot ovat aiemminkin joutuneet kiperiin tilanteisiin, ja niitä riittää nytkin. Kirjan tarina purkautuu melkeinpä dekkarimaisesti, askel askeleelta, kohti loppuhuipennusta. Matkan varrella menetetään pitkään kirjoissa mukana ollut hahmo. Tämä, ja kirjan loppukohtaus, saavat uskomaan, että kyseessä on mahdollisesti viimeinen prefekti-kertomus.

Kirja on hyvin etenevää eikä se tunnu lainkaan pitkältä. Jonkinlainen terävin kärki kuitenkin puuttuu. Muutamat sivuaskeleet varsinaisen tarinan edetessä tuntuvat hieman tarpeettomilta, eikä loppuratkaisu oikein vakuuta - se tuntuu jotenkin väkinäiseltä, vaikka sitä onkin pohjustettu koko kirjan ajan.

Silti mainiota scifiä ja Reynoldsin ystäville toki pakollista ahmittavaa. Neljä hypersikaa!