Kari Souto & Arttu Laakkonen: Vapaus

Herrat Souto ja Laakkonen saivat (puoli)vanhan sydämeni hymyilemään korvasta korvaan! Kaiken kaavamaisen nordic noir-tykityksen, iänikuisten sarjamurhaajien ja renttusekoilijoiden keskeltä putkahtaa yhtäkkiä hyvinkin vanhanaikaiselta tuntuva teos, joka sisältää kahden henkilön välistä kirjeenvaihtoa - puheenvuoroja, joita on ihan oikeasti pohdittu, jäsennelty ja joita voidaan jopa - voi elämä! - muuttaa hyvien vasta-argumenttien kautta.

Eihän tällaista enää nykyaikana tapahdu! 

Tämä kirja ilahdutti meikäläistä aivan tolkuttomasti. Olen lopen kyllästynyt internetin "keskustelu"kulttuuriin, jossa pää punaisena huudetaan kilpaa typeryyksiä, yhtään kokonaista lausetta ei saada kasaan ilman vähintään kolmea yhdyssanavirhettä, eikä koskaan, ikinä, milloinkaan myönnetä, että ollaan väärässä - ei varsinkaan silloin kun se on täysin päivänselvää kaikille. Tällainen pohdiskelu, hidas ajatusten muotoilu ja perustelu, onkin yhtäkkiä yllättäen kaikkea muuta kuin vanhanaikaista - se on tuoretta, ja tuntuu hyvältä.

Kirjan teemana on Vapaus. Mitä on vapaus? Miten siihen pitäisi suhtautua? Pitäisikö vapautta tavoitella, ja onko sitä kaikille edes tyrkyllä? Aihe on aikamoinen, suoraan syvään päähän, ja vaikka itselleni ei ehkä kaikkein kiinnostavin mahdollinen, uskon, että varsin monelle tekisi todella hyvää lukea tämä pohdiskelu. Ja vaikkei aihe itsessään olisi kaikkein kiinnostavin, on tapa jolla sitä lähestytään erittäin, erittäin hieno ja arvostettava. Näin juuri asioista pitäisikin keskustella: perusteellisesti, omat vajavaisuutensa tiedostaen ja omaa näkökulmaansa avoimesti muuttaen, kun siihen on aihetta.

Kari ja Arttu, mä rakastan teitä!

Jaa niin se vapaus, ettäkö mitäkökä se nyt sitten on? No lukekaa kirja itse, en rupea kuulkaas mitään pikakommentti-versiota tässä veistelemään. Hopi hopi ostoksille. Tavoistani täysin poiketen laitan tässä linkkiä kustantajan sivuille, silvuplöö: https://vapaakytkin.fi/2021/03/18/autoesseistiikkaa-vapaudesta/

Donald E. Westlake: Minäkö Vakooja?

Westlaken uran alkupään tuotantoa. Tällä kertaa hahmo ei olekaan mistään sarjasta tunnettu vaan kirja on ihan itsenäinen teos.

Kirjan (anti)sankari Eugene Raxford on vannoutunut pasifisti joka johtaa omaa, muutaman hengen laajuista pasifistiryhmää. Ryhmä on sangen teoreettinen ja passiivinen, joten mitään varsinaista toimintaa ei Eugenen elämään mahdu. Kunnes eräänä päivänä hän osuu väärään paikkaan väärään aikaan ja tulee näin sekaantuneeksi fasististen terroristien salajuoniin.

Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, rupeaa salainen poliisi painostamaan Eugenea ryhtymään vakoojaksi fasistien joukkoon.

Eugene-parka joutuu siis tahtomattaan tekemisiin väkivaltaisten - ja varsin selkeästi pähkähullujen - tyyppien kanssa, eikä nauti siitä lainkaan.

Kasassa on ihan selkeät puskafarssin ainekset, mutta Westlake kirjoittaakin jotenkin aiheen ympäri. Toki hassuttelua mahtuu mukaan jonkun verran, mutta pohjimmiltaan tarinassa on melko vavakahko sävy. Väkivallalle ei missään vaiheessa anneta periksi, siitä Westlake on tarkka, ja asioiden syitä sekä taustoja pohditaan välillä ironisesti, välillä varsin filosofisestikin.

Varsin suositeltavaa luettavaa, tietenkin kaikille Westlaken ystäville mutta myös muuten, dekkareiden ja jännitystarinoiden ystäville, ainakin noin niin kuin uuteen kirjailijaan tutustumisen merkeissä.

Neljä käsikranaattia.

Donald E. Westlake: Kadonnut Murhaaja

Parker on täällä taas - kannattaa olla varovainen, jos nyt yrittää jotain kepulikonsteja! Tällä kertaa Parkerin ja tämän ammattimaisesti toimivan porukan tekemisiin sotkeutuu harrastelijoita, jotka luulevat voivansa voittaa Parkerin murhaamalla, no, oikeastaan kaikki muut.

Toisin kuitenkin käy. Parker on koviksista kovin, eikä hyväksy minkäänlaista kompromissia. Jos hänen tielleen tulee, on henki höllässä. Niin tälläkin kertaa. Parker jahtaa perässään olevat murhaajat kiinni, ja lopputulos on aika selvää jo alkumetreiltä.

Kirja on varsin toisenlainen kuin Westlaken hassuttelut, kovaa toimintaa ja varsin paljon suoraviivaista väkivaltaa. Väkivallalla ei kuitenkaan juuri mässäillä, eikä Parker - tai kukaan muukaan - ole mikään yli-ihminen, vaan toiminta on melko uskottavaa.

Kerronta ja kieli on sujuvaa, tarina luistaa loogisesti ja suoraviivaisesti ja lopussa, no, arvaatte kyllä miten lopussa käy. Parker tietenkin voittaa. Mutta kirja on silti ihan hyvää, menevää jännitysdekkaria ilman mitään mystistä tai pahemmin ylilyövää.

Kolme nyrkkirautaa.

Alastair Reynolds: Lunastuksen Arkki

Ikiaikainen paha on herännyt ja uhkaa... no, kaikkia ja kaikkea. Tällä kertaa on todellakin piru merrassa. Tukahduttajat ovat hereillä ja valmistautuvat tekemään jotain sanoinkuvaamattoman pahaa aivan mielipuolisessa mittakaavassa. 

Resurgamin läheisyydessä avaruudessa piilottelee valoarkki, jolla on hallussaan aseita joiden avulla saattaisi olla mahdollista taistella Tukahduttajia vastaan. Näitä aseita lähtevät nyt tavoittelemaan niin Yhtyneet kuin näistä loikannut soturi Clavain. Aseiden jahtaamiseen sotkeutuvat tahtomattaan myös lukuisat muut henkilöt - ja jokunen sika.

Käynnistyy takaa-ajo avaruudessa, jonka aikana koneiden ja ihmisten kestokykyä koetellaan äärimmilleen. Kuka lopulta saa aseet - ja onko niistä lopulta kuitenkaan mitään apua? Se selvinnee lukemalla tämä liki 800-sivuinen järkäle.

Vaikka kirja on pitkä ja vaikka Reynolds välillä sortuukin jaarittelemaan varsin pitkiä pätkiä, on tarina silti hyvin sujuvaa. Parasta scifiä pitkään aikaan, ja sanoisin jopa Reynoldsin oman tuotannon mittakaavassa myös varsin hyvä teos. Tarinaa avataan vähän kerrallaan, juonenkäänteet paljastuvat pikkuhiljaa ja kokonaisuus pysyy hyvin eheänä, hyvin etenevänä.

Kaikille scifi-diggareille ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Neljä valoarkkia.

Donald E. Westlake: Ottakaa Pankki Kiinni

 Dortmunder joukkioineen ryöstää pankin. Ei siis vain murtaudu pankkiin, vaan ryöstää sen, koko pankin, ja vie pois. Toisaalla pitäisi riittää aikaa avata pankin holvi, mutta eipä tietenkään mikään Dortmunderin elämässä ole niin yksinkertaista.

Aivan poskettoman riehakas tarina jossa ei tavallaan ole järjen hiventä, ja toisaalta taas... no ei siltikään. Dortmunder kavereineen on silti aina mukavaa seuraa, ja vaikka suunnitelma alunperin onkin yksinkertainen, on tarinassa käänteitä enemmän kuin lääkäri määrää. Ja huumoria. Tulipa taas naurettua ihan ääneen useampaankin kertaan.

Superhauska kirja, kivaa tarinankuljetusta ja sympaattisia konnia. Viisi kahvikuppia.

Donald E. Westlake: Musta Ruusu

 Westlaken vähemmän käyttämä konna, Alan Grofield, on vauhdissa. Tai oikeastaan liemessä, sillä tämä joutuu tahtomattaan kansainvälisen vakoilun pyörteisiin, jossa kaikki osapuolet ovat Grofieldiä vastaan.

Grofield on kuin Westlaken toinen kovanaama-hahmo, Parker, mutta ei ihan yhtä kovis. Grofield ei haluaisi toimia kovaotteisesti, mutta tarpeen tullen pystyy siihen kyllä. Kirja on varsin toimivaa jännitystä, paikoin komediaa ja täynnä yllätyksiä. Kerronta on sujuvaa - sen Westlake todellakin osaa - ja juonenkäänteet aikamoisia. Sekaannusta ja hämmennystä piisaa.

Nautinnollinen jännityspläjäys. Varsin lyhyt kirja, tämä menee aika hujauksessa, kuin välipalana. Neljä diktaattoria.

Donald E. Westlake: Huonompi Juttu

Eipä arvannut Dortmunder vielä joutuvansa haudanryöstäjäksikin! Huh huh. Tällä kertaa pitäisi todistaa - hieman kyseenalaisin perustein - intiaani Pikkusulka oman heimonsa viimeiseksi jälkeläiseksi, ja oikeutetuksi osuuteen kolmen heimon yhteisen kasinon omistuksesta.

Tarina on... poskettoman hulvaton. Westlaken mielikuvitus on varsin poikkeuksellinen - vaikka hahmot ja tarinan kaari usein toistelevatkin vanhoja kaavoja, on puitteet ja juoni taas keksitty ihan eri puurokattilasta. 

Tällä kertaa kaivetaan hautoja, otetaan yhteen kovanaamojen kanssa, taistellaan oikeussalissa ja sekoillaan lumimyrskyssä. Meno on hurjaa ja toiminta katkeamatonta. Uusia henkilöitä on muutama, ja nämä ovat varsin mukavia tuttavuuksia. Monesta muusta dekkaristista poiketen Westlake osaa tehdä henkilöistään varsin eläviä ja miellyttäviä tapauksia, vaikkei toki aina ihan kaikkia kliseitä saakaan kierrettyä.

Hykerryttävän hauska kirja, juuri sellainen jonka ei haluaisi loppuvan lainkaan. Täydet viisi inkkaria kanootissa!

Kurt Vonnegut: Galápagos

 Galápagos on tyylillisesti taattua Vonnegutia, pistemäisin täsmäiskuin auki kuorittu tarina joka aluksi tuntuu varsin sekavalta keitokselta, mutta joka loppua kohden muodostuu hienosti yhtenäiseksi kudelmaksi. 

Tällä kertaa kerrotaankin ihmiskunnan loppuhetkistä. Kertojana on miljoonan vuoden päässä tulevaisuudessa hengaava aave, ja lähempänä nykyhetkeä tapahtuu kauheita. Vain pieni joukko ihmisiä pelastuu - täysin vahingossa - ihmiskunnan lopulliselta tuholta, Galápagossaarille. Näiden ihmisten tarinaa seurataan ja heidän tulevaisuudestaan uuden ihmiskunnan kanta-yksilöinä kerrotaan siis miljoonan vuoden päästä tulevaisuudesta, jossa ihmiset ovat jo evoluution, luonnonvalinnan muovaamina jotain aivan muuta kuin nyt.

Kirja on kai jonkinlainen ekologinen kannanotto... johonkin. Sen voisi myös mieltää ihmismielen tutkielmana - miten mahdollisesti käyttäytyisivät täysin eristyksiin jääneet ihmiset, joilla ei voi olla mitään tietoa omasta kohtalostaan? No, teos on toki fiktiivinen, mutta ihan hauskaa ajatusleikkiä.

Kirja ei kuitenkaan ole ihan Vonnegutin parhaimmistoa. Vaikka tietynlainen tuttu lempeys onkin koko ajan läsnä, on tarinassa ehkä tavallista enemmän traagisia elementtejä. Myös tarinan lopullinen pointti jäi itselleni jotenkin epäselväksi. Eipähän näillä aina mitään syvällisempää merkitystä tarvitse ollakaan, mutta jotenkin ehkä olisin kaivannut jotain... ratkaisua? En tiedä, jotenkin vain itselleni jäi vähän keskeneräinen tunne.

Ihan hyvä ja ehdottomasti varsin kiinnostava tekele. Kolme risteilyä.

Donald E. Westlake: Ruumis Kuin Ruumis, Hauta Kuin Hauta

 Aloysius Engelillä on ongelma: häntä ajavat takaa niin oman rikollisjärjestön gangsterit kuin poliisitkin. Ja kaikki yhden takin vuoksi.

Takki on ruumiin yllä ja ruumis haudassa. Tai niin ainakin piti olla. Westlaken jutuissa harvoin mikään menee niin kuin pitää, eikä tämäkään kirja tee poikkeusta - juttu osoittautuu varsin monimutkaiseksi. Vauhtia ja kummallisia tilanteita piittaa, ja tilannekomiikka on vahvasti läsnä - tätä kirjaa on vaikea lukea nauramatta ääneen.

Erittäin hauska ja tiivis pläjäys, tämän parissa ei montaa tuntia vierähdä. Neljä ja puoli lapiota. 

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen Lapset

 Vedenpaisumuksen Lapset on Isomäen Sarasvati-teoksen linjoilla. Paskasti menee ihmiskunnalla eikä sille oikein voi mitään. Kirja kertoo ekologisesta mullistuksesta joka tapahtuu nyt, meidän aikanamme, jo ainakin toiseen kertaan ihmiskunnan historiassa - ja uhkaa tuhota koko ihmiskunnan.

Tarinaa kerrotaan eri aikakausien kautta. Historiassa seikkaillaan edellisen mullistuksen kourissa, nykyajassa painitaan menossa olevan katastrofin kanssa ja lähitulevaisuudessa pohditaan selviytymistä. Kaikki on periaatteessa kohdillaan ja loogista, mutta... kerronta on kyllä aika pahvista.

Tuntuu koko ajan siltä, että Isomäki (samoin kuin monet muutkin arvostusta saaneet kirjailijat) olisi niin korkealla jalustalla, ettei kustannustoimittaja tai kukaan muukaan uskaltaisi antaa rehellistä palautetta. Tämä kirja olisi todella tarvinnut toisen - ja kolmannenkin - näkemyksen; napakoittamista, kliseiden karsimista ja jösseksenmoisen pahvisten ihmishahmojen edes jonkinasteista elävöittämistä. Lukiessani nykyhetkessä alkavan katastrofin seassa kamppailevien suomalaisten selviytymistarinaa en voinut välttyä ajattelemasta, että toivottavasti nuo eivät selviä, sen verran tympeitä ja epäkiinnostavia pökkelöitä ovat.

Kirja sortuu myös hieman liikaa paasaamiseen. Aihe on toki sellainen, ettei siltä oikein voi välttyä, mutta silti äänensävy voisi olla jotain muutakin. Mitä; no sitä en osaa sanoa. Nyt kirja jää kuitenkin jonkinlaiseen limboon jännitystarinan, katastrofielokuvan ja ekologisen trillerin välimaastoon, olematta oikein mitään niistä.

Eli, "ihan kiva" mutta hohhoijaa. Risto hei, ensi kerralla vähän vähemmän jankuttamista kaunisvartaloisten mutta pahvipäisten selviytyjien vaatteista ja muista varusteista, jookos?

Kaksi pallopäävalasta.