S.J. Bennett: Hänen Majesteettinsa Tutkimuksia - Kolme Koiraa Haudattuna

Kuningatar Elizabeth tutkii palatsissa tapahtunutta murhaa. Tai no, ei oikeastaan tutki vaan pohdiskelee niitä näitä, kun muut tutkivat, no, myöskin niitä näitä.

Palatsissa on tapahtunut murha. Lisäksi pieni maalaus löytyy yllättävästä paikasta. Kaikki on kovin mystistä, eikä kuningatar tietenkään ota kantaa mihinkään näin rahvaanomaiseen, pohdiskelee vain omiaan ja edustaa. 

Kuningattaren yksityissihteeri Rozie ryhtyy tutkimaan tapahtumia, ja kaikenlaista kummallistahan sieltä selviää. Taidevarkauksia, väärennöksiä ja tietenkin lisää murhia. 

Tämä voisi toimiakin vähän tavanomaisempana jännärinä, mutta hovin touhut ja kuningattaren sekaantuminen asiaan tekevät kirjasta puuduttavan tylsän. Kirja on heittämällä puolet liian pitkä, ja jäljelle jäävästä puolikkaastakin voisi karsia pahvisten henkilöhahmojen "kiinnostavia" taustoja aivan reippaasti.

Mielestäni varsin tylsä ja puuduttava kirja, ei jatkoon. Yksi koira.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Miika Nousiainen kirjoittaa hyvin, mutta Pintaremontin tarina on ehkä hieman ohut ja... kliseinen. 

Kirjan päähahmo on Sami, keski-ikäistyvä mies joka haluaisi lapsen mutta jolla ei ole onnea parisuhteissaan. Sami mokailee ja koheltaa ja löytää aina väärän naisen kumppanikseen, eivätkä suhteet kanna.

Kirjassa Sami sekoilee ja toikkaroi, mutta aika laimeasti. Mikään koominen tapahtuma ei oikeastaan nouse kunnolla sfääreihin, mikä on ehkä vähän harmi. Toisaalta kirjassa pohditaan arkea, sen alati jatkuvaa oravanpyörää ja laimeutta, joten ehkä tyyli onkin tarkoituksellista. Eihän elämässäkään pelkästään räiskähtele.

Kirjan muut hahmot ovat melko karikatyyrejä, useaan kertaan nähtyjä ja käytettyjä tyyppejä. Samin äidin ja Pesosen tarina on oikeastaan ainoa vähän erilainen, ja ihan kiva sellainen.

Ei mikään suurteos mutta sujuvaa, mukavaa luettavaa. Tämän jälkeen oman elämän suorittaminen tuntuu... no, ihan samalta kuin aina ennenkin, mutta ei kuitenkaan pahemmalta, ja onhan sekin kai jotain.

Kolme sukkaa pyykkikorissa.

Noraly Schoenmaker: Free Ride

Noraly Schoenmaker on Youtube:sta tuttu (Itchy Boots) moottoripyörämatkailija, joka on nyt kirjoittanut ensimmäisistä matkoistaan myös kirjan.

Noralyn videot ovat mitä mahtavinta nojatuolimatkailua. Vuosien kuluessa kuvauskalusto ja osaaminen ovat kehittyneet valtavasti, ja viimeisinä muutaman kautena videot ovat mahtavaa katsottavaa, drone-pätkien kera. 

Noraly matkustaa vaikeissa paikoissa, kuten esimerkiksi tätä kirjoittaessani Pakistanissa. Näistä paikoista löytyy aina jotain kiinnostavaa, ja yleensä huomio keskittyy ihmisten ystävällisyyteen. Missä tahansa mennäänkin, aina tuntuu löytyvän ystävällisiä, avuliaita ihmisiä. Se jos mikä tuntuu tänä päivänä hyvältä, kun usko ihmisyyteen on koetuksella.

Videoinnin ohessa Noraly on kirjoittanut kirjan ensimmäisestä kaudestaan, ensimmäisestä matkastaan. Tuo matka oli jo varsin kunnianhimoinen: Intiasta Myanmariin, Thaimaahan ja Malesiaan, sitten lähi-idässä Oman ja Iran joiden jälkeen Turkmenistan, Uzbekistan, Tadshikistan, Kirgiisia, Kazakstan ja lopulta Venäjän, Armenian ja Turkin kautta Euroopan läpi Hollantiin, mistä hän on kotoisin. Liki 35.000 kilometriä yksin pienellä moottoripyörällä.

Kirja kertoo ensimmäisen matkan taustat, kipeän surun ja elämäntilanteen muutoksen, joita videoilla ei näy lainkaan. Videot ovat yltiöpositiivisia, aina on mukavaa ja hienoa, mutta kirjasta käy ilmi toisenlainen todellisuus. Itse matka on myös hetkittäin varsin vaativa, korkealla vuoristossa palellessa tai huonokuntoisilla teillä jumiin jäädessä, aavikolla yksin. Kirja taustoittaa Noralyn uran mielenkiintoisella tavalla, mutta tuntuu silti lopulta olevan enemmän henkilökohtainen avautuminen, oman olon parantamista.

Tykkäisin itse lukea enemmän moottoripyörä-aspektista, mutta hyvä tämäkin kirja oli. Hieno osoitus rohkeudesta ja siitä, että maailma ei oikeasti ole niin paha paikka kuin uutisista voisi lukea. Uutisissa ei vain koskaan kerrota, että korkealla vuoristossa, Kirgiisian tyhjyydessä, voi päästä tuntemattoman perheen kotiin lämmittelemään sormiaan takkatulen ja teen avulla. Tai että Kazakstanissa poliisi antaa märkien sukkien tilalle uudet villasukat, vaikkei mitään yhteistä kieltä löydykään.

Mainio matkakertomus. Neljä rengasta - eli kaksi moottoripyörää.

Stephenie Meyer: Vieras

Vieras on ehkä jonkinlaista scifiä, ja onhan siinä avaruusolioitakin, mutta enemmän ihmissuhdedraamaa ja rakkaustarinaa. Eikä siinä mitään, ihan hyvin kudottu tarinahan tuo.

Maahan on saapunut vieras laji, loiseliö joka ottaa ihmiset haltuunsa. Hieman kulunut asetelma, sama asetelma on käsitelty jo aika monta kertaa. Tarina seuraa yhden tällaisen avaruusolion ja tämän isäntä-ihmisen yhteistä taivalta. Ihmis-isäntä ei katoakaan kokonaan vaan on niin voimakas, että pysyy tietoisena tapahtumista. Ihminen ja avaruusolio pystyvät myös kommunikoimaan keskenään.

Ihmisen tunteet vuotavat avaruusolion puolelle, ja nämä kaksi sekoittuvat tarinan edetessä yhä enemmän. Rakkaus kaikkein voimakkaimpana tunteena sekoittaa pakkaa oikein huolella. Ihmismieli ajaa kaksikon etsimään viimeisiä vapaita ihmisiä salaperäisestä piilopaikasta - ja rakkauden kohdetta.

Kirja on paikoin aika imelä ja kliseinen, mutta lopulta kuitenkin ihan sujuvaa luettavaa jopa tällaiselle känkkäränkälle kovan scifin ystävälle. Hieman editointia olisi ehkä voinut harrastaa, nyt monia kohtauksia venytetään aika pitkiksi, mutta lieneepä mielipideasia onko tuo huono juttu vai ei.

Ihan kelpo huttua. Kolme planeettaa.

Tommi Saarela: Heikki Silvennoinen - Nousut ja Laskut

Nousut ja Laskut on varsin tavanomainen ja suoraviivainen musiikki-elämänkerta. Toki tällä kertaa myös komedia on vahvasti läsnä, onhan Kummeli varmasti se mistä Heikki Silvennoinen etupäässä muistetaan.

Silvennoinen itse olisi varmaan mieluummin tullut muistetuksi muusikkona ja musiikin tekijänä. Kummeli oli silti näkyvämpi, vaikka Silvennoinen tekikin oikeastaan aika paljon levyjä. Soitti myös muiden kanssa varsin merkittävän uran.

Kirja kahlaa Silvennoisen elämää melko lineaarisesti, eikä tuossa elämässä ole muusikon elämänkertomukseksi mitään kovin erikoista. Kummelia lukuunottamatta. Kummeli oli käsittämättömän suuri ilmiö 1990-luvun Suomessa. Jos et elänyt silloin, sitä voi olla vaikea täysin käsittää. Kummeli oli kaikessa, joka paikassa. Lapset (ja aikuiset) hokivat Kummelista tuttuja heittoja joka puolella, telkkarista tuli Kummelia jatkuvalla syötöllä, oli live-kiertuetta, levyä, oheiskrääsää... Aivan mieletön ilmiö.

Ja kuitenkin Heikki Silvennoinen - joka oli Kummelin näkyvin hahmo ja suurin voimavara - koki aina olevansa ensisijaisesti muusikko. Lievää katkeruutta (varsin vähän, oikeastaan) on rivien välissä luettavissa, kun Kummelille vartissa sävelletty joutavanpäiväinen "Jumankauta juu nääs päivää" renkutus osoittautuu taiteilijan uran myydyimmäksi tekeleeksi.

Silvennoisen elämä on ollut aika vauhdikasta. Musiikin ja Kummeli ohella naisseikkailut ja alkoholi ovat sotkeneet kuvioita. Jonkinlainen luuytimiään myöten taiteilija kyseessä on ollut, siitä ei kyllä pääse mihinkään.

Helppoa luettavaa muttei mitään kovin merkityksellistä, ehkä Silvennoisen musiikki-ura tulee tässä hieman tutummaksi kuin muuten. Kaveri ei tosiaan ollut pelkkä Matti Näsä. Kolme sketsiä

Naomi Alderman: Tuleva

Huimaa kehua taas takakannessa: "Nousee takuuvarmasti moderniksi klassikoksi". Enpä tiedä, mielestäni tämä oli ihan keskitason kyhäelmä eikä suinkaan mitään klassikkoainesta.

Eletään kutakuinkin nykyajassa. Suurilla teknologiayrityksillä on hurjat määrät valtaa ihmisten elämiin, ja näiden johtajat ovat käsittämättömän rikkaita. Yksinäinen nettijulkkis ("influensseri"?) pääsee sattumalta salajuonen jäljille, joka osoittautuu monimutkaiseksi - ja vaaralliseksi, tietenkin.

Kirjassa on hieman kaikuja Gibsonin kyberpunkista, mutta se ei mielestäni onnistu olemaan kovin eheä kokonaisuus. Tarina yrittää olla monitasoinen, juonen takaa paljastuu aina uusi juoni - mutta lopputulos jää vähän sekavaksi. Ajatuskehitelmä liian rikkaista urpoista on toimiva, muttei kamalan omaperäinen sekään.

Lopulta koko tarina jää ontoksi. On vaikea kiinnostua oikein kenestäkään kirjan hahmoista, kun kaikki ovat itsekkäitä ja aika tyhmiä.

Ihan toimivaa scifiä, mutta ihmettelenpä jos joku tämän vielä kymmenen vuoden päästä muistaa. Kolme salajuonta.

Katja Kallio: Yön Kantaja

Yön Kantaja on kertomus Amandan elämästä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Amanda on elänyt villin ja vapaan nuoruuden, lentänyt kuumailmapallolla Pariisiin ja Lontooseen ja ehtinyt muutenkin vaikka mitä. Lopulta Amanda passitetaan Seilin saarelle mielisairaana.

Kirja kuvaa Amandan elämää melko lineaarisesti. Päivät ja vuodet vierivät. Elämä Seilin saarella kiertää omanlaistaan kehää, jossa samaan aikaan tapahtuu ja ei tapahdu mitään. Naisten osa saarella on kurja, eikä pois pääse. Kirjassa ei varsinaisesti kuvailla muita henkilöitä, mutta näiden taustoja sivutaan sen verran, että voi ymmärtää miten pienestä elämä on ollut kiinni - osa on saarella syystä mutta osa on vain joutunut kokemaan kovia ja olisi muunlaisissa olosuhteissa voinut elää hyvinkin erilaista elämää.

Amanda haluaa pois saarelta ja yrittää paetakin pari kertaa, onnistumatta. Amandalla on vielä tunteita, vaikka ne eivät aivan hallinnassa olekaan. Rakkauskin polttaa rinnassa, tai ainakin toisen ihmisen läheisyyden kaipuu.

Onko Amandan nuoruus ja seikkailut ilmapallolentäjän kanssa totta vai mielenvikaisen kuvitelmaa, siihen ei oteta mitenkään kantaa. Mennyt on totta Amandalle itselleen, se riittäköön meille muillekin.

Riipaiseva kirja, hienosti kirjoitettu. Vahva suositus, jos et pelkää ahdistuvasi, sillä mitään kovin iloista ei tässä kirjassa ole. Neljä kukkakimppua.

Sakari Kiuru: Murheiden Maa

Murheiden Maa on Kiurun toinen kirja, Kuoleman Sukua -teoksen itsenäinen jatko-osa. En ole ensimmäistä teosta lukenut, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että kirjailija ei ole kovin kokenut kirjoittaja. Tarinan kuljetus ei ole ehkä ihan parasta ykkösluokkaa, muttei toki huonoakaan.

Kirjan päähahmo, toimittaja Matias Luoto, joutuu tahtomattaan keskelle vanhaa selvittämätöntä murhatutkintaa. Murhassa kuolleen nuoren pojan veli pyytää apua, ja vaikka tapaus on vanha eikä Luoto ole suinkaan poliisi, päätyy tämä lopulta tutkimaan tapausta.

Varsinainen murhaan liittyvä juoni on erittäin monipolvinen ja sekava, ja aukeaa vasta aivan kirjan lopussa. Osa siitä kerrotaan takaumin. Suurimman osan selvityksestä tekee kuitenkin Luoto, jolla on sopivasti kontakteja vaikka missä, ja kaikki auliisti kertovat tietonsa aina kun niitä osaa pyytää. Tämä puoli kerronnasta on aika epäuskottavaa, liian sopivaa.

Kirja myös vilisee elämän nurjalla puolella toikkaroivia hahmoja, joista kaikista kuoriutuu perhosia tarinan edetessä. Tämäkin on hieman lapsekkaan helppoa, ja tuntuu jopa vähän tarpeettomalta. Mutta kivahan se toisaalta on, että joskus kaikilla menee loppua kohden paremmin.

Vähän hiomatonta kerrontaa ja tarinassa aikamoisia oikopolkuja, mutta mikäs siinä, ei tämä nyt huono kirja ole. Kolme vanhaa rokkaria.

Fred & Geoffrey Hoyle: Inferno

Vanhan liiton scifiä, jonka tarina ei enää tänä päivänä ole kauhean omaperäinen, mutta varmaan aikanaan - kirjoitettu vuonna 1973 - on ollutkin.

Maapallo on vaarassa tuhoutua. Tiedemiehet havaitsevat Linnunradan keskuksessa tapahtuneen räjähdyksen, jonka seurauksena erilaisia ja eri kokoisia taivaankappaleita sinkoutuu maata kohden. Luvassa on katastrofaalinen meteoriittisade, jota ei voida estää.

Kirjan alkupuolella jaaritellaan ja ihmetellään taivaalla näkyvää ilmiötä, ja lasketaan matemaattisin kaavoin sen ominaisuuksia ja seurauksia. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että nyt ei hyvä heilu. Jaarittelu kuitenkin jatkuu, eikä tarina oikein etene - no, mitenkäs sitä nyt etenisi kun ei mitään voi kuitenkaan tehdä.

Kirjan jälkipuoliskolla ollaan sitten tuhon jälkimainingeissa. Pohjoisella pallonpuoliskolla pieni määrä hyvin valmistautuneita ihmisiä selviytyy, esimerkiksi Skotlannissa, kuin ihmeen kaupalla. Äärimmäiset sääilmiöt tekevät elämästä vaikeaa, kovat pakkaset jäädyttävät kaiken juuri kun on selviydytty huimasta kuumuudesta.

Alkaa jonkinlainen yhteiskunnan uudelleenjärjestäytyminen. Huippuälykäs tiedemies, kirjan päähahmo, johtaa toimenpiteitä, ja pikkuhiljaa nähdään taas valoa tunnelin päässä. 

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelisi. Kirjassa on tavallaan kaksi eri tarinaa: katastrofin havaitseminen ja siihen valmistautuminen, ja sitten tuhosta selviytyminen ja yhteiskunnan rakentaminen. Kummassakin olisi ollut aineksia kokonaiseen kirjaan, helpostikin, mutta nyt kumpikin käsiteltiin jotenkin pintapuolisesti ja vähän omituisesta vinkkelistä. Kirjaa on ollut kirjoittamassa kaksi henkilöä, Fred ja poikansa Geoffrey. Ehkä sillä on jotain tekemistä hieman päämäärättömältä tuntuvan kerronnan kanssa.

Ihan kelvollista tieteiskirjallisuutta silti, kolme meteoriittia.

Ian Watson: Yhteyksiä

Onpas hieman erikoinen kirja. Salaperäisiä kielikokeita lapsilla. Kapinan lietsontaa ja sissihommia Brasiliassa. Avaruusolioita, kaupankäyntiä tiedolla ja mitä vielä.

En oikein tiedä pidinkö tästä kirjasta; kovasti hehkutettu ja toki omalla tavallaan vaikuttava, mutta joko tyyli hieman sekoittaa meikäläistä tai sitten kirjan kerronta ei ole kovin toimivaa. Pohdin lukiessani koko ajan, mitä meneillään olevilla tapahtumilla oli minkään kanssa tekemistä, ja vaikka kaikki jotenkin saatiinkin nippuun lopuksi, tuntui suuri osa kerrotuista asioista yhdentekevältä. En myöskään ole ihan varma siitä, mikä oli kirjan varsinainen tarina kaikkien sivujuonteiden sekamelskassa.

Ehkä hämmennys olikin tarkoituksellista? Joka tapauksessa mitään hirveän mairittelevaa kuvaa ihmiskunnasta ei taaskaan saatu aikaiseksi, vaan aikamoisia paskoja koko porukka, lyhytjänteisiä omaneduntavoittelijoita kaikki tyyni.

Kiinnostava ehkä, jos olet kovan luokan scifin ystävä, muuten jättäisin väliin. Kahdet aivot.