Petri Silas: Alexi Laiho - Kitara, Kaaos & Kontrolli

Alexi Laiho, Children of Bodom:in nokkamies, oli tunnetusti huiman taitava soittaja ja kova bilettäjä. Hän menehtyi varsin nuorena, 41-vuotiaana, vuonna 2020. Tämä kirja on julkaistu vuonna 2019, Alexin ollessa vielä elossa.

Kuuntelin äskettäin YLE:n podcastin Maailman paras Alexi Laiho (Maailman paras Alexi Laiho | Yle Areena). Podcast on tehty Laihon kuoleman jälkeen, ja siinä äänessä ovat nimenomaan muut kuin Laiho itse - soittokaverit, muut artistit, tyttöystävät ja kaverit. Podcastista jäi tunne, että kyseessä oli henkilö jolla oli heltymätön palo soittamiseen, niin kova palo, että kaikki muu elämässä jäi toissijaiseksi. Kun elämää ei kuitenkaan voinut kokonaan ohittaa, pakeni Alexi sitä dokaamiseen, joka lopulta ilmeisesti hengen veikin. Tarina oli surullinen ja aivan liian tavallinen. Viina vie herkkää miestä tarjoten lohdun ja piilopaikan omalta epävarmuudelta.

Törmäsin hieman sen jälkeen kirjastossa tähän kirjaan (johon muuten podcastissakin viitataan lyhyesti), ja päätin lukaista sen. Tämä olikin erittäin kiinnostavaa - ei niinkään kirja itse, vaan täysin toisenlainen näkökulma Laihon elämään. Kirjassa kertojana on Laiho itse, ja Silas on kirjoittanut kerronnan varsin helppolukuiseen, sujuvaan muotoon.

Kun saman tarinan kertoo eri puolilta, voi odottaa sen olevan jotenkin erilainen. Tämä tarina on kuitenkin täysin erilainen. Joo, toki soittohommat ja urakehitys ja levyjen tekeminen sun muut ovat samaa, mutta Alexin itse kertomana hänen elämässään vaikutti olevan kaikki hyvin. Alkoholismi oli saatu selätettyä, erilaisista sekoiluista ja ylilyönneistä oli opittu eikä niitä toistettu, bändillä meni hyvin, mitään merkittäviä konflikteja ei ollut. 

Täysin päinvastainen fiilis kuin podcastista, muiden kertomassa tarinassa.

Kun en itse Alexia tuntenut on vaikea tietää, mikä on oikea totuus. Ehkä se ei ole kumpikaan näistä, vaan jotain siltä väliltä. Tai ehkä jotain aivan muuta. Selvää on kuitenkin, että kaveri osasi tehdä ja soittaa musiikkia, eikä ollut erityisen kiinnostunut - tai hyvä - elämän muista osa-alueista. Oma tulkintani on myös, että epävarmuus ajoi viinamäelle. Harmi ja surullista, jäbällä olisi varmasti ollut vielä annettavaa - ja ehkä hyviäkin hetkiä omassa elämässään edessä.

Suosittelen vahvasti YLE:n podcastia tämän kirjan oheen, järjestyksellä ei juuri väliä. Muuten, erillisenä kirjana tämä ei ole kovin ihmeellinen - kovalle fanille varmaan pakollista luettavaa, muuten aika perusjuttua "tehtiin levy, sitten rundattiin, dokattiin aika paljon ja sitten tehtiin taas levy ja sitten rundattiin..."

Kolme kieltä (poikki).

Camilla Kantola: Linnunsolu

Linnunsolu on Camilla Kantolan esikoisromaani, ja ihan kelvollinen sellainen vaikkei mitenkään kaikkein omaperäisin olekaan. Toisaalta tieteiskirjallisuus genrenä on kyllä sellainen, että omaperäisyys ei ole aina ihan helppoa - monia aiheita on kaluttu väsymykseen asti.

Tällä kertaa ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa, vieraalla planeetalla. Ihmiskunta käyttää planeettaa arvokkaiden metallien kaivoksena, tuhoten samalla planeetan alkuperäisen asujaimiston elinoloja - tämä on siis se ei-niin-omaperäinen juttu, samanlaista tarinaa on kerrottu jo aika moneen kertaan.

Planeetalla elää myös toisinajattelijoita, ihmisiä jotka haluaisivat huomioida alkuasukkaiden tilanteen. Löytyy myös vastarintaliikettä ja salaisuuksia.

Kantola kuljettaa tarinaa melko sujuvasti yhden kertojahahmon kasvun kautta. Ardri - kyseinen kertoja siis - on kirjan alussa nuorukainen, ja kirja seuraa vuosien aikana tämän kehitystä ja tekemisiä. Poikkeuksena joillekin samoista aiheista ammentaville kirjoille, tällä kertaa politiikka on vahvassa roolissa. Ardri päättyy politiikkaan ja yrittää sen keinoin saada aikaan muutoksen. 

Kun muutos ei onnistu, siirrytään toimintaan, jossa ei sitten olekaan enää juuri mitään erikoista. Lopussa ei oikein ole mitään kiinnostavaa, eikä loppuhuipennus ole mitenkään erityisen huipennus.

Ihan kelpo kirja ja toivon, että Kantola kirjoittaa vielä lisääkin. Kolme myyrää.

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan Kevät

Hämmentävä kirja. En oikein osaa päättää, mitä mieltä olen tästä tekeleestä.

Euroopan Kevät kertoo jostain lähitulevaisuudesta. Kyse on dystopian ja utopian yhdistelmästä - dystopia Tanskan maahanmuuttajille, joita raijataan Afrikkaan perustettuun kaupungintapaiseen, ja utopia Tanskalaiselle paremmalle väelle, joille perustetaan oma kaupunki, Lolland, jossa kaikki on paremmin ja hienompaa, dronet tekevät työt ja eläimetkin osaavat puhua.

Kirja on kai tarkoitettu jonkinlaiseksi yhteiskuntapoliittiseksi kritiikiksi tai kannanotoksi, mutta henkilöhahmot ovat niin pökerryttävän epäkiinnostavia, että mistään on vaikea kiinnostua. Välillä kirja käy lähes pornon puolella, seksiä piisaa ja sitä kuvataan ehkä poikkeuksellisen tarkasti - mutta miksi? Mitään lisäelementtiä se ei tarinan muotoutumiselle tuo.

Samoin Afrikkaan perustetussa siirtolaisten "kaupungissa" viivähdetään jonkin aikaa, mutta... taas miksi? Sekään ei oikein aukea, eikä tuo tarinaan muuta kuin yhden sivupolun lisää.

Tai ehkä tarkoitus onkin sanoa, että kaikki ovat tylsiä ääliöitä? Siihen ehkä lähtisin mukaan.

En itse oikein välitä tästä kirjasta. Samoista teemoista on kirjoitettu paljon paremminkin. Kaksi pökälettä.

Alastair Reynolds: Aurora ja Kellomestari

Reynolds on hämmästyttävä kirjailija. Lähes joka vuosi tulee ulos tällainen järkäle, tälläkin kertaa liki 600 sivua, ja silti laatu pysyy kohtalaisen hyvänä.

Tällä kertaa prefekti Dreyfus on pulassa, ja oikeastaan koko ihmiskunta samalla.

Aurora ja Kellomestari viittaavat aikaisemmissa prefekti-sarjan teoksissa tutuiksi tulleisiin tekoälyihin. Nämä kaksi ovat karkuteillä, vapaana ihmiskunnan tietoverkoissa, ja taistelevat toisiaan vastaan. Vain keskinäisen taistelun vaatima keskittyminen jättää ihmiset enemmän tai vähemmän rauhaan - jonkinlainen kauhun tasapaino siis.

Mutta nyt tasapaino on järkkymässä, eikä se tiedä hyvää meille tavallisille kuolevaisille.

Dreyfus on aiemmistakin kirjoista tuttu prefekti, oikeudenmukainen ihmisten puolustaja. Dreyfus ja muut tutut hahmot ovat aiemminkin joutuneet kiperiin tilanteisiin, ja niitä riittää nytkin. Kirjan tarina purkautuu melkeinpä dekkarimaisesti, askel askeleelta, kohti loppuhuipennusta. Matkan varrella menetetään pitkään kirjoissa mukana ollut hahmo. Tämä, ja kirjan loppukohtaus, saavat uskomaan, että kyseessä on mahdollisesti viimeinen prefekti-kertomus.

Kirja on hyvin etenevää eikä se tunnu lainkaan pitkältä. Jonkinlainen terävin kärki kuitenkin puuttuu. Muutamat sivuaskeleet varsinaisen tarinan edetessä tuntuvat hieman tarpeettomilta, eikä loppuratkaisu oikein vakuuta - se tuntuu jotenkin väkinäiseltä, vaikka sitä onkin pohjustettu koko kirjan ajan.

Silti mainiota scifiä ja Reynoldsin ystäville toki pakollista ahmittavaa. Neljä hypersikaa!

Pauli Jokinen: Tammisunnuntain Uhri

Tammisunnuntain Uhri on melko perinteiseen dekkarityyliin kirjoitettu poliisi-rosvo-kirja, mutta sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin, mikä tuo tarinaan oman lisänsä.

Tarina alkaa, kun kadulta löytyy vainaja. Poliisin ehdittyä paikalle, on ruumis kuitenkin hävinnyt. Tästä alkaa - melko tavanomainen - johtolankojen perässä toikkarointi ympäri Helsingin, ja pian onkin selvää, että tapahtumaan liittyy paljon muutakin kuin ensialkuu vaikutti.

Tarina seuraa kahden poliisin ja politiikassa mukana olevien henkilöiden toimia. Kuvioihin liittyy vahvasti myös vakoilu, neuvosto-venäjä on lähellä ja sota selkeänä muistissa. Elämä on muutenkin vaikeaa, köyhyys ja kurjuus vaivaa, edes poliisiasemaa ei ole varaa lämmittää talvella kunnolla.

Helsingin ja aikakauden kuvaus on kiinnostavaa ja toteutettu hyvin maltillisesti, se ei vie tarinalta liikaa tilaa. Kerronta on muutenkin toimivaa, jos kohta melko suoraviivaista, melko saman tyylistä kuin nykydekkareissakin. Tilanteesta toiseen mennään johtolangan perässä, uusi vinkki löytyy ja sitä seurataan, ja niin päin pois. Sattumallakin on toki roolinsa.

Aikakauden poliittinen suhmurointi on myös merkittävässä roolissa. IKL, Vihtori Kosola ja kumppanit, hämmentävät soppaa, ja kansakunnan kohtalo on veitsenterällä. Hahmoista osa perustuu todellisiin, osa on keksittyjä, mutta tarina itsessään on fiktiivinen.

Mukavaa luettavaa, vähän vaihtelua perus maksalaatikkoon. Neljä ahventa.

Christian Rönnbacka: Henna Björk: Jahti

Henna Björk on Rönnbackan toinen luottohahmo, Porvoolaisen Antin ohella. Hahmot ovat käytännössä yksi ja sama henkilö; oikeamieline, kova, älykäs mutta inhimillinen poliisi joka yhdistää tavanomaisen poliisityön ja kovan toiminnan tuosta vaan, läppää heittäen.

Jahti on tarinanan aika hurja. Jahdin kohde on lapsisotilaita käyttänyt sotarikollinen, ja jahdissa on mukana tämän entinen sotilas, nykyinen aikuinen, kaikkine traumoineen. Lapsisotilaat ja kaikki muut julmuudet joita uutisista olemme nähneet Sierra Leonessa tehdyn, eivät ole mitään kevyttä viihdettä. Aiheesta olisi voinut kirjoittaa varsin paljon synkemmänkin tarinan, nyt pysytään heppoisessa toimintajännärissä, jossa rikollinen olisi ihan yhtä hyvin voinut olla joku kioskiryöstäjä, poislukien muutamat pakolliset väkivallalla mässäilyt.

Rönnbacka kirjoittaa hyvää ja sujuvaa perusjännäriä, jossa on vielä rahtunen omaleimaisuutta. Joissain kirjoissa se pääsee paremmin pintaan, toisissa vähemmän - ja tässä kirjassa ehkä nimenomaan vähemmän. Kirja on aika "perus", hyvässä ja huonossa mielessä. 

Menevää toimintahuttua, kolme timanttia.

Katy Brent: Kuinka Murhata Mies ja Päästä Pälkähästä

Tämä kirja on samaan aikaan hattarapäistä hölynpölyä ja hyytävän kammottava. Erikoinen yhdistelmä? Kyllä, ja vieläpä aika surullisesta syystä.

Kirja seuraa Kitty Collinsin elämää. Kitty on sometähti joka ei oikeasti tee mitään muuta kuin bilettää ja postaa someen. Täydellinen hattarapää. Kitty myös murhaa miehiä ja, no, pääsee pälkähästä.

Tähän asti täysin yllätyksetöntä eikä oikeastaan mitenkään kovin kiinnostavaa.

Mutta.

Kirjassa on erittäin painostava ja vakava alavire, jota ei tuoda esiin mutta jonka itse ainakin huomasin lukiessani. Osittain tämä johtuu ehkä siitä, että omassa perheessäni on kaksi nuorta naista, joiden kautta olen joutunut asiaa ajattelemaan enemmänkin. 

Me elämme maailmassa, jossa naiset joutuvat jatkuvasti pelkäämään koskemattomuutensa, jopa henkensä edestä. Viattomintakin hauskanpitoa ystävien kanssa leimaa jatkuva olan yli vilkuilu, baarissa juomien vahtiminen, kotiin päästyä viestien lähettäminen kavereille kertoen, että ollaan päästy turvallisesti perille. Väkivallan uhka on aivan liian konkreettisesti läsnä.

Äärimmäisen surullista, ja valitettavan todellista. Tätä puolta asioista ei tuoda kirjassa mitenkään ilmiselvästi esiin, mutta se on vahvasti läsnä ja "hattarapäisen" tarinan kuljettavana voimana. Se puoli kirjasta on todella rankkaa, ja surullista.

Riipivän diippi kirja, joskin hienosti naamioitu muka höttöiseen tarinaan. Neljä somepostausta.

Michael Connelly: Aavikon Tähti

Bosch ja Ballard ovat täällä taas. Tällä kertaa pengotaan kylmiä tapauksia, ratkaisematta jääneitä rikoksia - ja ratkaistaan ne tietenkin.

Tarinassa on kaksi erillistä rikosta joita tutkitaan. Näiden kanssa menee välillä sekaisin, mutta kirja on aika hyvin jäsennelty ja lopulta homma kuitenkin toimii. 

Bosch on jo eläkkeelle jäänyt vanha kettu, jolla on oma, lähes suomalaisesta käyvä hiljainen, jääräpäinen tyylinsä. Ballard taas on nuorempi rikostutkija, joka saa ohjattavakseen tiimin, joka erikoistuu näiden selvittämättömien rikosten tutkintaan.

Tiimin muut jäsenet ovat aika merkityksettömiä eikä niihin kovin montaa riviä tekstiä haaskatakaan. Pakollisiin kuvioihin kuuluu niljakas politikointi sekä sisäpiiriin liittyvä petturi. Vähän takaa-ajoa, ja toki lopulta paha saa palkkansa.

Tämä kirja on jotenkin niin peruskamaa, että on todella, todella vaikea keksiä mitään sanottavaa. Sama kirja on kirjoitettu jo ainakin kolme miljoonaa kertaa. Takakannen hehkutus "Loisteliasta rikoskirjallisuutta" on taas jonkun sellaisen heitto, joka ei ole aiemmin lukenut yhtään dekkareita. Tai mitään muutakaan.

Perus. Ok, mutta aika meh, täysin unohdettu kahden päivän sisällä lukemisesta. Kolme jotain.

Christian Rönnbacka: Kostajan Merkki

Tällä kertaa tavanomaisempaa, ja ehkä vähän tylsempää Hautalehto-seikkailua.

Ulkomaiset pahikset ovat bäck, ja voi kuinka ovatkin pahoja. Toisaalta heillä olisi tuhat kertaa mahdollisuus toteuttaa kostonsa, mutta ei kun ei voi, kun pitää antaa hyville tyypeille mahdollisuus. Ja niinhän siinä taas käy, että Hautalehto ja toverinsa, luiskaotsaista läppää heittävät Porvoon poliisit pilaavat taas rosvojen suunnitelmat.

Rönnbacka kirjoittaa hyvin, ja tykkään itse lukea näitä kirjoja osin myös tapahtumapaikkojen vuoksi, joista monet ovat itselleni tuttuja. Sen sijaan tarinoina nämä "kovis" jutut joissa ulkomailta tulevat todella pelottavat murhaajat hilluvat pitkin Porvoota ja sitten kuitenkin lopulta jäävät auttamatta kakkoseksi paljain jaloin keikaroivalle hipsterille... no, nämä tarinat ovat kyllä vähemmän kiinnostavia.

Kelpo toimintaa mutta vähän ehkä puuduttavan puolella jo. Kolme käpyä.

Charles Bukowski: Siinä Sivussa

Siinä Sivussa on jossain määrin erikoinen tapaus: kirjan tarina ei ole kovin kiinnostava vaan oikeastaan aika jonninjoutava, mutta silti kirja oli varsin miellyttävä lukukokemus. Kuis ny näin?

Siinä Sivussa seuraa kertojaminän kasvamista pikkulapsesta nuoreksi aikuiseksi. Kirjassa ei oikein tapahdu mitään erityistä, kaveri kasvaa, tappelee, ryyppää - tyypillistä Bukowskia siis. Henry - kertoja, Bukowskin ilmeinen omakuva ainakin jossain määrin - on melko tavallinen nuori jolla on hyvin tavallisia ajatuksia. Kuten jokainen nuori, hän tuntee olevansa erilainen ja yksinäinen, ja haaveilee paremmasta tulevaisuudesta.

Henry myös aloittelee kirjoittamista, mikä selvästi viittaa Bukowskin omaan elämään. Taiteilijaelämä, ryyppääminen ja rällääminen on myös vahvasti kuvioissa mukana. Naisten perään haikaillaan, mutta mitään sen kummempaa ei oikein osata tehdä.

Tarina on siis varsin ennalta arvattava eikä erityisen kiinnostava, mutta kerronnassa on kuitenkin jotain kiehtovaa. Ehkä Bukowskin erityislaatuisuus onkin juuri siinä, miten tarina kerrotaan eikä niinkään varsinaisessa juonessa. Itse ainakin pidin tästä kirjasta enemmän kuin olisin etukäteen uskonut.

Neljä nyrkkiä naamaan, ja saman verran olutta perään.