Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

"Häikäisevä Shakespearelainen tragedia", lukee takakannessa. Äh. Kovat olivat odotukseni itsellänikin, mutta mielestäni kirja on lähinnä keskinkertainen.

Gurnah kertoo ikään kuin oman tarinansa, vaikka käsittääkseni kyse on kuitenkin fiktiosta. Ehkä tarinassa on sekoitus totta ja tarua. Joka tapauksessa tarina alkaa 1960-luvun Sansibarista, jossa kertojaminä aloittaa taipaleensa pienenä poikana. 

Kirja kertoo pojan kasvusta, ja pian siirrytäänkin enon hoteisiin Lontooseen. Suuressa ja vieraassa kaupungissa riittää uutta ja outoa, eikä kertoja tunnu löytävän paikkaansa. Hän oppii pärjäämään, mutta tuntee aina olonsa ulkopuoliseksi.

Myöhemmin kirjassa palataan lapsuudenmaisemiin, ja tehdään sovintoa isän kanssa. Isä kertoo oman ja äidin tarinan, joka on raastava ja kirjan sykähdyttävin säie. Muuten tarina on aika... no, jopa valju.

Mutta... Shakespearelainen tarina? Ei nyt sentään. Kaveri muuttaa ulkomaille ja on hukassa. Oman elämänsä lapatossu joka ei oikein tiedä mihin ryhtyisi. Mielestäni teoksen kirjallinen taso on myöskin kaukana erinomaisesta, teksti on hyvin kuvailevaa ja paikoin aika kuivakkaa.

Kolme teekuppia. Jos tykkäät automaattisesti kaikesta mistä muutkin, niin ehkä tämä on juuri sinulle, muuten vähän varauksella.

Kale Puonti: Aribo

Kale Puonti kirjoittaa perinteistäkin perinteisempää poliisidekkaria omalla poliisin kokemuksellaan. 

Samuel Aribo on Nigerialaisen rikollisjärjestön pikkunilkki joka on päätynyt kaikista maailman nurkista juuri Suomeen. Suomessa Samuel toimittaa kaikenlaista pientä rikollista puuhaa, huumeiden välityksestä aina rakkaushuijauksiin. 

Tarina on varsin surullinen. On rakkaushuijauksien uhriksi joutuvia yksinäisiä vanhuksia, jotka menettävät kaikki rahansa. On seksityöhön pakotettuja nuoria naisia. Huumeiden käyttäjiä ja myyjiä ja mitä kaikkea. Suurin osa on ihan mitättömiä pikkutekijöitä, varsinaiset voitot menevät aina isompien tekijöiden taskuihin. Ja riski otetaan tietenkin vain alimmilla askelmilla, kaduilla.

Tarinassa poliisit selvittävät hämärähommia, jotka kelautuvat auki vihje kerrallaan, pienistä yksityiskohdista alkaen. Useampi rikos nivoutuu yhteen ja selviää lopulta kokonaisuutena, ja pikkukelmejä jää haaviin. Isot kalat onnistuvat pääosin pakenemaan, tietenkin.

Poliisit ovat aika kliseisiä kilttejä läpänheittäjiä - ja läppä on juuri niin huonoa kuin näissä kirjoissa yleensäkin. Tämän kirjan olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa kuka tahansa muukin kymmenistä poliisidekkareiden kirjoittajista, juuri mitään omaperäistä ei sivuille ole sattunut. Kirja on myös varsin lyhyt, varmaankin suurelta osin siksi, että mitään ylimääräistä kuvailua tai taustoittamista ei harrasteta - ainoastaan suoraa asiaa. Ja ehkä ihan hyvä niin, koska mikään suuri kirjailija Puonti ei ole, vaikka oman tonttinsa ihan hyvin tunteekin.

Keskitien perusmättöä, surullisia ihmiskohtaloita ja raastavan paskaa läppää. Ei hyvä, muttei myöskään huono. Ei juuri mitään. Kolme grammaa... jotain. Ajankuluksi.

John Irving: Vapauttakaa Karhut

Vapauttakaa Karhut on John Irvingin esikoisteos. Kirja kertoo lyhykäisyydessään kahden kaveruksen moottoripyöräseikkailusta, mutta toki Irvingin ollessa kyseessä tarina ei ole suinkaan suoraviivainen.

Siggy ja Graff ovat parikymppisiä opiskelijoita, jotka kyllästyvät arkeensa ja päättävät lähteä reissaamaan moottoripyörällä. Kirja alkaa melkeinpä perinteisenä road-trip kertomuksena, ja onkin ihan hauska sellainen. Irving kirjoittaa hyvin, vaikkakin varsin poukkoilevasti.

Sitten kirja muuttuu. Ruvetaan pohtimaan mennyttä, maailmansotaa ja eläintarhaa. Kirjan keskivaihe on mielestäni aika raskasta luettavaa, eikä ihan valtavan kiinnostava - varmaan koska aihetta on käsitelty aika paljon, ja koska en hirveästi pidä poukkoilevasta kerronnasta.

Lopulta palataan eläintarhaan ja karhujen vapauttamisen äärelle. Mikään ei tietenkään mene ihan niin kuin piti, tietenkään. Karhut kuitenkin pääsevät vapauteen.

Hieman raskasta luettavaa meikäläisen makuun, eikä lopulta ehkä kuitenkaan valtavan kiinnostava tarina. Kaksi apinaa.

Jack Vance: Ihmisen Paluu

Ihmisen Paluu on kokoelma novelleja sekä yksi pienoisromaani - mikä niiden ero sitten lieneekään - arvostetulta tieteiskirjailijalta, Jack Vance:lta.

Tarinat ovat varsin fantasiapainotteisia ja periaatteessa ihan oivaltavia. On galaksin hallitsijan valintaa ja siihen liittyvää filosofista pohdintaa. On vieraita oliomuotoja jossain määrittelemättömissä maailmoissa, näiden erilaisia ja outoja tapoja ja uskomuksia. Kummallisia olosuhteita, erilaisia historioita. Kaikki palaset olisivat ikään kuin kasassa, ja itsekin olen kova scifi-fani, mutta... en silti oikein osaa innostua näistä kertomuksista. 

Siinä missä fantasiapuoli on ihan oivaltavaa, kaikenlaista erilaista ja outoa on keksitty, on itse tarina jäänyt pahasti poikapuolen asemaan. Näissä tarinoissa ei ole oikein mitään mielenkiintoista. En vaan löydä niistä mitään tarttumapintaa.

Ehkä jollekin toiselle tämä aukeaa, mutta itse en voi kyllä suositella. Yksi outo olio.

Kimmo Aroluoma: Viimeinen Kiertue

Kimmo Aroluoman Viimeinen Kiertue -kirja on saanut kohtuullisen paljon huomiota, onhan sen kannessa ja sisällössä varsin vahvasti läsnä yksi suomalaisen musiikin suurnimistä, HIM. Kirjassa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin vain HIMin viimeisen kiertueen muistelusta.

Kimmo Aroluoma on maailmanluokan kitarateknikko. Hän on kiertänyt kotimaan lisäksi ympäri maailman suurten ja tunnettujen yhtyeiden kanssa, mm. HIM, The Rasmus ja Amorphis. Hohdokasta kiertue-elämää, luksusta ja bilettämistä? No, ehkä hetkittäin ja uran alussa, mutta todellisuus on kuitenkin raadollisempaa.

Kirjassa Kimmo pohtii kiertue-elämän vaativuutta omasta näkökulmastaan. Kun on aina reissussa, jää kotipesä väistämättä hoitamatta. Kärsijöinä ovat ihmissuhteet, vaimot ja lapset - ja lopulta reissaaja itse. Syyllisyys painaa, mutta kun on hankkinut osaamista ja nimeä omalla työllään, on siitä vaikea luopua. Menestyneiden yhtyeiden kanssa kiertämisestä saa myös palkkaa.

Kirjan vastaanotto on keskittynyt pitkälti HIM yhtyeeseen, ja Ville Valon käytökseen. Tässä mennään kuitenkin vähän vipuun, sillä vaikka Valon musiikin suhteen tinkimätön ja hankalakin luonne tuleekin hyvin esiin, on kirjassa kuitenkin ensisijaisesti kyse Kimmon omasta elämästä ja tilanteiden kokemisesta. Jonkin verran kyllä pohditaan taiteilijapiirien yleistä "hankala nero" ilmiötä, mutta enemmän omakohtaisiin kokemuksiin kiertämisestä.

Tie menestykseen on pitkä ja raskas. Se minkä suuri yleisö näkee - keikat ja lehtiartikkelit - on vain murto-osa kokonaisuutta. Taustalla on vuosien työ, lukuisien ihmisten panos ja lukemattomia pettymyksiä sekä vaikeuksia. Pienestä Suomesta on maailmanvalloitukseen todella pitkä matka, enkä itse ihmettele, että paineet, väsymys ja epävarmuus tulevaisuudesta näkyy myös huonona käytöksenä. Toki se ei tee huonosta käytöksestä sen hyväksyttävämpää, mutta uskon ymmärtäväni hieman kyseistä problematiikkaa. Sitäpaitsi, harvalla nuorella rokkarilla on aiempaa kokemusta vastaavasta myllytyksestä.

Erittäin hyvää luettavaa kaikille musiikista, musabisneksestä tai vaikka vain HIM-yhtyeestä kiinnostuneille. Neljä keikkaa!

Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan Kotiinpaluu

On syksy 1948. Perämies Jokela on selvinnyt sodasta miten kuten, seilaamalla eri maiden laivastoissa hanttihommissa. Vihdoin ilmenee mahdollisuus saada pesti Sonja-laivaan, jonka määränpää olisi koti-Suomi.

Skiftesvik kirjoittaa kauniisti. Kieli on rikasta ja sopivassa määrin vanhanaikaisen tuntuista, olematta silti itsetarkoituksellisesti hankalaa luettavaa. Kirjassa esiintyy useita henkilöitä joiden kertomuksia ja kirjeitä saamme lukea, ja näiden tyyli ja kielenkäyttö on uskottavasti kullekin henkilöhahmolle sopivaa, erittäin taitavasti laadittua.

Perämies Jokela on tavallinen, kaikin puolin, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Ei ehkä tyhmä muttei mikään älypääkään. Hän oikeastaan haluaa vain kotiin. Matka ei kuitenkaan ole helppo, Sonja on vanha röttelö, lasti on epäilyttävä ja kun vielä puolisokea luotsi aiheuttaa hankaluuksia, ei kotiin pääsy ole lainkaan varmaa. Kotona odottaa myös menneisyys ja sodan jälkimainingit, köyhyys ja epäluulo.

Kirjaa on mukava lukea, vaikka jotenkin koko ajan tietää, ettei tässä välttämättä hyvin käy. Kerronta on sujuvaa, tarina on käsinkosketeltavan aidon tuntuinen ja uskottava. Kaikille kirjan ressukoille toivoisi hyvää, vaikka sekin on todennäköisesti turha toive. Sota on helvettiä ja sen kurjuus kestää pitkään sodan päättymisen jälkeenkin. Tätä ei mitenkään erityisesti selitetä tai pengota, mutta sodasta selvinneen maan köyhyys ja ihmisten kova kohtalo käy hyvin ilmi tarinan edetessä.

Mainio kirja, hyvän kirjallisuuden ystäville. Neljä kirvestä.

Val McDermid: 1979

1979 on juurikin kyseiseen vuoteen sijoittuva dekkari, jossa liikutaan journalismin maailmassa. Nuori toimittaja Allie Burns jää miesten varjoon mutta pyrkii päättäväisesti tekemään omaa uraansa omilla avuillaan. 

Burns saa mahdollisuuden kun pääsee suunnitteilla olevan terrori-iskun jäljille. Hän yhdistää voimansa kollegansa kanssa, päättäen paljastaa juonen ja saada näin nimensä kaikkien tietoon. Homma menee kuitenkin pieleen, todellisuus on vaarallisempaa kuin aluksi näytti, ja Allie joutuu vaaraan - tietenkin, eihän tästä muuten olisi kirjaa saanut.

Kirja on sinänsä ihan menevää kerrontaa, mutta tarina on aika tylsä ja henkilöhahmot minuutissa unohdettuja. Mitään omaa tässä ei ole keksitty, ja takasivun luonnehdintaa "sensaatiomainen" rohkenen kyllä hieman kyseenalaistaa - ei ole sensaatiomainen, vaan pikemminkin varsin tavanomainen ja yllätyksetön.

Kolme artikkelia; ei huono muttei hyväkään, ja jo tämän lyhyen tekstin kirjoittamisen aikana ehdin unohtamaan kirjasta suurimman osan.

C.L. Miller: Antiikinmetsästäjän Murhaopas

Tästä kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen jäätävän pieni fontti! Mitä se kertoo kirjan sisällöstä? No ei kai hirveän hyvää.

Freya Lockwood, kirjan pääasiallinen kertojahahmo, kuulee entisen opettajansa Arthurin kuolleen. Arthur jätti jälkeensä arvoituksellisia viestejä (jotka kirjassa on painettu niin pienellä tekstillä että meinasi jäädä lukeminen kesken!). Freya lähtee seuraamaan viestien vihjeitä ja päätyy antiikinharrastajien tapahtumaan maaseudulle.

Asetelma on kuin Agatha Christien tarinoista, mutta tarinan kuljetus ei yllä ihan samoihin mittoihin. Henkilöhahmot ovat mukiinmeneviä mutta melko tylsiä ja nopeasti unohdettavia. Itse tarinan arvoitus on varsin monimutkainen ja lopulta aika tylsä.

Kaksi maljakkoa. Voihan tämän lukea, mutta suurennuslasin läpi.

Joe Abercombie: The Devils

The Devils on fantasiakirjallisuutta, jota en yleensä lue mutta mikäs siinä, hyvähän se vain on astua oman tontin ulkopuolelle silloin tällöin.

Kirja seuraa Alexin, nuoren varkaan ja katujen kasvatin tarinaa. Alex saa kuulla olevansa prinsessa ja valtakunnan todellinen hallitsija. Nyt pitäisi vain päästä valtaistuimelle - matka sinne on pitkä ja vaarallinen, joten Alex saa saattajakseen joukon epätavallisia sankareita, the Devils: munkki, ihmissusi, vampyyri, kuolematon ritari, ammattihuijari, maagikko ja haltija.

Ja sitten lähdetään vaeltamaan halki Euroopan. Tarina asettuu jonkinlaiseen vinksahtaneeseen versioon Euroopasta, maat ovat osin tuttuja mutta meno on sekavaa. Kaikki tuntuvat olevan sodassa kaikkia vastaan... jaa, no, sellaistahan Euroopan historia kyllä onkin.

Fantasiakirjallisuuden haaste on varmaankin pakolliset kuviot. On pakko olla haltijoita ja vampyyrejä ja ihmissusia, ja on pakko vaeltaa vaarallinen matka, ja on pakko taistella ja on pakko voittaa, ja on pakko menettää joku ja plaa plaa. Tässä kirjassa on vedetty kieli poskessa, seksiä ja kökköhuumoria on ängetty joka väliin ja toimintaa piisaa. Pohjimmiltaan tarina on silti sama: sankarit vaeltavat vaarojen halki ja päätyvät lopulta onnellisesti sinne minne pitikin.

Kirja on myös aika pitkä, vähempikin olisi riittänyt. Mutta meneehän tuo mäiske ja hulina jos sellaisesta tykkää. Kolme örkkiä.

Rachel Kushner: Luomisen Järvi

 Tästä kirjasta kuuluisi pitää, mutta kun ei niin ei - minulle ei uponnut. Kirjaa on ylistetty "kirjalliseksi tapaukseksi" ja ties minkälaisin korulausein ja ylisanoin, mutta itse koin sen lähinnä väkinäisen teennäiseksi. 

Kirja kertoo pirstaleisesti yhdysvaltalaisen agentin soluttautumisesta ranskalaiseen eko-aktivistien kommuuniin, tavoitteena tuhota kommuuni tavalla tai toisella. Tarina poukkoilee ja varsinainen juoni on hukassa suurimman osan ajasta. Kirjan pääosassa onkin sisällön sijasta tyyli, haahuileva ja pohdiskeleva - ja siis minun mielestäni teennäinen. Tuntuu kuin keskitasoinen kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa taiteellisen kirjan.

Saa olla eri mieltä, joillekin tämä voi tosiaan kolahtaa ja olla suurteos. Kannattaa ehkä lukea itse? Kaksi väsynyttä patonkia, ei jatkoon.