Naomi Alderman: Tuleva

Huimaa kehua taas takakannessa: "Nousee takuuvarmasti moderniksi klassikoksi". Enpä tiedä, mielestäni tämä oli ihan keskitason kyhäelmä eikä suinkaan mitään klassikkoainesta.

Eletään kutakuinkin nykyajassa. Suurilla teknologiayrityksillä on hurjat määrät valtaa ihmisten elämiin, ja näiden johtajat ovat käsittämättömän rikkaita. Yksinäinen nettijulkkis ("influensseri"?) pääsee sattumalta salajuonen jäljille, joka osoittautuu monimutkaiseksi - ja vaaralliseksi, tietenkin.

Kirjassa on hieman kaikuja Gibsonin kyberpunkista, mutta se ei mielestäni onnistu olemaan kovin eheä kokonaisuus. Tarina yrittää olla monitasoinen, juonen takaa paljastuu aina uusi juoni - mutta lopputulos jää vähän sekavaksi. Ajatuskehitelmä liian rikkaista urpoista on toimiva, muttei kamalan omaperäinen sekään.

Lopulta koko tarina jää ontoksi. On vaikea kiinnostua oikein kenestäkään kirjan hahmoista, kun kaikki ovat itsekkäitä ja aika tyhmiä.

Ihan toimivaa scifiä, mutta ihmettelenpä jos joku tämän vielä kymmenen vuoden päästä muistaa. Kolme salajuonta.

Katja Kallio: Yön Kantaja

Yön Kantaja on kertomus Amandan elämästä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Amanda on elänyt villin ja vapaan nuoruuden, lentänyt kuumailmapallolla Pariisiin ja Lontooseen ja ehtinyt muutenkin vaikka mitä. Lopulta Amanda passitetaan Seilin saarelle mielisairaana.

Kirja kuvaa Amandan elämää melko lineaarisesti. Päivät ja vuodet vierivät. Elämä Seilin saarella kiertää omanlaistaan kehää, jossa samaan aikaan tapahtuu ja ei tapahdu mitään. Naisten osa saarella on kurja, eikä pois pääse. Kirjassa ei varsinaisesti kuvailla muita henkilöitä, mutta näiden taustoja sivutaan sen verran, että voi ymmärtää miten pienestä elämä on ollut kiinni - osa on saarella syystä mutta osa on vain joutunut kokemaan kovia ja olisi muunlaisissa olosuhteissa voinut elää hyvinkin erilaista elämää.

Amanda haluaa pois saarelta ja yrittää paetakin pari kertaa, onnistumatta. Amandalla on vielä tunteita, vaikka ne eivät aivan hallinnassa olekaan. Rakkauskin polttaa rinnassa, tai ainakin toisen ihmisen läheisyyden kaipuu.

Onko Amandan nuoruus ja seikkailut ilmapallolentäjän kanssa totta vai mielenvikaisen kuvitelmaa, siihen ei oteta mitenkään kantaa. Mennyt on totta Amandalle itselleen, se riittäköön meille muillekin.

Riipaiseva kirja, hienosti kirjoitettu. Vahva suositus, jos et pelkää ahdistuvasi, sillä mitään kovin iloista ei tässä kirjassa ole. Neljä kukkakimppua.

Sakari Kiuru: Murheiden Maa

Murheiden Maa on Kiurun toinen kirja, Kuoleman Sukua -teoksen itsenäinen jatko-osa. En ole ensimmäistä teosta lukenut, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että kirjailija ei ole kovin kokenut kirjoittaja. Tarinan kuljetus ei ole ehkä ihan parasta ykkösluokkaa, muttei toki huonoakaan.

Kirjan päähahmo, toimittaja Matias Luoto, joutuu tahtomattaan keskelle vanhaa selvittämätöntä murhatutkintaa. Murhassa kuolleen nuoren pojan veli pyytää apua, ja vaikka tapaus on vanha eikä Luoto ole suinkaan poliisi, päätyy tämä lopulta tutkimaan tapausta.

Varsinainen murhaan liittyvä juoni on erittäin monipolvinen ja sekava, ja aukeaa vasta aivan kirjan lopussa. Osa siitä kerrotaan takaumin. Suurimman osan selvityksestä tekee kuitenkin Luoto, jolla on sopivasti kontakteja vaikka missä, ja kaikki auliisti kertovat tietonsa aina kun niitä osaa pyytää. Tämä puoli kerronnasta on aika epäuskottavaa, liian sopivaa.

Kirja myös vilisee elämän nurjalla puolella toikkaroivia hahmoja, joista kaikista kuoriutuu perhosia tarinan edetessä. Tämäkin on hieman lapsekkaan helppoa, ja tuntuu jopa vähän tarpeettomalta. Mutta kivahan se toisaalta on, että joskus kaikilla menee loppua kohden paremmin.

Vähän hiomatonta kerrontaa ja tarinassa aikamoisia oikopolkuja, mutta mikäs siinä, ei tämä nyt huono kirja ole. Kolme vanhaa rokkaria.

Fred & Geoffrey Hoyle: Inferno

Vanhan liiton scifiä, jonka tarina ei enää tänä päivänä ole kauhean omaperäinen, mutta varmaan aikanaan - kirjoitettu vuonna 1973 - on ollutkin.

Maapallo on vaarassa tuhoutua. Tiedemiehet havaitsevat Linnunradan keskuksessa tapahtuneen räjähdyksen, jonka seurauksena erilaisia ja eri kokoisia taivaankappaleita sinkoutuu maata kohden. Luvassa on katastrofaalinen meteoriittisade, jota ei voida estää.

Kirjan alkupuolella jaaritellaan ja ihmetellään taivaalla näkyvää ilmiötä, ja lasketaan matemaattisin kaavoin sen ominaisuuksia ja seurauksia. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että nyt ei hyvä heilu. Jaarittelu kuitenkin jatkuu, eikä tarina oikein etene - no, mitenkäs sitä nyt etenisi kun ei mitään voi kuitenkaan tehdä.

Kirjan jälkipuoliskolla ollaan sitten tuhon jälkimainingeissa. Pohjoisella pallonpuoliskolla pieni määrä hyvin valmistautuneita ihmisiä selviytyy, esimerkiksi Skotlannissa, kuin ihmeen kaupalla. Äärimmäiset sääilmiöt tekevät elämästä vaikeaa, kovat pakkaset jäädyttävät kaiken juuri kun on selviydytty huimasta kuumuudesta.

Alkaa jonkinlainen yhteiskunnan uudelleenjärjestäytyminen. Huippuälykäs tiedemies, kirjan päähahmo, johtaa toimenpiteitä, ja pikkuhiljaa nähdään taas valoa tunnelin päässä. 

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelisi. Kirjassa on tavallaan kaksi eri tarinaa: katastrofin havaitseminen ja siihen valmistautuminen, ja sitten tuhosta selviytyminen ja yhteiskunnan rakentaminen. Kummassakin olisi ollut aineksia kokonaiseen kirjaan, helpostikin, mutta nyt kumpikin käsiteltiin jotenkin pintapuolisesti ja vähän omituisesta vinkkelistä. Kirjaa on ollut kirjoittamassa kaksi henkilöä, Fred ja poikansa Geoffrey. Ehkä sillä on jotain tekemistä hieman päämäärättömältä tuntuvan kerronnan kanssa.

Ihan kelvollista tieteiskirjallisuutta silti, kolme meteoriittia.

Ian Watson: Yhteyksiä

Onpas hieman erikoinen kirja. Salaperäisiä kielikokeita lapsilla. Kapinan lietsontaa ja sissihommia Brasiliassa. Avaruusolioita, kaupankäyntiä tiedolla ja mitä vielä.

En oikein tiedä pidinkö tästä kirjasta; kovasti hehkutettu ja toki omalla tavallaan vaikuttava, mutta joko tyyli hieman sekoittaa meikäläistä tai sitten kirjan kerronta ei ole kovin toimivaa. Pohdin lukiessani koko ajan, mitä meneillään olevilla tapahtumilla oli minkään kanssa tekemistä, ja vaikka kaikki jotenkin saatiinkin nippuun lopuksi, tuntui suuri osa kerrotuista asioista yhdentekevältä. En myöskään ole ihan varma siitä, mikä oli kirjan varsinainen tarina kaikkien sivujuonteiden sekamelskassa.

Ehkä hämmennys olikin tarkoituksellista? Joka tapauksessa mitään hirveän mairittelevaa kuvaa ihmiskunnasta ei taaskaan saatu aikaiseksi, vaan aikamoisia paskoja koko porukka, lyhytjänteisiä omaneduntavoittelijoita kaikki tyyni.

Kiinnostava ehkä, jos olet kovan luokan scifin ystävä, muuten jättäisin väliin. Kahdet aivot.

Agatha Christie: Eikä Yksikään Pelastunut

Tuntuu melkein hassulta kirjoittaa mitään tästä kirjasta, sen verran klassikon äärellä nyt ollaan. Käsi ylös, jos et ole tätä vielä lukenut.

Christien tarina on jännityskirjallisuuden kulmakiviä, kaikkien suljetun huoneen mysteerien kanta-isä ja -äiti ja -kumminkaiman serkku. Kymmenen toisilleen vierasta ihmistä saa kutsun syrjäiselle saarelle. Saarella heille nopeasti valkenee, että kaikki ei ole ihan kohdillaan. Sitten vieraat alkavat kuolla, yksitellen.

Kirjan tarina on jo hieman vanhahtanut, mutta Christien kerronnan tyyli on edelleen vahvaa. Hän ei ole syyttä arvostettu jännityskirjailijana. Vaikka luin tämän kirjan joskus lapsena ja suurinpiirtein tiesin mistä on kyse, en muistanut yksityiskohtia kyllin tarkasti arvatakseni arvoituksen ratkaisun. Kirjan lopussa tuo onneksi kerrotaan, sillä melko vaikea olisi ollut itse päätellä - vaikka juonessa onkin vihjeitä, mukamas.

Erittäin toimivaa kirjallisuutta, hyviä henkilöhahmoja ja sopivasti mysteeriä. Vahvat neljä murhaa.

Petter Kukkonen: Pohjoinen Tanssi

Pohjoinen Tanssi on hieman hämäävästi nimetty, kyseessä ei nimittäin ole kovinkaan pohjoiseen liittyvä tarina, ainakaan täältä härmästä päin katsoen, vaan aika pitkälle etelään, Kreikan historiaan.

Eletään Kreikan historiaa, Aristoteleen ja muiden tuttujen nimien aikaa. Pienet kaupunkivaltiot nahistelevat keskenään, sotiminen on jatkuvaa. Aina joku on jonkun kimpussa, liittoja solmitaan ja rikotaan solkenaan eikä kukaan oikein hallitse kokonaisuutta.

Valtaan nousee kenraali Filippos, joka voittaa taisteluita yksi kerrallaan, kunnes viimein päätyy koko Hellaan valtiaaksi. Kirjassa seurataan tätä kehitystä Filippoksen ystävän Alekos-nimisen kertojaminän kautta. Alekos tutustuu Filippokseen ensin petturina, mutta jonkinlainen viha-rakkaussuhde muodostuu näiden kahden välille nopeasti.

Alekos havainnoi tapahtumia ja osallistuukin niihin usein. Kirjan keskiössä on jatkuva sota, petokset ja suuruudenhulluus. Filippos saa pojan, Aleksanterin, jonka kasvua seurataan kirjan jälkipuoliskolla. Me tunnemme hänet Aleksanteri Suurena. Aleksanteri jatkaa isänsä tiellä valloituksiaan, mutta eihän sellainen polku koskaan ole kestänyt, sen me nykyään jo tiedämme.

Kirja on hieman raskasta luettavaa. Name dropping on vahvasti läsnä, koko ajan viljellään henkilöhahmoja ja paikannimiä ilman taustoittamista, eikä niissä aina meinaa pysyä kärryillä. Muutama hahmo myös vaihtaa nimeä tarinan edetessä. Jatkuva taisteluista kertominen on myös vaikeasti sulatettavaa, kun joka toisella sivulla valloitetaan taas joku toinen kaupunki tai paikka josta ei kerrota mitään. Pitäisi melkein olla loppututkinto Kreikan historiasta, jotta tätä tarinaa pystyisi kunnolla seuraamaan.

Ihmisten tarina sen sijaan on vanhaa tuttua petosta ja juonittelua, eikä henkilöitä kuvailla kovin paljoa. He ovat jotenkin ikään kuin sivuosan esittäjiä omissa tarinoissaan.

Ehkä kunnollisella editoinnilla lukukokemus olisi voinut hieman parantua, ja tarinaakin olisi voinut vähän keventää tai selventää. Tällaisenaan en oikein innostunut. 

Kaksi keihästä. 

Marko Pulkkinen: Syntax Error

Syntax Error on jonkinlainen satiiri nykypäivästä, sosiaalisesta mediasta, huomiotaloudesta ja digi-ihmisen pahoinvoinnista.

Harry S. Turunen, kirjan päähenkilö, on elämäntapavalmentaja jolla ei mene hyvin. Bisnes kuihtuu, nuori heila häipyy ja kaverit kaikkoavat. Ainoa, mikä on mitään, on somessa saatu huomio. Tykkäysten ja jakojen määrää pitää vahdata neuroottisesti, ja häshtägien viljely on lähes tiedettä.

Kirja seuraa Harryn elämän luhistumista ja väärille raiteille suistumista, erilaisin tyylein. Välillä käydään menneisyydessä ruotimassa isäsuhdetta, joka on melko kliseinen. Isä ei puhu eikä pussaa mutta talon rakensi. Hauskoja hetkiä kirjassa on, kun julkkiksista koostuva firman johtokunta kokoustaa ja twiittailee (äxäilee?), on siinä erittäin oivaltavaa huumoria ja kommentointia nykypäivästä.

Kirjan loppupuoli kuvaa Harryn luisua syviin vesiin, ja on jotenkin vähän huonosti tarinaan istuva, mielestäni. Ehkä toisenlainenkin tarina olisi voinut olla, vaikka ymmärränkin mitä tässä tavoitellaan. Tarinan kaari kertoo huomion ja hyväksynnän kaipuusta ja näiden tunteiden hyväksikäyttämisestä. Kuitti on suoraan tämän hetken politiikkaan, ja varsin osuva.

Lainaan tähän otteen kirjasta, koska aihe osuu lähelle omia pohdintojani:

Silloin joskus kun Veikko oli minun ikäiseni, tietämättömyydestä haluttiin eroon, jokaisessa perheessä, jokaisessa kylässä, jokaisessa kaupungissa. Sitä varten opiskeltiin, sitä varten tuijotettiin tv-uutisia. Silloin janottiin sivistystä, kirjaviisautta. Tänään sillä ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Niinpä. Tätä olen itsekin pohtinut ja surrut.

Kelpo kirja jos ei nyt mitään suurta kirjallisuutta. Kolme twiittiä. 

Mikko Vienonen: Paskahousu

Paskahousu alkaa hyvin kirjaimellisesti siten, että päähenkilö paskantaa housuunsa. Hienoa. No, siitä kai ei pääse kuin ylöspäin, joten menoksi.

Paskahousun kertojaminä Harri on melko kliseinen herkkäsieluinen wannabe-taiteilija, joka hengailee muiden kaltaistensa kanssa, kärsii heikosta itsetunnosta ja juopottelee. Mieleen tulee väistämättä pussikaljaromaanit, mutta on tässä ehkä enemmän kirjallista oivallusta. Sinänsä Harrin toilailut eivät ole kovin kiinnostavia, mutta ainakin teksti soljuu hyvin ja koko ajan tapahtuu jotain.

Mukana on tietenkin ihmissuhteita, kavereita ja tyttöystäviä, joiden kaikkien kanssa sekoillaan ja mokaillaan. Harri kirjoittaa ja unelmoi piirtämisestä. Töihinkin päädytään, mutta itsetunto ei vaan meinaa parantua. 

Jos olisin lukenut tämän 20-vuotiaana, olisin ehkä innostunut enemmän - nyt lähinnä uuvuttaa moinen tarpeeton sekoilu.

Jos tykkäät renttuilusta niin ei tämä huonoimmasta päästä ole. Muuten ehkä aika vähän mitään mielenkiintoista sisältöä. Kaksi tyhjää kaljapulloa.

Andy Weir: Operaatio Ave Maria

Oi mahtavuutta, olipas pitkästä aikaa todella nautittava scifi-pläjäys! Andy Weir:in aiempi teos, Yksin Marsissa, oli sekin hieno kirja, mutta tästä pidin oikeastaan vielä enemmän.

Kirja alka akun päähenkilö Ryland Grace herää avaruusalukselta muistinsa menettäneenä. Rylandin muisti palailee pätkittäin samalla, kun avaruusaluksen matka etenee. Palaavan muistin kautta alkaa paljastua varsinainen tarina, syy siihen miksi Ryland on avaruusaluksessa. Muistin palaamista kerrotaan takaumin, ennen avaruuteen lähtemistä tapahtuneiden tapahtumien kautta. Kirja etenee aika pitkälle ennen kuin koko kuva paljastuu, ja vaikkei siinä mitään kovin suurta yllätystä olekaan, on kerronta hyvin laadittua ja sitä on nautinnollista lukea.

Tarinasta ei oikein voi kertoa paljoakaan paljastamatta juonta ja yllätykisä. Pääperiaate on samankaltainen kuin Yksin Marsissa -kirjassa: päähahmon on selvittävä yksin avaruudessa, apunaan vain tiede ja omat aivonsa. Tässä kirjassa ratkotaan paljon erilaisia ongelmia tieteellisin menetelmin, ja vaikka jotkut niistä vaikuttavat hieman epäuskottavilta, on niitä silti hauska seurata. Kerrankin (tai no, toisen kerrankin) eloonjäämiskamppailussa pärjätään aivoilla eikä ampumalla.

Tarinassa on varsin hyvin mielenkiintoa ylläpitäviä käänteitä ihan riittämiin, sen rytmitys on hyvä ja jännitystäkin piisaa jokusen verran. Kirjan loppuratkaisukin on ihan mukiinmenevä.

Tätä voi huoleti suositella ihan kaikille vähänkään scifiin päin kallellaan oleville, ja vähän ehkä muillekin. Laitetaan nyt hyvä mielen kunniaksi viisi käpälää!