Eoin Colfer: Artemis Fowl - Tehtävä Pohjoisessa

Artemis Fowl on vain kolmetoistavuotias lapsinero, joka seikkailee keijujen, kääpiöiden ja hiisien keskuudessa. Taikuus on osa maailmaamme, kovin monet eivät siitä vain tiedä - mutta Artemis tietää, ja seikkailut ovatkin sen mukaisia.

Kirja on selkeästi suunnattu nuorisolle, sen verran huimasti enemmän siinä on menoa ja meininkiä kuin varsinaista kirjallista antia. Homma kuitenkin toimii kohtalaisesti. Olisi kuitenkin varmaan ollut hyvä löytää kirjasarjan ensimmäinen osa pohjiksi, koska nyt en ihan tajua missä mennään... suurimman osan ajasta. Mutta ei se mitään, pieruhuumori ja taikahommelit ovat aina hauskoja.

Kirjassa Artemis etsii kaapattua isäänsä. Hommaa vaikeuttavat Hiidet jotka ovat saaneet käsiinsä kiellettyä teknologiaa, nimittäin aseita. Näitä keijut jahtaavat, ja uskovatpa myös Artemiksen sekaantuneen kuvioihin vaikka näin ei toki olekaan. Matka vie pohjoiseen, Venäjälle, jossa lumen ja jään keskellä käydään melko hurjia taisteluja.

Ihan kivaa luettavaa, varmaan alle 15-vuotiaille vielä hauskempaa. Kolme kääpiöpierua.

Jo Nesbø: Veitsi

Jones Bö kirjoittelee taas Harry Holen tempauksista. Ehkä ei olisi tarvinnut. Kirja on aika tylsä kostofantasia; juoni on älytön ja Harryn jatkuva itsesäälissä rypeminen uuvuttavaa.

Jos nyt ihan väkisin tykkäät väkivallan ihannoinnista ja pökkelömäisistä henkilöhahmoista niin ota ihmeessä tämä kirja parvekkeen oven välistä luettavaksi. En kuitenkaan suosittele.

Kaksi ihan samanlaista ihmepelastumista kuin kaikissa muissakin kirjoissa.

Eiji Yoshikawa: Musashi

No nyt ollaankin sitten klassikon äärellä. Musashi on Japanilainen miekkamies, joka eleli 1600-luvun alussa. Yoshikawan kirja on fiktiivinen, jossain määrin kuitenkin todellisiin tapahtumiin perustuva kertomus Musashin elämästä - ja aikamoinen järkäle, yli tuhat sivua suomenkielisenä.

Kirjassa seurataan Musashin elämää nuoresta kollista arvostetuksi samuraiksi, shogunin opettajaksi saakka. Kuten arvata saattaa, tarina on tänä päivänä luettuna melko perinteinen, jopa aavistuksen kliseinen kasvukertomus; kuinka nuoresta rämäpäästä kehkeytyy erilaisten vaikeuksien ja opetuksien kautta maan paras miekkamies ja muutenkin hieno ihminen. Toisaalta, tämä lienee yksi niitä teoksia joiden johdosta tällaiset tarinat yleistyivät ja tuntuvat nyt hieman väsyneiltä.

Musashi on siis todellinen henkilö (Wikipedia: Miyamoto Musashi). Hän oli aikanaan hyvin merkittävä Japanilaisen miekkailun kehittäjä. Hän loi oman tyylinsä ja tuli tunnetuksi myös taiteilijana, maalaten useita erittäin arvostettuja maalauksia. Kirjassa keskitytään ehkä enemmän miekkailuun (ja pakolliseen rakkaustarinaan), mutta mukaan mahtuu myös kivasti aika paljon Japanin historiaa ja kulttuuria.

Seikkailuteoksena vaivalloisen pitkä ja hidastempoinen kirja, mutta kurkistuksena 1600-luvun alun Japanin historiaan, kulttuuriin ja ihmisiin melko mainio opus. Yllättävän helppoa luettavaa, vaikka paikoitellen nimiä viliseekin niin paljon ettei perässä meinaa pysyä. Neljä miekkaa.

William Leith: Pohjaton Nälkä

Pohjaton Nälkä kertoo lihavuudesta ja riippuvuudesta, ylettömyydestä ja tyydyttymättömyydestä. Siitä, kun mikään ei riitä. Meistä kaikista, nykyajasta.

Kirjan minä-hahmo on ylipainoinen, ollut sitä suuren osan elämästään. Ylipaino ei kuitenkaan ole pelkästään liikaa painoa, vaan tietyn pisteen jälkeen siitä tulee elämää hallitseva, kaiken muun alleen peittävä olotila. Kaikki tekeminen kiertyy jotenkin painon ja syömisen ympärille, ja kaikki muukin liittyy siihen; seksi, yleinen pätemättömyyden tunne, masennus, jatkuvat dieetit, ihmisten välttely.

Leith kertoo lihavuuden tuskasta, mutta paljon myös sen perimmäisistä syistä. Siitä, miten meille tuputetaan jatkuvasti suurempia annoksia aina vaan helpommin, ja huonompaa ravintoa. Miten joka puolella annoskoot kasvavat, kalorit lisääntyvät ja liikkuminen vähenee. Miten liikaa syömisestä on tullut samanlainen ongelma kuin huumeista ja alkoholista. Ja toisaalta, miten oikein, sopivasti syömisestäkin on tullut suorittamista johon pystyäkseen on jatkuvasti ylitettävä itsensä.

Kirja on melko rasittavan jankkaava. Toisaalta, kaiken jankkauksen seassa on välillä ihan kiinnostaviakin kohtia, oivalluksia ja hyviä päätelmiä. Jonkinlaisena metakerroksena ehkä kirjan jankkaus näyttäytyy samanlaisena maanisuutena kuin liika syöminen; tiedä sitten onko kyseessä sattuma vai tarkoituksellinen kirjallinen jekku.

Suosittelen tätä kirjaa melko lämpimästi, varsinkin jos olet koskaan pohdiskellut omaa syömistäsi. Voi olla jollekulle jopa avartava kokemus. Kolme hampurilaista.

Clive Cussler: Merenpinta Nousee

Nonni, taas mennään. Kurt Austin ja kaverukset, NUMAn supermiehet ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa ilkeä pisnesmiehen laittomat kaivaukset merenpohjassa aiheuttavat... no, reiän maapalloon? Tai jotain muuta älytöntä. Joka tapauksessa maan kuoren syvyyksistä alkaa pulputa vettä niin paljon, että valtameren pinta uhkaa nousta jopa satoja metrejä. Kääk!

Eipä hätää: Austin pätkii kaikkia turbaaniin, ajaa kilpaa, lentää, sukeltaa, miekkailee ja ylipäätään on niin kovis että pahista lakoaa vasemmalle ja oikealle kuin pyörremyrskyssä. Rosvot saavat Kurtin aina välillä kiinni, mutta eivät tietenkään koskaan surmaa tätä vaan jättävät yksin, vartioimatta, johonkin, mistä johtaa salakäytävä tai vanha kaivoskuilu tai joku muu reitti karkuun. Koska tietenkin.

Seikkailu alkaa olla jo aika väkinäistä ja pahisten loputon tunarointi todella uuvuttavaa. Yksi ainoa luoti lopettaisi tämän kirjasarjan kerrasta, mutta eipä vaan, ei sitten millään. Hohhoijaa taas. Meno on melkein sujuvaa, ehkä vähän tavallista pitkitetympää ja jotenkin pökkelömpää, ja läppä on... no, sitä samaa kuin aina ennenkin.

Jos olet Cusslerin kirjoja jo lukenut, olet oikeastaan lukenut tämänkin. Toimii keittiön pöydän jalan alla paremmin kuin lukemisena, paitsi jos on toooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooodella tylsää. Kaksi samuraimiekkaa - ja ohi, tietenkin.

John Steinbeck: Oikutteleva Bussi

Oikutteleva Bussi ei ehkä ole oma suosikkini Steinbeckin teoksista, mutta mielettömän hieno kirja se on silti. Kirjassa kerrotaan vain muutaman henkilön kautta, lyhyen ajan kuluessa tavattoman monta elämän mittaista tarinaa. Steinbeck on todellinen mestari kertomaan ihmisistä kaikkine vikoineen, epäilyksineen ja oikkuineen, lyhyesti, kauniisti ja lempeästi - mutta samalla tarkasti.

Oikuttelevan Bussin henkilögalleria on pieni mutta kirjava. Löytyy paikalleen jumittanutta kahvilanpitäjää, vapautta haikailevaa mutta samalla omaa vapaudenkaipuutaan epäilevää bussikuskia, nuoria naisia jotka haaveilevat vauraudesta, väsynyttä myyntiedustajaa ja ties mitä. Kaikki tuntuvat haluavan jotain muuta kuin mitä heillä elämässään on. Kaikille se tuntuu myös olevan mahdollista, juuri ulottuvilla mutta vielä yhden ponnistuksen, yhden bussimatkan päässä.

Kun matka päättyy myrskyn sotkettua tiet ja suunnitelmat, menevät elämät uusiksi kuin korttipakkaa sekoittaen. Tämän vaiheen Steinbeck pohjustaa loisteliaasti ja kuvailee verrattomasti, paremmin kuin juuri kukaan muu. Välillä tuntuu kuin olisi itsekin bussissa, odottamassa jotain suurempaa, parempaa, vapaampaa.

Ja kuitenkin, jotenkin itselleni jäi kaivelemaan aavistuksenomainen laskelmoinnin tunne, ihan kuin kaikki olisi ladottu kirjan muotoon liian täydellisesti. Kaikki ihmisten rosotkin ovat jotenkin liian sopivia. Ehkä... ehkä Steinbeck näki liian syvälle ihmisten sisimpään, liian tarkasti.

Joka tapauksessa loisteliasta kirjallisuutta ja ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille. Vaikka linja-automatkalle! Neljä väärää valintaa elämässä.

Vernor Vinge: Rainbow's End

Rainbow's End oli minulle vaikea kirja; osin ehkä siksi, että luin sen englanniksi mutta myös siksi, että se oli mielestäni tylsä. Tylsyys taas oli vaikea kohdata, koska keskimäärin olen pitänyt Vingen kirjoista todella paljon. Tuntui kuin olisin lukenut väärennöstä!

Rainbow's End kertoo tulevaisuudesta joka tänä päivänä ei ehkä olekaan aivan niin kaukainen kuin kirjaa kirjoitettaessa. Todellisuus ja virtuaalinen todellisuus sekoittuvat iloisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Koulua käydään osin virtuaalisesti, pahoista sairauksista toipuneita on nukutettu pitkiksi ajoiksi ja heitä herätetään vihdoin, kun lääketiede sen sallii.

Altzheimerin taudista kärsinyt Robert Gu herätetään hänelle vieraaseen maailmaan, yli kaksi vuosikymmentä menettäneenä, ja laitetaan lasten kanssa samaan kouluun oppimaan elämänsä uudelleen. Kaikki on vierasta ja outoa. Kaiken lisäksi Gu vedetään mukaan kummalliseen salaliittoon; tai siltä se ainakin vaikuttaa.

Kirjan tarina on varsin monimutkainen ja etenkin alkupuolella vaikeasti seurattava. Eri hahmojen tarinoiden polut alkavat kuitenkin lopulta yhdistyä, ja kokonaisuuteen tulee tolkkua. Kuvio on kuitenkin jotenkin liian moneen kertaan kalutun tuntuinen. Esimerkiksi William Gibson on kirjoittanut hyvinkin samankaltaisen tarinan jo kauan sitten, ja muitankin samoja ullakoita koluavia teoksia on pilvin pimein. Ehkä olin vain väärässä mielentilassa, mutta en lämmennyt tälle kirjalle lainkaan.

Surullisesti vain kaksi palavaa kirjastoa.

J.M.G. Le Clézio:Harhaileva Tähti

Harhaileva tähti kertoo Ranskan juutalaisen Estherin tarinan toisen maailmansodan pyörteissä. Esther pakenee sotaa ja päätyy lopulta luvattuun maahan, Israeliin. Matkalla tavataan muita pakolaisia ja ystävystytään, rakastutaan, kärsitään nälkää ja toivotaan parempaa.

Kirja on aika kaunis, ehkä hieman liiaksikin asti kuvaileva - nimittäin omaan makuuni. Ymmärrän (luulisin ainakin ymmärtäväni) mitä kirjailija on tyylillisesti halunnut kertoa, mutta en oikein jaksa loputonta maalailevaa haapuilua ja tunteiden paloa suuntaan jos toiseenkin. Pidin silti kirjasta varsin paljon, se on erilainen kuin mitä yleensä luen, ja jo siksikin mukavaa vaihtelua. Kieli on kaunista, tarina riipaiseva ja henkilöt uskottavia, kaikkine vikoineen.

Suosittelen tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, jotka eivät tällaista kirjaa tulisi koskaan lukeneeksi. Kannataa avartaa maailmakuvaansa; ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Neljä jalanjälkeä rannalla.

Veikko Huovinen: Ympäristöministeri

Huovisen kirjoja leimaa tarinoiden inhimillisyys, ja niin on tälläkin kertaa. Ympäristöministeri on kokoelma tarinoita - novelleja kenties - erilaisten ihmisten erilaisista elämistä. Tarinat ovat tuttuun tapaan lämpimiä; kenellekään ei oikeasti ilkeillä, vaikka hahmojen tekemiset ovatkin väliin aika pipopäisiä.

Ympäristöministerin tarinoissa on melkoista vaihtelua, niin sisällön kuin laadunkin suhteen. Osa jutuista on melkeinpä jonninjoutavia höpinöitä, osa taas todella kauniisti kirjoitettuja kuvauksia elmästä ja... asioista. Huovinen osaa tarkkailla ja kuvailla, parhaimmillaan valtavan hienosti.

Suositeltavaa luettavaa, ei näiden parissa ainakaan liiaksi vanhene jos tarinan silloin ja toisen tällöin tempaisee. Neljä suksisauvan jälkeä hangessa.

Clive Cussler: Nollapiste

Cusslerin seikkailuissa mennään eikä meinata; aina on joku koko maapalloa uhkaava ilkimys, ja aina uhan hoitavat NUMAn rämäpäiset, letkeää läpändeerosta heittävät Kurt ja Joe. Koska tottakai, mitäs sitä hyvää kaavaa rikkomaan.

Cusslerin kirjoissa on aina myös jonkinlainen ympäristöteema. Tällä(kin) kertaa teknologiasta varoitteleva - liika on aina liikaa. Ilkeä skitsofreeninen tiedemies (huoh) on keksinyt tavan nyhjäistä energiaa tyhjästä, ja sitä energiaa voikin sitten näköjään ohjata ihan mihin haluaa. Sillä voi esimerkiksi halkaista mantereen kahtia. Morjesta vaan!

Seikkailu on vauhdikasta ja vie Australiasta ympäri eteläistä pallonpuoliskoa, lähelle etelänapamannerta aina vain kylmempiin vesiin. Uskottavuudella ei hyvää seikkailua pilata, vaan rosvot ampuvat sitkeästi ohi, valtaisina laumoina, kun sankareille riittää yksi laukaus ja yksi vitsi. Välillä tulee ihan vanhat lännenelokuvat mieleen, kun yhdellä laukauksella kaatui iso joukko inkkareita.

Meininki on kuitenkin aika hyvä ja kestää pääosin mainiosti. Kirja on ehkä ihan himpun verran pitkä, muttei kuitenkaan laahaile turhia. Henkilöhahmojen taustat käydään läpi vaihteeksi mukavan pikaisesti eikä niihin juututa - tylsintä mitä voi kirjasta löytää on täysin jonninjoutavien pahvipäisten hahmojen taustoittaminen loputtomiin, kun niihin ei kuitenkaan jaksa paneutua lainkaan. Cussler ohittaa taustat lyhyesti ja keskittyy toimintaan, ja tavallaan ihan hyvä niin, se toimii tämän kaltaisessa kirjassa.

Kelpo menoa, ei mitään oikeasti yllättävää tai omaperäistä, mutta hyvin tämän tahdissa junamatka sujuu. Kolme väistettyä luotia.