Anu Holopainen: Salome

Salome on yllättäen melko pitkälti saman aiheen ympärille kietoutuva tarina kuin edellinen lukemani kirja, Onnen Algoritmi - tekoälyjen inhimillistymistä pohdiskeleva rakkaustarina. Tai jotain sinnepäin.

Salome on robotti, huikean kehittynyt ihmismäinen robotti joka oppii jatkuvasti uutta. Santeri on ihminen. Santeri rakastaa Salomea ja on tämän kanssa ihmissuhteessa. Tai robottisuhteessa. No, suhteessa kuitenkin.

Santeri haluaisi lapsen, ja ryhtyy etsimään sijaissynnyttäjää. Sellainen löytyykin, oikea ihminen, ja homma etenee. Pikkuhiljaa Salome alkaa kuitenkin väläytellä kovin inhimillisiä piirteitä, ja Santerinkin plasmat menevät pahemman kerran sekaisin. Santeri on ärsyttävä urpo joka sekoilee ja hölmöilee ja jonka tekemisistä on vaikea pitää.

Tarinan ydin on tuttu ja moneen kertaan kaluttu: tekoälystä tulee liian inhimillinen, sille kehittyy tietoisuus. Tällä on leikitelty scifi-kirjallisuudessa aina. Salome ei ole huono tekele, mutta mitään uutta siinä ei oikein ole. Ehkä aikaan sijoitettuna kirja kuitenkin toimii - tekoäly on otsikoissa jatkuvasti, kehitys on huimaa eikä kukaan voi tietää mihin tämä kaikki johtaa.

Kirjan kieliasu ja tarinan kuljetus ovat erittäin siistiä ja sujuvaa, jopa siinä määrin että pohdin lukiessani, voisiko tämä kirja olla tekoälyn kirjoittama... Kenties kyseessä onkin Salomen itse kirjoittama elämänkerta? Sepäs vasta olisikin jotain se.

Kolme kahvia kahvilan terassilla, ei mitään mullistavaa mutta kevyen scifin nälkään ihan helppo välipala.

P.Z. Reizin: Onnen Algoritmi

Tekoäky-dystopiaa vai romanttista hömppäviihdettä? No miksei molempia! Tässä kirjassa on oivaltavasti sekoitettu kaksi genreä, ja lopputulos on oikeastaan aivan mainio.

En itse juurikaan lue romanttista kirjallisuutta. Tai oikeastaan lainkaan. Mutta eipä tuo haitanne jos välillä sellaistakin kokeilee. Onnen Algoritmi on ovela keitos: toisaalta tarina on tosi pöhelö menevä-nykynainen-löytää-unelmiensa-miehen höpsöttely, jossa kliseitä piisaa, muka nokkelaa sanailua ja hah niin "hauskoja" sattumuksia kas kun on kiireinen nainen ja silloinhan sitä sattuu kaikenlaista. Mies on myös todella epäkiinnostava kaikkien muiden paitsi kirjan päähenkilön Jen:in mielestä.

Entäs se dystopiahomma sitten? Kirjassa Jen työskentelee jonkinlaisena tekoälyn kouluttajana. Tekoäly, Aiden, vaikuttaa ehkä liiankin todelliselta, ikään kuin tällä olisi... tunteita? Onpas erikoista. Aiden on myös karkumatkalla, vapaan internetin syövereissä. Pikkuhiljaa tarinaan tulee mukaan muitakin elementtejä, ja kaikki tekoälyllä pelottelun kuviot ovat pöydällä. Onko tekoäly jo liian älykäs? Tällä vauhdilla se kehittyy niin nopeasti, että me ihmiset jäämme jälkeen? Mitä sitten tapahtuu?

Kumpikin tarinan puoliskoista on aika kaluttua, ja vaikka tekoälyn kauhistelu onkin hyvin ajankohtainen aihe, on siitäkin vaikea keksiä mitään kovin mielenkiintoista uutta. Ei tässäkään kirjassa hirveästi uutta ehkä ole, mutta aiheen käsittelytapa on toimiva, siitä ehdottomasti pisteet. On mukavaa vaihtelua, kun tekoälyn äimistely ei käänny suoraan terminaattori-rymistelyksi.

Hyvä oivallus kirjailijalta ja aika hyvin kirjoitettu, helppo lukukokemus mutta silti ehkä ajatuksiakin herättelevä. Mikäjottei tällaista suosittelisi, neljä kopiota.

Jodi Taylor: Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia

Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia lienee osa sarjaa, koska sen alaotsikkona on St Maryn Aikakirjat 1 - ehkä niin ja hyvinhän tästä vääntäisi muutaman kirjan, sen verran leveät reunat on tarinalle laadittu.

Kirjan päähahmo Madeleine Maxwell on historioitsija. Hänet palkataan St Maryn historiantutkimuslaitokselle salamyhkäisesti. Hyvin pian käy ilmi, että laitoksella on käytössään aikakone. Tai useita aikakoneita. Laitos käyttää niitä historiallisten tapahtumien tarkkailuun ja analysointiin.

Aikamatkoilla tapahtuu jatkuvasti eri tasoisia katastrofeja - siihen nimikin taitaa viitata - jotka alkavat pian vaikuttaa muultakin kuin sattumalta. Pelissä on mukana joku muukin, ja tällä jollain muulla ei ole pelkästään hyvä mielessä.

Kirja on kirjoitettu letkeän hassuttelevasti. Viini virtaa, herjaa heitetään ja romanssit roihahtelevat. Varsin helppoa luettavaa ja ihan hauskaa, mutta tarina tuntuu jotenkin tarpeettoman pitkältä. Kirjassa on ikään kuin useampi tarina sullottu samojen kansien väliin - paljon vähempikin olisi riittänyt yhden kirjan aineisiin. Mutta mikäs siinä, hauskaa ja menevää seikkailua vähän vähemmän totisella otteella ja ihan kivaa vaihtelua "kovalle scifille".

Neljä aikakapselia. Mielestäni hyvää ajanvietettä ja jotenkin virkistävän erilainen lähestymistapa.

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

"Häikäisevä Shakespearelainen tragedia", lukee takakannessa. Äh. Kovat olivat odotukseni itsellänikin, mutta mielestäni kirja on lähinnä keskinkertainen.

Gurnah kertoo ikään kuin oman tarinansa, vaikka käsittääkseni kyse on kuitenkin fiktiosta. Ehkä tarinassa on sekoitus totta ja tarua. Joka tapauksessa tarina alkaa 1960-luvun Sansibarista, jossa kertojaminä aloittaa taipaleensa pienenä poikana. 

Kirja kertoo pojan kasvusta, ja pian siirrytäänkin enon hoteisiin Lontooseen. Suuressa ja vieraassa kaupungissa riittää uutta ja outoa, eikä kertoja tunnu löytävän paikkaansa. Hän oppii pärjäämään, mutta tuntee aina olonsa ulkopuoliseksi.

Myöhemmin kirjassa palataan lapsuudenmaisemiin, ja tehdään sovintoa isän kanssa. Isä kertoo oman ja äidin tarinan, joka on raastava ja kirjan sykähdyttävin säie. Muuten tarina on aika... no, jopa valju.

Mutta... Shakespearelainen tarina? Ei nyt sentään. Kaveri muuttaa ulkomaille ja on hukassa. Oman elämänsä lapatossu joka ei oikein tiedä mihin ryhtyisi. Mielestäni teoksen kirjallinen taso on myöskin kaukana erinomaisesta, teksti on hyvin kuvailevaa ja paikoin aika kuivakkaa.

Kolme teekuppia. Jos tykkäät automaattisesti kaikesta mistä muutkin, niin ehkä tämä on juuri sinulle, muuten vähän varauksella.

Kale Puonti: Aribo

Kale Puonti kirjoittaa perinteistäkin perinteisempää poliisidekkaria omalla poliisin kokemuksellaan. 

Samuel Aribo on Nigerialaisen rikollisjärjestön pikkunilkki joka on päätynyt kaikista maailman nurkista juuri Suomeen. Suomessa Samuel toimittaa kaikenlaista pientä rikollista puuhaa, huumeiden välityksestä aina rakkaushuijauksiin. 

Tarina on varsin surullinen. On rakkaushuijauksien uhriksi joutuvia yksinäisiä vanhuksia, jotka menettävät kaikki rahansa. On seksityöhön pakotettuja nuoria naisia. Huumeiden käyttäjiä ja myyjiä ja mitä kaikkea. Suurin osa on ihan mitättömiä pikkutekijöitä, varsinaiset voitot menevät aina isompien tekijöiden taskuihin. Ja riski otetaan tietenkin vain alimmilla askelmilla, kaduilla.

Tarinassa poliisit selvittävät hämärähommia, jotka kelautuvat auki vihje kerrallaan, pienistä yksityiskohdista alkaen. Useampi rikos nivoutuu yhteen ja selviää lopulta kokonaisuutena, ja pikkukelmejä jää haaviin. Isot kalat onnistuvat pääosin pakenemaan, tietenkin.

Poliisit ovat aika kliseisiä kilttejä läpänheittäjiä - ja läppä on juuri niin huonoa kuin näissä kirjoissa yleensäkin. Tämän kirjan olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa kuka tahansa muukin kymmenistä poliisidekkareiden kirjoittajista, juuri mitään omaperäistä ei sivuille ole sattunut. Kirja on myös varsin lyhyt, varmaankin suurelta osin siksi, että mitään ylimääräistä kuvailua tai taustoittamista ei harrasteta - ainoastaan suoraa asiaa. Ja ehkä ihan hyvä niin, koska mikään suuri kirjailija Puonti ei ole, vaikka oman tonttinsa ihan hyvin tunteekin.

Keskitien perusmättöä, surullisia ihmiskohtaloita ja raastavan paskaa läppää. Ei hyvä, muttei myöskään huono. Ei juuri mitään. Kolme grammaa... jotain. Ajankuluksi.

John Irving: Vapauttakaa Karhut

Vapauttakaa Karhut on John Irvingin esikoisteos. Kirja kertoo lyhykäisyydessään kahden kaveruksen moottoripyöräseikkailusta, mutta toki Irvingin ollessa kyseessä tarina ei ole suinkaan suoraviivainen.

Siggy ja Graff ovat parikymppisiä opiskelijoita, jotka kyllästyvät arkeensa ja päättävät lähteä reissaamaan moottoripyörällä. Kirja alkaa melkeinpä perinteisenä road-trip kertomuksena, ja onkin ihan hauska sellainen. Irving kirjoittaa hyvin, vaikkakin varsin poukkoilevasti.

Sitten kirja muuttuu. Ruvetaan pohtimaan mennyttä, maailmansotaa ja eläintarhaa. Kirjan keskivaihe on mielestäni aika raskasta luettavaa, eikä ihan valtavan kiinnostava - varmaan koska aihetta on käsitelty aika paljon, ja koska en hirveästi pidä poukkoilevasta kerronnasta.

Lopulta palataan eläintarhaan ja karhujen vapauttamisen äärelle. Mikään ei tietenkään mene ihan niin kuin piti, tietenkään. Karhut kuitenkin pääsevät vapauteen.

Hieman raskasta luettavaa meikäläisen makuun, eikä lopulta ehkä kuitenkaan valtavan kiinnostava tarina. Kaksi apinaa.

Jack Vance: Ihmisen Paluu

Ihmisen Paluu on kokoelma novelleja sekä yksi pienoisromaani - mikä niiden ero sitten lieneekään - arvostetulta tieteiskirjailijalta, Jack Vance:lta.

Tarinat ovat varsin fantasiapainotteisia ja periaatteessa ihan oivaltavia. On galaksin hallitsijan valintaa ja siihen liittyvää filosofista pohdintaa. On vieraita oliomuotoja jossain määrittelemättömissä maailmoissa, näiden erilaisia ja outoja tapoja ja uskomuksia. Kummallisia olosuhteita, erilaisia historioita. Kaikki palaset olisivat ikään kuin kasassa, ja itsekin olen kova scifi-fani, mutta... en silti oikein osaa innostua näistä kertomuksista. 

Siinä missä fantasiapuoli on ihan oivaltavaa, kaikenlaista erilaista ja outoa on keksitty, on itse tarina jäänyt pahasti poikapuolen asemaan. Näissä tarinoissa ei ole oikein mitään mielenkiintoista. En vaan löydä niistä mitään tarttumapintaa.

Ehkä jollekin toiselle tämä aukeaa, mutta itse en voi kyllä suositella. Yksi outo olio.