M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä Kuolema

Taas yksi tulevaisuuden Dystopia. Tällä kertaa hassusti nimetyssä Dammerburgin kaupungissa on "avoin yhteiskunta" mennyt taas liian pitkälle, eikä olekaan oikeastaan kovin avoin.

Dammerburgissa kamerat valvovat kaikkea, jokaista ja koko ajan. Henkilöllisyys on sidottu puhelimeen, jota seuraamalla tiedetään aina kuka on missä, ja puhelin toimii myös pääsyavaimena. Rikollisuutta ei ole... kunnes sitten onkin. Tapahtuu murha. Sen ei pitänyt olla mahdollista, joten poliisia ei juurikaan ole, ja nekin muutamat poliisit jotka ovat jäljellä, eivät ole koskaan murhaa selvittäneet.

Ollaan siis jännän äärellä, paitsi ettei oikein olla. Asetelma on hieman kulahtanut, ja valitettavasti tarinan kuljetus ontuu. Välillä en oikein tiennyt kuka on kuka ja missä mennään, mikä voi toki johtua lukijastakin mutta... en oikein saanut tästä kirjasta otetta.

Lopullinen juoni murhan takana on myös aika pöljä eikä istu oikein muuhun tarinaan.

Hyvä yritys, itselleni ei vain nyt napannut. Kaksi pikkulasta.

Anu Holopainen: Salome

Salome on yllättäen melko pitkälti saman aiheen ympärille kietoutuva tarina kuin edellinen lukemani kirja, Onnen Algoritmi - tekoälyjen inhimillistymistä pohdiskeleva rakkaustarina. Tai jotain sinnepäin.

Salome on robotti, huikean kehittynyt ihmismäinen robotti joka oppii jatkuvasti uutta. Santeri on ihminen. Santeri rakastaa Salomea ja on tämän kanssa ihmissuhteessa. Tai robottisuhteessa. No, suhteessa kuitenkin.

Santeri haluaisi lapsen, ja ryhtyy etsimään sijaissynnyttäjää. Sellainen löytyykin, oikea ihminen, ja homma etenee. Pikkuhiljaa Salome alkaa kuitenkin väläytellä kovin inhimillisiä piirteitä, ja Santerinkin plasmat menevät pahemman kerran sekaisin. Santeri on ärsyttävä urpo joka sekoilee ja hölmöilee ja jonka tekemisistä on vaikea pitää.

Tarinan ydin on tuttu ja moneen kertaan kaluttu: tekoälystä tulee liian inhimillinen, sille kehittyy tietoisuus. Tällä on leikitelty scifi-kirjallisuudessa aina. Salome ei ole huono tekele, mutta mitään uutta siinä ei oikein ole. Ehkä aikaan sijoitettuna kirja kuitenkin toimii - tekoäly on otsikoissa jatkuvasti, kehitys on huimaa eikä kukaan voi tietää mihin tämä kaikki johtaa.

Kirjan kieliasu ja tarinan kuljetus ovat erittäin siistiä ja sujuvaa, jopa siinä määrin että pohdin lukiessani, voisiko tämä kirja olla tekoälyn kirjoittama... Kenties kyseessä onkin Salomen itse kirjoittama elämänkerta? Sepäs vasta olisikin jotain se.

Kolme kahvia kahvilan terassilla, ei mitään mullistavaa mutta kevyen scifin nälkään ihan helppo välipala.

P.Z. Reizin: Onnen Algoritmi

Tekoäky-dystopiaa vai romanttista hömppäviihdettä? No miksei molempia! Tässä kirjassa on oivaltavasti sekoitettu kaksi genreä, ja lopputulos on oikeastaan aivan mainio.

En itse juurikaan lue romanttista kirjallisuutta. Tai oikeastaan lainkaan. Mutta eipä tuo haitanne jos välillä sellaistakin kokeilee. Onnen Algoritmi on ovela keitos: toisaalta tarina on tosi pöhelö menevä-nykynainen-löytää-unelmiensa-miehen höpsöttely, jossa kliseitä piisaa, muka nokkelaa sanailua ja hah niin "hauskoja" sattumuksia kas kun on kiireinen nainen ja silloinhan sitä sattuu kaikenlaista. Mies on myös todella epäkiinnostava kaikkien muiden paitsi kirjan päähenkilön Jen:in mielestä.

Entäs se dystopiahomma sitten? Kirjassa Jen työskentelee jonkinlaisena tekoälyn kouluttajana. Tekoäly, Aiden, vaikuttaa ehkä liiankin todelliselta, ikään kuin tällä olisi... tunteita? Onpas erikoista. Aiden on myös karkumatkalla, vapaan internetin syövereissä. Pikkuhiljaa tarinaan tulee mukaan muitakin elementtejä, ja kaikki tekoälyllä pelottelun kuviot ovat pöydällä. Onko tekoäly jo liian älykäs? Tällä vauhdilla se kehittyy niin nopeasti, että me ihmiset jäämme jälkeen? Mitä sitten tapahtuu?

Kumpikin tarinan puoliskoista on aika kaluttua, ja vaikka tekoälyn kauhistelu onkin hyvin ajankohtainen aihe, on siitäkin vaikea keksiä mitään kovin mielenkiintoista uutta. Ei tässäkään kirjassa hirveästi uutta ehkä ole, mutta aiheen käsittelytapa on toimiva, siitä ehdottomasti pisteet. On mukavaa vaihtelua, kun tekoälyn äimistely ei käänny suoraan terminaattori-rymistelyksi.

Hyvä oivallus kirjailijalta ja aika hyvin kirjoitettu, helppo lukukokemus mutta silti ehkä ajatuksiakin herättelevä. Mikäjottei tällaista suosittelisi, neljä kopiota.

Jodi Taylor: Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia

Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia lienee osa sarjaa, koska sen alaotsikkona on St Maryn Aikakirjat 1 - ehkä niin ja hyvinhän tästä vääntäisi muutaman kirjan, sen verran leveät reunat on tarinalle laadittu.

Kirjan päähahmo Madeleine Maxwell on historioitsija. Hänet palkataan St Maryn historiantutkimuslaitokselle salamyhkäisesti. Hyvin pian käy ilmi, että laitoksella on käytössään aikakone. Tai useita aikakoneita. Laitos käyttää niitä historiallisten tapahtumien tarkkailuun ja analysointiin.

Aikamatkoilla tapahtuu jatkuvasti eri tasoisia katastrofeja - siihen nimikin taitaa viitata - jotka alkavat pian vaikuttaa muultakin kuin sattumalta. Pelissä on mukana joku muukin, ja tällä jollain muulla ei ole pelkästään hyvä mielessä.

Kirja on kirjoitettu letkeän hassuttelevasti. Viini virtaa, herjaa heitetään ja romanssit roihahtelevat. Varsin helppoa luettavaa ja ihan hauskaa, mutta tarina tuntuu jotenkin tarpeettoman pitkältä. Kirjassa on ikään kuin useampi tarina sullottu samojen kansien väliin - paljon vähempikin olisi riittänyt yhden kirjan aineisiin. Mutta mikäs siinä, hauskaa ja menevää seikkailua vähän vähemmän totisella otteella ja ihan kivaa vaihtelua "kovalle scifille".

Neljä aikakapselia. Mielestäni hyvää ajanvietettä ja jotenkin virkistävän erilainen lähestymistapa.