Emmi Itäranta: Kudottujen Kujien Kaupunki

Pidin Emmi Itärannan edellisestä kirjasta (Teemestarin Kirja) varsin paljon, joten olin aika innoissani tästä. En kuitenkaan päässyt tämän kirjan kanssa ihan samoihin sfääreihin, vaikka edelleen ilahduttavan erilainen kirja onkin kyseessä.

Eletään saarella, joka on kudottu täyteen seittiä, ja seitistä tehdystä langasta edelleen kudottuja kankaita, seiniä, kujia. Unien näkeminen on kielletty. Kun eräänä päivänä Seittien Talon pihasta löytyy nainen, jonka käteen on tatuoitu toisen naisen - kirjan päähahmon - nimi, alkaa kudelma purkautua odottamattomasti.

Kirja on tyylillisesti erittäin hienoa, jopa hieman itsetarkoituksellisesti kikkailevaa. Ymmärrän (luulen ainakin ymmärtäväni), mitä Itäranta tällä tavoittelee; omaa tyyliään, jossa kerronnan muoto on osa tarinaa. Teemestarin Kirjassa tämä toimi mielestäni paremmin, tässä kirjassa tyylissä on hieman raskas sävy, itsetarkoituksellista otetta. Tarina on myös melko sekava, on vaikea saada siihen otetta, mikä puolestaan korostaa tyylin irrallisuuden tunnetta.

Kokonaisuutena melko hyvä kirja, mutta tarina jää muodon jalkoihin eikä oikein pääse esiin. Kolme korallin oksaa.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Rakkauden Lait

Suomalaisen poliisi-jännityksen grand old daddy, Matti Yrjänä Joensuu, on edelleen täysin relevantti ja hyvin paikkaansa puolustava - vaikka Ladalla ajellaankin ja puhelut soitetaan puhelinkopeista. Poliisityö on silti poliisityötä, ja Harjunpää on kuvitteellisista poliiseista ehdottomasti kärkipäästä.

Tällä kertaa salaperäinen Auervaara huijaa naisia, lähinnä rahan vuoksi. Kun tälle sattuu vahinko, kun huijauksen uhri kuolee, pääsevät rikostutkijat miehen jäljille - vaikkeivät tiedäkään kohteensa todellista luonnetta.

Harjunpään hahmon merkittävyys on tämän tavallisuudessa. Harjunpäällä ei ole supervoimia, ei poikkeuksellista älykkyyttä eikä hän ole mikään kova jätkä, toiminnan mies joka ampuu ja mukiloi kelmejä liukuhihnalta. Harjunpää ei myöskään ole katkera alkoholisti, reppana joka aina löytää itsensä kauniin-mutta-älykkään naispuolisen virkasiskon sängystä. Harjunpää on perheellinen mies jonka elämä on harmaata ja työntäyteistä, ja jonka työssä rosvojen nappaamisessa auttavat tasavertaisina muut poliisit ja tutkijat. 

Eikä rosvoja edes aina saada kiinni, mikä on aikamoinen poikkeus normista.

Poliisityö on Harjunpää-kirjoissa aikamoista puurtamista, hyvin pienten yksityiskohtien palapelin rakentamista, jossa sattumallakin on aina osuutensa. Mitään suurieleistä aseiden kanssa heilumista ei ole, eivätkä rikollisetkaan ole myyttisiä sarjamurhaajia, vaan pikemminkin oman elämänsä ressukoita, pieniä rattaita suurissa koneistoissa. Tarinoissa ei olekaan kyse pelkästään rosvojen ja poliisien välisestä kamppailusta, vaan ihmisistä ja näiden kohtaloista.

Erittäin vahva suositus. Viisi puhelinkoppia.

Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast - Laavalasikammio

Pendergast on täällä taas, ja juoni on sekavampi kuin Haminan kaupunki konepesun ja linkouksen jälkeen narulla kuivamassa syysmyrskyssä!

Pendergast on kadonnut ja oletettavasti kuollut. Myös hänen ilkeä rikollinen veljensä Diogenes on kuollut. Ja Constance on kaapattu. Proctor lähtee jahtaamaan Constancea ja katoaa. Mutta Pendergast ei olekaan kuollut. Eikä Diogenes. Constance sen sijaan on. Paitsi etteipäs olekaan. Eikä Diogenes olekaan enää ilkeä. Mutta ikuisen elämän salaisuus on ihmisen häntäluun hermoytimessä, se nyt ainakin on selvää.

Siinä se. Hirveä meininki kun jahdataan kaikki toisiaan eestaas ympäri ämpäri, ammutaan ja räjäytellään ja huijataan, ja ollaan kuitenkin niin kilttejä ja ystävällisiä että siirappi valuu sivujen välistä.

Aikamoista soopaa ja ehkä taas vähän liian pitkä, ja vähän liian ylilyövä tarina. Mutta viihdykkeeksi miksipä ei. 

Kolme kissaa ja hiirtä.

Ahmad Khalid Tawfix: Utopia

Ollaan jossain tulevaisuudessa, tai ehkä aika lähellä nykyaikaa. Uusi synteettinen polttoaine on kehitetty Yhdysvalloissa, ja Egyptin infrastruktuuri, tai oikeammin koko maa romahtaa.

Tawfiq kirjoittaa melko sekavalla tyylillä, mutta kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoisesti. Kun hyväosaiset eristäytyvät omaan yltäkylläisyyteensä ja kyllästyvät, alkaa huono-osaisten elämä vaikuttaa kiinnostavalta. Sitä on siis lähdettävä kohtaamaan, tavalla tai toisella. Tällä kertaa köyhiä kaapataan metsästettäväksi, mikä ei ole ihan omaperäisin mahdollinen juonikuvio.

Kaappausyritys menee kuitenkin pieleen, ja eliittiin kuuluvat ääliöt huomaavatkin pian jääneensä jumiin köyhien puolelle, Utopian muurien ulkopuolelle.

Aihe olisi melko kiinnostava, varsinkin lähi-idän kontekstissa, mutta kirjan tyyli on niin sekava etten ainakaan itse oikein päässyt siihen mukaan. Puolet ajasta en ymmärtänyt kuka on kuka, ja lopun aikaa en ymmärtänyt miksi he tekivät mitä tekivät.

Kiinnostava aihe, heikohko toteutus. Kaksi röttelöä.

Carl Sagan: Ensimmäinen Yhteys

Ensimmäinen Yhteys on jonkinlaista realistista scifiä; se yrittää olla tieteellisesti uskottava ja ainakin jossain määrin mahdollisuuksien rajoissa. Kirja on myös aikamoinen klassikko, ja onpa tästä kai tehty elokuvakin, tai pari.

Ihmiskunta vastaanottaa radioviestin avaruudesta. Viesti vaikuttaa liian täsmälliseltä ollakseen satunnainen, ja jatkuu jatkumistaan. Viestiä ryhdytään tulkitsemaan ympäri maailman, ja pikkuhiljaa siitä paljastuukin merkityksiä. Lopulta viestin sisältö osoittautuu jonkinlaisen koneen rakennusohjeeksi, ja konetta ryhdytäänkin rakentamaan - vaikkei tiedetä, mikä sen tarkoitus on. 

Onko kyseessä vaara ihmiskuntaa kohtaan, vai mahdollisuus oppia jotain meitä huimasti kehittyneemmältä lajilta? Näitä kysymyksiä kirjassa pohditaan henkilötarinan kautta, ja pohdinnoissa on sekä kirjan suola että sen uuvuttavuus. Filosofiset pohdinnat vielä menettelevät, mutta varsin paljon käytetään sivuja myös uskonnollisen kohkaamisen analysointiin ja pseudo-filosofiaan, mikä on hyvin amerikkalaista ja tosi tylsää. Voisiko edes ulkoavaruudesta paljastuvan tuntemattoman älyn ilmeinen olemassaolo syrjäyttää uskonnon kaltaisen aivosyövän? Toivoisin niin, mutta tässä kirjassa uskontoa käsitellään ikään kuin vakavasti otettavana näkökulmana, mikä on kyllä ihan peestä.

Kun kone vihdoin saadaan rakennettua, se kuljettaa viisi tiedemiestä (tiedehenkilöä) toiseen galaksiin. Loppu onkin sitten ihan huttua ja tuubaa, ja tuntuu kuin kirjoittaja ei oikein olisi osannut keksiä sopivaa kohtaa lopettaa tarinaa, vaan jatkanut sitä aina vaan kunnes... no ehkä kirjoituskoneesta loppui muste, tai jotain.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, jos ei muuta niin genren kulmakivenä. Kirjana ei kovin kummoinen. Kolme galaksia.

Stephen King: Billy Summers

Nuorena luin aika paljonkin Stephen Kingin kirjoja. Pidin niistä, mutta pikkuhiljaa Kingin saadessa mainetta ja kuuluisuutta, kirjojen pituus kasvoi kasvamistaan eikä niissä enää oikein ollut sellaista napakkaa tiiviyttä, tiheää tunnelmaa. Jossain vaiheessa vain kyllästyin ainaiseen jaaritteluun.

Billy Summers on ensimmäinen lukemani Kingin kirja pitkään aikaan. Ja ihan positiivinen yllätys, melko pitkälle loppua kohden. Jotenkin tuntuu, että kun kirjailijoista tulee tarpeeksi suuria tähtiä, eivät näiden kustannustoimittajat tai muut, jotka lukevat kirjojen ensiversioita, uskalla enää antaa kunnollista palautetta. Tämäkin kirja olisi ollut varmasti parempi hieman tiivistettynä, ja etenkin loppu on aikamoista siirappia.

Billy Summers on salamurhaaja, entinen sotilas joka murhaa rahasta, mutta vain pahiksia. Billy on ihan normaali, fiksu ihminen, mutta on kehittänyt itselleen peiterooliksi hieman yksinkertaisen hahmon. Tämä on aika hyvä keksintö, valitettavasti vain kirjan alkupuolella varsinaisesti käytössä.

Kun Billy saa keikan jonka palkkio on huomattavasti tavallista suurempi, soivat hälytyskellot päässä. Jotain on pielessä, jokin ei ihan täsmää. Billy tekee oman suunnitelmansa, ja pääsee luikahtamaan ansasta mutta jää vaille luvattua palkkiota. Alkaa ajojahti, jossa on perinteisen kostotarinan tunnusmerkkejä sekä pakollinen nainen hädässä. Ja aika paljon muitakin kuluneita kliseitä.

Pako- ja kostoretkensä aikana Billy kirjoittaa kirjaa omasta elämästään. Tämä kirja pääsee menossa oleviin tapahtumiin saakka, mikä on aika hauska tapa sekoittaa fiktiota fiktioon.

King osaa kyllä kirjoittaa, se on todettava. Tarina kulkee, vaikka kuvailevat jaksot ovatkin välillä melko pahvisia ja turhan pitkiä. Kirjan loppu sen sijaan on jotenkin varsin pöljä.

Ihan kohtuullista Kingiä. Kannen mukaan "parasta Kingiä vuosiin" - voipi olla, mutta aikamoista soopaa se muu tuotos on sitten ollut, koska ei tämäkään nyt mitään erityisen loistokasta ole. Kolme laukausta.

Anu Patrakka: Arvoton

Tässä kirjassa on jo potentiaalia rikkoa hieman lajityypin rajoja. Valitettavasti homma hieman lätsähtää, kenties hieman liialliseen varovaisuuteen.

Ollaan Portugalissa - johon kirjailijakin on muuttanut - ja mysteeri alkaa, kun rannalta löytyy ihmisen pää. Avainhenkilöinä on paperiton siirtolainen, portugalissa vetelehtivä suomalaisnainen ja paikallinen poliisi. Kirjassa havainnoidaan siirtolaisten hyväksikäyttöä, julmaa ihmiskauppaa, ja tässä olisikin mielestäni ollut avaimet aika paljon enempäänkin. Mutta kirjaa vaivaa jonkinlainen sekavuus, ei oikein ole selvää onko kyseessä suomalaisnaisen tarina, paikallisen poliisin dekkaritarina vai siirtolaisten elämästä kertova tarina. Kirja poukkoilee näiden välillä jotenkin päämäärättömästi.

Poliisin rikostutkija Monteiro tutkii rikostapausta melko perinteisen dekkarin tyyliin, paitsi että mitään varsinaista poliisin taitoja vaativaa ei tapahdu, kaikki selviää erilaisten sattumien kautta. Suomalaisnainen joutuu ihan omaa hölmöyttään mukaan tapahtumiin, ja kävelee täysin käsittämättömän typerään ansaan suinpäin. 

Loppuratkaisu on myös hämmentävän sekava. Sääli, sillä aineksia ihan oikeasti hyvään kirjaan oli olemassa. Nyt tästä ei voi kovin paljon innostua. Kaksi appelsiinia.

Petja Lähde: Yksi Neljästä

Liian monen jännityskirjan / dekkarin kohdalla joutuu sanomaan "ihan kiva", ja niin tälläkin kertaa. Kaavoja on ilmeisen vaikea murtaa.

Rikospoliisi Terhi Nuora tutkii murhia Itä-Helsingissä. Ensimmäinen uhri löytyy pää muovipussissa, ja vaikka tilanne ensin näyttääkin vahingolta, jokin ei täsmää. Pian uhreja ilmestyy lisää, ja kaikki kietoutuu "jännästi" menneisyyteen.

Lähde kirjoittaa sujuvasti ja tämä kirja on helppoa viihdettä, sujuvaa poliisijännitystä. Mutta... se "jokin" puuttuu taas. Tuntuu kuin näitä kirjoja suollettaisiin jostain tehtaasta, kaikki ovat niin samanlaisia. Ja ne iänikuiset päähenkilöiden traumat, hohhoijaa. Miksi kirjailijat kuvittelevat, että päähenkilöille täytyy keksiä jonninjoutavia ja tylsiä, muovisia menneisyyden traumoja? Voisiko joskus olla joku kirja jossa päähenkilölla olisikin ihan ok elämä, ilman näitä kökköjä taustoja?

Parhaina hetkinä Yksi Neljästä tuo etäisesti mieleen Harjunpää-kirjat, mutta se johtuu ehkä enemmänkin tarinoiden sijoittumisesta itäiseen Helsinkiin. Terhi Nuora ei ole kovin kiinnostava henkilöhahmo, eivätkä rikolliset lainkaan uskottavia saati kiinnostavia hekään.

Tasaista suoritusta, jos tämän ottaa riittävän kevyesti niin miksipä ei. Kolme muovipussia.

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 1 - Hälytystila

Murharobotti on jonkinlainen kyborgi, osin orgaaninen ja osin robotti. Sen tehtävä ei oikeasti ole murhaaminen vaan asiakkaidensa suojeleminen, mutta se on työssään niin tehokas että murharobotti on oikeastaan aika hyvin istuva nimi.

Murharobotin Päiväkirjat on jonkinlainen kevyt-scifin ja toiminnan yhdistelmä. Kirjassa joukko tutkijoita vieraalla planeetalla joutuu yllättävän vaaran eteen, ja näiden turvana mukana oleva murharobotti joutuu tositoimiin. Mitään "oikealle" scifille tyypillistä yhteiskunnallista pohdintaa mukaan ei ole ympätty juuri lainkaan, vaan kyse on ihan toimintarymistelystä.

Murharobotti on päässyt eroon sen toimintaa rajoittavasta hallintamoduulista. Se toimii itsenäisesti ja voisi halutessaan murhata myös asiakkaansa, muttei tee niin. Se onkin kirjan varsinainen valopilkku, pohdiskellessaan omaa olemistaan. Murharobotti haluaisi oikeastaan vain sulkeutua omaan koppiinsa ja katsella viihdesarjoja, ihmisistä ja kanssakäymisistä se ei piittaa lainkaan. Samaistun tähän täysin.

Kirja on lyhyt ja aika suoraviivainen rymistely. Ihan hauskaa ajanvietettä, mutta ei mitenkään suurta kirjallisuutta. Takakannen mukaan kyseessä on "moninkertaisesti palkittu scifisarja", mutta en kyllä ymmärrä miksi - hiton paljon parempaakin scifiä löytyy.

Kolme räjähdystä.

Christian Rönnbacka: Tulen Aika

Tulen Aika on Hautalehto-sarjan kirja. Kyseisestä hahmosta on tehty tv-sarjakin, ja kirjoja on jo useampi kappale.

Hautalehto on aika muovinen kopio Jo Nesbø:n Harry Hole:sta - väsyttävä ruikuttaja, omassa surkeudessaan kieriskelevä mukamas nerokas poliisi, joka saa aina kontolleen sarjamurhaajat ja jahtailee näitä omien traumojensa pohdiskelun lomassa. Tällä kertaa ollaan melko ajankohtaisessa aiheessa, joku murhaa ulkomaalaistaustaisia, ja yhteiskunnan jännitteet nousevat.

Mutta valitettavasti kaikki yhteiskunnalliset kuviot jäävät kokonaan taustalle, ja kirja keskittyy pelkästään Hautalehdon ja nuoren naispoliisin perus urpoiluun. Tietysti jonkinlaista kanssakäymistä, ja tietysti kummallakin henkilökohtaisia (todella epäkiinnostavia) menneisyyden haamuja, ja hohhoijaa.

Mielestäni Rönnbackan kirjoista ehkä heikoin esitys. Alkaa "Remes"-tauti vaivata; kirjoittaminen sujuu, mutta lopputulos muuttuu pahviseksi ja jopa muoviseksi. Mitään omaperäistä ei tähän kirjaan enää ole sattunut mukaan, ja kaikki kohdat joissa sellaista olisi voinut tuoda mukaan tarinaan, ohitetaan komeasti kolmen korttelin päästä.

Kelpo jännäriä, mutta suoraan sanoen kannet ja kirjailijan nimen voisi vaihtaa eikä kukaan huomaisi mitään - todella mielikuvituksetonta.

Kaksi luotia.