Veikko Huovinen: Mikäpä Tässä

Huovisen kirjoissa on aina mukavaa veitikkamaisuutta. Mikäpä Tässä on kokoelma novelleja ja muita lyhyitä tarinoita, mutta veitikkamaisuus on aika pienessä osassa.

Kirjan tarinoista osa on jopa aika puisevia. En tiedä liekö aika tehnyt tepposet, ehkä nämä tarinat ovat toimineen aikaisemmin paremmin, mutta nyt ei vain jotenkin lähde. Monet tarinoista myös loppuvat jotenkin ilmaan - niistä ei oikein synny valmista. Ei niin, että aina pitäisi olla joku messevä loppuhuipennus, mutta kuitenkin tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan...

Erikoinen kirja, en tiedä mitä tästä oikein ajattelisi muuta kuin, että pidän Huovisen muista kirjoista enemmän.

Kaksi puujalkavitsiä.

Robert A. Heinlein: Galaksin Kansalainen

Tätä kirjaa mainostetaan takakansitekstissä yhdeksi Heinleinin unohtumattomimmaksi, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Mielestäni tämä kirja on Heinleinin teoksista juurikin toisesta päästä; melko yhdentekevää perus scifiä, jota on Heinleinin tuotannosta huomattavasti pienempi osuus. Itse asiassa koko kirjassa Scifi on aika toissijaista. Kirjan tarina on hyvinkin perinteinen ryysyistä rikkauksiin -kertomus, joka nyt sattuu sijoittumaan johonkin kuvitteelliseen tulevaisuuden maailmaan.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Heinlein on kyllä kirjoittanut huomattavasti mielenkiintoisempiakin teoksia. Tästä kirjast on vaikea keksiä mitään kovin innostavaa; tarina on perushuttua ja sangen yllätyksetön, ja juonenkäänteet helposti ennalta arvattavia ja kovin merkityksettömiä. Kaikenkaikkiaan aika... tyhjänpäiväinen teos.

Voihan tämän lukea, huonompiakin on kirjoitettu, mutta Heinleinin tuotantoa tämä kirja edustaa kovin heikosti. Kaksi avaruusalusta.

Jan Jalutsi: Ammattina Vankikarkuri

Eipä voi muuta todeta kuin että kylläpä on rosvoksi ryhtyminen tyhmää, ja kylläpä rosvoiksi ryhtyy tyhmiä ihmisiä.

Jan Jalutsi - oikealta nimeltään Jan Stefan Moilanen - lienee Suomen tunnetuin vankikarkuri. Heppu on tehnyt lukuisia pankkiryöstöjä ja muita rötöksiä, jäänyt aina kiinni ja sitten karkaillut vähän paikasta jos sun toisestakin. Ja jäänyt taas kiinni.

Kirjassaan Jalutsi kertoo tekemisistään, vankilassa olemisesta ja karkumatkoistaan. Kirjassa on melko mielenkiintoista pohdiskelua syistä ja taustoista - kaveri ei selvästi ole ihan tyhmä. Hämmentävää, miten näinkin järkevän tuntuinen kaveri ei ole onnistunut keksimään mitään älykästä tekemistä elämällään. No, pienistä huonoista päätöksistä se kai aina lähtee, ja sitten polku vie mukanaan - kun on rosvoksi ryhtynyt on - tämänkin kirjan perusteella - vaikea ryhtyä enää muuhun.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on havainto, miten helppoa Suomen vankiloista on ollut karata. Ihan käsittämättömiä tempauksia, huiskis vaan ja jätkät on tiessään, kerta toisensa jälkeen. Vankiloissa ilmeisesti on keskimäärin avian tolkuttoman tyhmää sakkia, joka ei moista osaa keksiä, ja sitten kun istumassa onkin ihan kohtuullisen fiksu ja neuvokas kaveri niin eipä kauheasti kalterit menoa hidasta. Uskomatonta, mutta ilmeisesti aika pitkälti kuitenkin totta. Jotkut jutut tosin vaikuttavat vähintään rankasti liioitelluilta, ellei peräti ihan täysin hölynpölyltä.

Toinen merkillepantava seikka on rosvojen tyhmyys. Kerta toisensa jälkeen keikat turataan kun känniääliöt eivät osaa olla selvinpäin, vaan hölmöilevät, tunaroivat, sähläävät ja ylipäätään vain toimivat tyhmästi. Ei juurikaan menisi fiktiivisessä teoksessa läpi keikan pilalle meno sen vuoksi, että pakoauton avaimet unohtuivat väärän kaverin taskuun. No, eipä kai rosvoksi kovin moni täysipäinen ryhdykään.

Ehkä tärkein opetus kirjassa on kuitenkin se, miten huono idea rosvon ja vankikarkurin elämä on. Koko ajan pelko peräpäässä virkavaltaa karkuun toinen toistaan kurjemmissa olosuhteissa, vapaudesta ei tietoakaan. Ja lopulta virkavalta vie kuitenkin voiton, ihan jo siksi että resursseja yksinkertaisesti on valtion puolella enemmän kuin yksittäisellä rosvolla.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, joskin vähän itseään toistavaa loppua kohden ja lopulta aika jonninjoutavaa tyhmyyden kertausta.

Älkää kakarat ruvetko rosvoiksi, ei kannata. Kolme pankkimurtoa.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa

Voipas.

Kirjan aihe on rankka. Kyseessä on Pihlajamäen esikoisteos, ja se jotenkin näkyy; rankan aiheen käsittely on hieman ehkä hapuilevaa, tyylilaji soutaa ja kirjan alkuosa tuntuu olevan jonkun verran eri paria lopun kanssa.

Kirjan päähenkilö on kokenut sodan aikana kauheita, ja nyt kaikki kauheudet on käytävä uudestaan läpi sotaoikeudessa syyttäjän todistajana. Kerronta alkaa tyylilajilla josta itse en pidä lainkaan, jonkinlaisena tajunnanvirtana, sekavina lauseina joista pitää itse kursia kasaan missä mennään ja miksi. Mielestäni kyseinen tyylilaji onnistuu harvoin - ehkä se on oikeasti tosi vaikea, tai ehkä olen vain tylsä tyyppi enkä tajua sen hienoutta.

Myöhemmin kirja siirtyy kuvaamaan tapahtumia menneessä ja nykyhetkessä hieman konkreettisemmin, jolloin varsinainen tarina ja tapahtumat hahmottuvat selkeästi. Tarina on raastava, ja sen on helppo kuvitella olevan valitettavasti hyvinkin realistinen. Sota on paskaa ja ihmiset kykeneviä kuvottaviin hirveyksiin sodan varjolla.

Kirjan päähenkilö on sen sijaan mielestäni aikamoinen pässi. Ihmistä on loukattu erittäin ikävällä tavalla, ja hän päättää käpertyä itseensä eikä kerro asioista kenellekään, vaikkei ole niihin itse millään tavalla syyllinen. Piilottelemalla tapahtuneita, syylliset ovat päästä kuin koira veräjästä. Urpo. Kyllä siitä voi kertoa ja pitääkin.

Okei okei, tiedän, olen mies ja siis munapää ja väärässä kun esitän asian noin yksinkertaisena. Näin on. En ehkä oikeassa elämässä sanoisi oikeasti samanlaisia kauheuksia läpikäyneelle ihmiselle likimainkaan noin rumasti, mutta fiktiiviselle hahmolle mielestäni voin sen tehdä.

Kirjassa on paljon hyvää, paljon enemmän kuin huonoa, ja tarina itsessään on erittäin rankkaa luettavaa. Esikoisteokseksi todella kova suoritus. Silti tyylillinen kikkailu on mielestäni vähän kömpelöä ja syö jotenkin kirjan tehoa, ainakin itselläni. Suosittelen silti, jos vähän vakavammat aiheet yhtään kiinnostavat.

Kolme kyyneltä.

Jim Thompson: Jumalan Nimeen

Jopas nyt on verioopperaa. Kuinka monta kertaa voivat hyvät tyypit jäädä kiinni ja karata pahiksilta? Kuinka monta kertaa voi pahis saada hyvikset kiinni ja päättää olla tappamatta nämä, ja sen sijaan jättää nämä pakenemaan rauhassa?

No aika monta. Vähän liiankin monta. Ja kun lisäksi vielä koko ajan tapetaan ihmisiä sellaista vauhtia ettei perässä pysy, on meno vähän hengästyttävää. Tylsyyteen asti. Kirjassa väkivaltaa myös piisaa, kiduttaminen on teema jota paitsi harrastetaan niin myös muistellaan, reilusti enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kaiken kruunuksi juoni ja sen käänteet ovat aivan poskettoman typeriä. Aina kun pahat tyypit saadaan kiinni tai tähtäimeen, keksitäänkin joku entistä pölhömpi syy (kosto? raha? plaa plaa) jättää nämä eloon, ja taas homma jatkuu. Sitten jahdataan toinen toista ympäri ämpäri, tapetaan ihmisiä ja aina välillä kidutetaan jotakuta. Lisäksi soppaa hämmentää pseudo-uskonnollinen hölynpölyfolosofia ja mistälie pusikosta revitty kabbalistinen pähkäily, joka on avian totaalisen tarpeetonta.

Teksti kutakuinkin kulkee, kyllähän tämän lukee, mutta tarina on kyllä aika luokattoman typerä. Suoraan sanoen tarpeeton. Thompsonin muista kirjoista olen jonkin verran pitänyt, mutta tästä en kyllä oikeastaan ollenkaan. Menoa ja melskettä, mutta miksi?

Kaksi pakoa kidutuskammioista.