Nefertiti Malaty: Melankolian Mestari - Miika Tenkula

Melankolian Mestari kertoo Sentenced-yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Miika Tenkulan tarinan. Tarinan, joka on tuttu niin monesta suomalaisesta bändistä. Ahdistusta, viinaa ja nuorena kuoleminen.

Sentenced oli merkittävä yhtye kotimaisessa metalliskenessä. Yhtyeen musiikin takana vaikutti erityisesti kitaristi Tenkula, joka oli ihmisenä melko kaukana rokkitähden stereotypiasta - arka ja vetäytyvä ihminen, joka oli kiinnostunut oikeastaan vain musiikista. Kaikki muu oli toissijaista.

Sentenced nousi varsin merkittävään suosioon maailmanlaajuisesti. Kiertueita tehtiin ympäri Eurooppaa, jopa Yhdysvalloissa. Yhtye hajosi, tai oikeammin lopetti omasta päätöksestään, melkeinpä uransa huipulla. Kiertäminen oli käynyt raskaaksi eikä muuta poispääsyä tuntunut löytyvän kuin lopettaminen. Vähän lopettamisen jälkeen Tenkula menehtyi, perinnöllisen sairauden aiheuttamaan sydänkohtaukseen, vain 34-vuotiaana. 

Tenkulasta lisää Wikipediassa

Kirjassa käsitellään Sentencedin tarinaa nimenomaan Tenkulan henkilön kautta. Kirja on aika tyypillinen bändikirja, asiat luetellaan aikajärjestyksessä melko kuivakkaasti, satunnaisia lainauksia haastatteluista, levy-arvioista, artikkeleista ja ties mistä viljellään tasaiseen tahtiin, ja yleisesti ottaen kaikki tuntuvat arvostaneen Tenkulaa säveltäjänä ja kitaristina. Poikkipuolista sanaa ei juuri kirjassa ole.

Ihan kelpo teos, mutta ehkä bändiin kannattaisi tutustua ennemminkin musiikin kautta. Kirjalle kolme plektraa, musiikille täydet viisi.

Weltsu Meriko: Taksinkuljettaja

Taksinkuljettaja on kokoelma muistoja Weltsu Merikon taksinkuljettajan uralta, lyhyitä kappaleita erilaisista aiheista.

Weltsu Meriko toimi taksinkuljettajana vuosina 2006-2022. Jostain syystä kaveri on keksinyt kirjoittaa tapahtumia muistiin, ja tässä on nyt niistä koottu kirja. Tekele voisi olla ihan kiinnostava kurkistus taksarin elämään, mutta valitettavasti Meriko ei ole kirjailija ja sen kyllä huomaa. Mitään varsinaista punaista lankaa kirjassa ei ole, muistelot on jaoteltu karkeasti aihealueittain mutta ne ovat kovin irtonaisia ja jotenkin tarkoituksellisen tuntuisia. Tuntuu vähän, kuin kirjaan olisi valikoitu juuri sopivia muistoja muodostamaan tekijästään haluamansa lainen mielikuva. Kokonaisuus on sekava ja väkinäinen, eivätkä muistelot ole suurimmaksi osaksi mitenkään kovin kiinnostavia.

Ihan kiva kurkistus aiheeseen, mutta ei ehkä varsinaista kirjallisuutta. Kaksi käsijarrukäännöstä.

Kimmo Aroluoma: Viimeinen Kiertue

Kimmo Aroluoman Viimeinen Kiertue -kirja on saanut kohtuullisen paljon huomiota, onhan sen kannessa ja sisällössä varsin vahvasti läsnä yksi suomalaisen musiikin suurnimistä, HIM. Kirjassa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin vain HIMin viimeisen kiertueen muistelusta.

Kimmo Aroluoma on maailmanluokan kitarateknikko. Hän on kiertänyt kotimaan lisäksi ympäri maailman suurten ja tunnettujen yhtyeiden kanssa, mm. HIM, The Rasmus ja Amorphis. Hohdokasta kiertue-elämää, luksusta ja bilettämistä? No, ehkä hetkittäin ja uran alussa, mutta todellisuus on kuitenkin raadollisempaa.

Kirjassa Kimmo pohtii kiertue-elämän vaativuutta omasta näkökulmastaan. Kun on aina reissussa, jää kotipesä väistämättä hoitamatta. Kärsijöinä ovat ihmissuhteet, vaimot ja lapset - ja lopulta reissaaja itse. Syyllisyys painaa, mutta kun on hankkinut osaamista ja nimeä omalla työllään, on siitä vaikea luopua. Menestyneiden yhtyeiden kanssa kiertämisestä saa myös palkkaa.

Kirjan vastaanotto on keskittynyt pitkälti HIM yhtyeeseen, ja Ville Valon käytökseen. Tässä mennään kuitenkin vähän vipuun, sillä vaikka Valon musiikin suhteen tinkimätön ja hankalakin luonne tuleekin hyvin esiin, on kirjassa kuitenkin ensisijaisesti kyse Kimmon omasta elämästä ja tilanteiden kokemisesta. Jonkin verran kyllä pohditaan taiteilijapiirien yleistä "hankala nero" ilmiötä, mutta enemmän omakohtaisiin kokemuksiin kiertämisestä.

Tie menestykseen on pitkä ja raskas. Se minkä suuri yleisö näkee - keikat ja lehtiartikkelit - on vain murto-osa kokonaisuutta. Taustalla on vuosien työ, lukuisien ihmisten panos ja lukemattomia pettymyksiä sekä vaikeuksia. Pienestä Suomesta on maailmanvalloitukseen todella pitkä matka, enkä itse ihmettele, että paineet, väsymys ja epävarmuus tulevaisuudesta näkyy myös huonona käytöksenä. Toki se ei tee huonosta käytöksestä sen hyväksyttävämpää, mutta uskon ymmärtäväni hieman kyseistä problematiikkaa. Sitäpaitsi, harvalla nuorella rokkarilla on aiempaa kokemusta vastaavasta myllytyksestä.

Erittäin hyvää luettavaa kaikille musiikista, musabisneksestä tai vaikka vain HIM-yhtyeestä kiinnostuneille. Neljä keikkaa!

Noraly Schoenmaker: Free Ride

Noraly Schoenmaker on Youtube:sta tuttu (Itchy Boots) moottoripyörämatkailija, joka on nyt kirjoittanut ensimmäisistä matkoistaan myös kirjan.

Noralyn videot ovat mitä mahtavinta nojatuolimatkailua. Vuosien kuluessa kuvauskalusto ja osaaminen ovat kehittyneet valtavasti, ja viimeisinä muutaman kautena videot ovat mahtavaa katsottavaa, drone-pätkien kera. 

Noraly matkustaa vaikeissa paikoissa, kuten esimerkiksi tätä kirjoittaessani Pakistanissa. Näistä paikoista löytyy aina jotain kiinnostavaa, ja yleensä huomio keskittyy ihmisten ystävällisyyteen. Missä tahansa mennäänkin, aina tuntuu löytyvän ystävällisiä, avuliaita ihmisiä. Se jos mikä tuntuu tänä päivänä hyvältä, kun usko ihmisyyteen on koetuksella.

Videoinnin ohessa Noraly on kirjoittanut kirjan ensimmäisestä kaudestaan, ensimmäisestä matkastaan. Tuo matka oli jo varsin kunnianhimoinen: Intiasta Myanmariin, Thaimaahan ja Malesiaan, sitten lähi-idässä Oman ja Iran joiden jälkeen Turkmenistan, Uzbekistan, Tadshikistan, Kirgiisia, Kazakstan ja lopulta Venäjän, Armenian ja Turkin kautta Euroopan läpi Hollantiin, mistä hän on kotoisin. Liki 35.000 kilometriä yksin pienellä moottoripyörällä.

Kirja kertoo ensimmäisen matkan taustat, kipeän surun ja elämäntilanteen muutoksen, joita videoilla ei näy lainkaan. Videot ovat yltiöpositiivisia, aina on mukavaa ja hienoa, mutta kirjasta käy ilmi toisenlainen todellisuus. Itse matka on myös hetkittäin varsin vaativa, korkealla vuoristossa palellessa tai huonokuntoisilla teillä jumiin jäädessä, aavikolla yksin. Kirja taustoittaa Noralyn uran mielenkiintoisella tavalla, mutta tuntuu silti lopulta olevan enemmän henkilökohtainen avautuminen, oman olon parantamista.

Tykkäisin itse lukea enemmän moottoripyörä-aspektista, mutta hyvä tämäkin kirja oli. Hieno osoitus rohkeudesta ja siitä, että maailma ei oikeasti ole niin paha paikka kuin uutisista voisi lukea. Uutisissa ei vain koskaan kerrota, että korkealla vuoristossa, Kirgiisian tyhjyydessä, voi päästä tuntemattoman perheen kotiin lämmittelemään sormiaan takkatulen ja teen avulla. Tai että Kazakstanissa poliisi antaa märkien sukkien tilalle uudet villasukat, vaikkei mitään yhteistä kieltä löydykään.

Mainio matkakertomus. Neljä rengasta - eli kaksi moottoripyörää.

Tommi Saarela: Heikki Silvennoinen - Nousut ja Laskut

Nousut ja Laskut on varsin tavanomainen ja suoraviivainen musiikki-elämänkerta. Toki tällä kertaa myös komedia on vahvasti läsnä, onhan Kummeli varmasti se mistä Heikki Silvennoinen etupäässä muistetaan.

Silvennoinen itse olisi varmaan mieluummin tullut muistetuksi muusikkona ja musiikin tekijänä. Kummeli oli silti näkyvämpi, vaikka Silvennoinen tekikin oikeastaan aika paljon levyjä. Soitti myös muiden kanssa varsin merkittävän uran.

Kirja kahlaa Silvennoisen elämää melko lineaarisesti, eikä tuossa elämässä ole muusikon elämänkertomukseksi mitään kovin erikoista. Kummelia lukuunottamatta. Kummeli oli käsittämättömän suuri ilmiö 1990-luvun Suomessa. Jos et elänyt silloin, sitä voi olla vaikea täysin käsittää. Kummeli oli kaikessa, joka paikassa. Lapset (ja aikuiset) hokivat Kummelista tuttuja heittoja joka puolella, telkkarista tuli Kummelia jatkuvalla syötöllä, oli live-kiertuetta, levyä, oheiskrääsää... Aivan mieletön ilmiö.

Ja kuitenkin Heikki Silvennoinen - joka oli Kummelin näkyvin hahmo ja suurin voimavara - koki aina olevansa ensisijaisesti muusikko. Lievää katkeruutta (varsin vähän, oikeastaan) on rivien välissä luettavissa, kun Kummelille vartissa sävelletty joutavanpäiväinen "Jumankauta juu nääs päivää" renkutus osoittautuu taiteilijan uran myydyimmäksi tekeleeksi.

Silvennoisen elämä on ollut aika vauhdikasta. Musiikin ja Kummeli ohella naisseikkailut ja alkoholi ovat sotkeneet kuvioita. Jonkinlainen luuytimiään myöten taiteilija kyseessä on ollut, siitä ei kyllä pääse mihinkään.

Helppoa luettavaa muttei mitään kovin merkityksellistä, ehkä Silvennoisen musiikki-ura tulee tässä hieman tutummaksi kuin muuten. Kaveri ei tosiaan ollut pelkkä Matti Näsä. Kolme sketsiä

Dave Grohl: Tositarinoita

Dave Grohlia pidetään mukavana tyyppinä, erityisesti rokkitähdeksi. Tässä kirjassaan Dave kertoilee itsestään, historiastaan ja taustastaan, ja vaikuttaa kyllä edelleen ihan mukavalta jäbältä.

Kuten rokkitähtien elämäkerrat yleensä, kirja on aika tylsä, jopa tarpeeton. Kirjassa käydään lineaarisesti läpi Grohlin uraa, alkaen lapsuuden punk-innostuksesta nuoruuden bändien kautta Nirvanaan ja lopulta Foo Fighters:in maailmanmaineeseen. Mitään kovin syvällistä mistään yhtyeestä ei käsitellä, levytyksiä ei listata vaan lähinnä pohditaan miltä milloinkin tuntui, ja toki surraan poismenneitä ystäviä.

Grohl vaikuttaa tasapainoiselta tyypiltä. Perhe on edelleen tärkeä, lasten kanssa on kiva hengailla. Ja bändi on myös tärkeä. Mutta lopulta, kirjasta ei oikein jää mitään käteen. Joo kiva, hyvin on mennyt ja rokki raikaa, mutta... mitä sitten?

En toki tarkoita, että kaikissa kirjoissa pitäisi mässäillä paljastuksilla ja kieriskellä törkeyksissä, mutta jotenkin jotain pointtia, jotain ajatusta jostain olisi kiva kuulla.

Pahvinen kertomus rokkielämästä, jota ilmankin olisi pärjätty varsin hyvin. Kaksi biisiä, ei jatkoon.

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen Mestari

Juice oli omassa nuoruudessani merkittävä tekijä sille, että kiinnostuin lukemisesta ja sanataiteesta ylipäätään. Olen aina arvostanut Juicea ensisijaisesti kirjoittajana ja sanoittajana, jollainen hän kai itsekin koki etupäässä olevansa - muusikkous vasta toissijaisena urana.

Arto Huhtinen kirjoittaa tässä kirjassa Juicen kirjastosta, ei niinkää Juicesta itsestään, vaikka toki mestarista kertovia tarinoita on vaikea välttää. Kirjassa pohditaan Juicen lukuharrastusta, ja kirjojen keräilyä. Juicen kirjasto päätyi lopulta lahjoituksena tamperelaiselle Viola-kodille, joka muistetaan kirjassa mainita aika moneen kertaan.

Kirjassa Juicea muistelevat tämän elämän varrelta merkittävät henkilöt, kuten läheiset ja soittohommien kautta tutut. Näiden lisäksi kirjoittaja pohdiskelee paljon, mitä kirjoja Juice luki ja miksi, ja mitä näistä näkyi Juicen omassa tuotannossaan.

Jos haluat lukea varsinaisesti Juicesta, tämä ei ole se kirja. Jos sen sijaan olet kiinnostunut myös kirjallisuudesta, niin se kirja tämä saattaisi hyvinkin olla. Ihan mukava teos, jossa ei turhaan retostella ihmisten elämillä, vaan pysytään aiheessa - kirjallisuudessa.

Kolme piisiä.

Petri Silas: Alexi Laiho - Kitara, Kaaos & Kontrolli

Alexi Laiho, Children of Bodom:in nokkamies, oli tunnetusti huiman taitava soittaja ja kova bilettäjä. Hän menehtyi varsin nuorena, 41-vuotiaana, vuonna 2020. Tämä kirja on julkaistu vuonna 2019, Alexin ollessa vielä elossa.

Kuuntelin äskettäin YLE:n podcastin Maailman paras Alexi Laiho (Maailman paras Alexi Laiho | Yle Areena). Podcast on tehty Laihon kuoleman jälkeen, ja siinä äänessä ovat nimenomaan muut kuin Laiho itse - soittokaverit, muut artistit, tyttöystävät ja kaverit. Podcastista jäi tunne, että kyseessä oli henkilö jolla oli heltymätön palo soittamiseen, niin kova palo, että kaikki muu elämässä jäi toissijaiseksi. Kun elämää ei kuitenkaan voinut kokonaan ohittaa, pakeni Alexi sitä dokaamiseen, joka lopulta ilmeisesti hengen veikin. Tarina oli surullinen ja aivan liian tavallinen. Viina vie herkkää miestä tarjoten lohdun ja piilopaikan omalta epävarmuudelta.

Törmäsin hieman sen jälkeen kirjastossa tähän kirjaan (johon muuten podcastissakin viitataan lyhyesti), ja päätin lukaista sen. Tämä olikin erittäin kiinnostavaa - ei niinkään kirja itse, vaan täysin toisenlainen näkökulma Laihon elämään. Kirjassa kertojana on Laiho itse, ja Silas on kirjoittanut kerronnan varsin helppolukuiseen, sujuvaan muotoon.

Kun saman tarinan kertoo eri puolilta, voi odottaa sen olevan jotenkin erilainen. Tämä tarina on kuitenkin täysin erilainen. Joo, toki soittohommat ja urakehitys ja levyjen tekeminen sun muut ovat samaa, mutta Alexin itse kertomana hänen elämässään vaikutti olevan kaikki hyvin. Alkoholismi oli saatu selätettyä, erilaisista sekoiluista ja ylilyönneistä oli opittu eikä niitä toistettu, bändillä meni hyvin, mitään merkittäviä konflikteja ei ollut. 

Täysin päinvastainen fiilis kuin podcastista, muiden kertomassa tarinassa.

Kun en itse Alexia tuntenut on vaikea tietää, mikä on oikea totuus. Ehkä se ei ole kumpikaan näistä, vaan jotain siltä väliltä. Tai ehkä jotain aivan muuta. Selvää on kuitenkin, että kaveri osasi tehdä ja soittaa musiikkia, eikä ollut erityisen kiinnostunut - tai hyvä - elämän muista osa-alueista. Oma tulkintani on myös, että epävarmuus ajoi viinamäelle. Harmi ja surullista, jäbällä olisi varmasti ollut vielä annettavaa - ja ehkä hyviäkin hetkiä omassa elämässään edessä.

Suosittelen vahvasti YLE:n podcastia tämän kirjan oheen, järjestyksellä ei juuri väliä. Muuten, erillisenä kirjana tämä ei ole kovin ihmeellinen - kovalle fanille varmaan pakollista luettavaa, muuten aika perusjuttua "tehtiin levy, sitten rundattiin, dokattiin aika paljon ja sitten tehtiin taas levy ja sitten rundattiin..."

Kolme kieltä (poikki).

Juska Salminen: Valon Varjossa

Juska Salminen toimi HIM-yhtyeen kosketinsoittajana muutaman vuoden. Tämä kirja kertoo tuosta ajasta, ja vähän sen ulkopuoleltakin.

Isossa bändissä soittaminen ei ole pelkästään helppoa, mukana tulee paljon velvollisuuksia. Pitää edustaa, kehittää, kehittyä, jaksaa painaa, aina vaan ja uudestaan. Juska Salminen kertoo tässä kirjassaan nuoruudestaan, kuinka hänestä tuli kosketinsoittaja ja kuinka hän lopulta päätyi HIM-yhtyeeseen. Elo ison, kansainvälisen menestyksen alkuvaiheessa olevan yhtyeen osana oli kuluttavaa, eikä lopulta kestänyt kovin pitkään. Pestin jälkeinen elämä ei myöskään ollut helppoa, mielenterveyden haasteet painoivat miestä - ja olivat kenties myös osasyy HIMin uran päättymiseen.

Juska Salminen kertoo kirjassaan koreilematta matkastaan. Hyviä ja huonoja hetkiä matkalle mahtuu, ja kiertue-elämän taukoamaton paahtaminen käy selväksi. Salminen kertoo kaikesta omin silmin, ja hyvin kohteliaasti - ketään ei dissata eikä erityisemmin syytellä mistään, vaikka joitain hölmöilyjäkin toki vuosien varrelle mahtuu.

Uran jälkeinen kipuilu ja hukassa oleminen on jopa melko raastavaa luettavaa. Entinen rokkitähti spedeilee kännissä ja kamoissa - kuinka tekisikään mieli ottaa tuota nuorta ihmistä korvasta kiinni ja taluttaa pois niin moneen kertaan kuljetulta turhuuksien polulta. Mutta kaipa se polku on itse kuljettava, ennen kuin oikeasti oppii ettei sitä pitkin pääse mihinkään.

Kirja on ihan hauskaa tirkistelyä valtavan tunnetun bändin taipaleen yhden aikakauden osalta. On mukavaa, ettei syyttelevää tai muutenkaan negatiivista sävyä ole lipsunut mukaan. Vaikeaa on ollut, mutta jotenkin on pärjätty ja siitä Juskalle kaikki kunnia, lopulta.

Ihan kelpo bändikirja, jos toki ei mitään uutta kenellekään joka näitä on joskus lukenut. Kolme kaljaa.

Shaun Bythell: Elämäni Kirjakauppiaana

Elämäni Kirjakauppiaana perustuu Shaun Bythell:in päiväkirjamerkintöihin, hän on siis oikeasti kirjakauppias.

Kirja on jaettu jonkinlaisiin kappaleisiin jotka muodostuvat kuukausista. Kunkin kuukauden päivät on kirjattu muistiin vaihtelevalla tasolla, joskus hyvinkin lyhyesti mutta yleensä varsin mukavan jutustelevasti kertoen. Jokaisen päivän kohdalla kerrotaan asiakkaiden määrä sekä kassa, eli ilmeisesti päivän myynti - joka on karua luettavaa erityisesti hiljaisina aikoina, kassaan jää monesti alle sata puntaa.

Kaupassa käy joukko vakiasiakkaita ja paljon satunnaisia asiakkaita. Moni ei osta mitään, ja vähintään yhtä moni poistuu tuohtuneena - Shaun on pisteliäs, ei mikään automaattisen mukava kaveri, antaa usein asiakkaiden kuulla kunniansa.

Kaupassa on myös liuta osa-aikaisia myyjiä, joista erityisesti Nicky on riemastuttava persoona, käyden jatkuvasti Shaunin hermoille. Näiden kahden välinen dynamiikka on koko kirjan läpi kantava yksittäinen punainen lanka.

Kirja on mukavaa vaihtelua ainaisten seikkailujen, takaa-ajojen ja sarjamurhaajien tulvassa. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään, ketään ei murhata (vaikka varttuneempaa asiakaskuntaa kupsahteleekin) eikä minkäänlaista jännitystä ole juurikaan ilmassa. Vuodella on silti kiertonsa, kesäkuukausina on vilkkaampaa ja paikkakunnalla järjestettävä tapahtuma tuo jopa vähän lisää myyntiäkin, mikä kenties nostaa lukijan pulssia yhden tai kaksi pykälää.

Vahva suositus kirjoista ja kirjallisuudesta pitäville, ja hyvä, raadollinen kurkistus siihen ahdinkoon mihin Amazon etupäässä on pienet kirjakaupat ajanut. 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

Tuomas Kyrö on kirjoittanut muutaman kirjan, hirveän liudan Mielensäpahoittaja-tarinoita ja nyt tällaisen omakuvan, tai jotain sinnepäin.

Kirjassa Kyrö muistelee paljon lapsuuttaan, lapsuuden urheilusankareita, ja pohdiskelee niitä näitä oman hahmonsa kautta, omien kokemusten ja muistojen muodossa. Kirjassa on paljon triviaa Kyrön elämästä, jonka todenmukaisuudesta ei tietenkään voi olla varma - eikä se ole oikeastaan edes tärkeää.

Teksti on ihan letkeää, hyvin Kyrön tyylistä. Samanlaista jutustelua mitä olemme tottuneet näkemään telkkarissa. Hauskaa, nokkelaa, mutta... aika yhdentekevää lopulta.

Tätä kirjaa lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo. Miksi tämä on kirjoitettu? Teoksessa ei oikein ole mitään pointtia, ei mitään sanomaa, eikä Kyrö ainakaan vielä ole niin suuri taiteilija, että elämänkertaa pitäisi kirjoitella jo etukäteen. Kaveri on ollut levoton lapsi, ryhtynyt sitten kirjailijaksi ja saanut vähän menestystäkin. Hienoa. Mutta entäs sitten? Miksi sen pitäisi meitä kiinnostaa.

Jos yöpöydällä olisi ollut odottamassa joku toinen kirja, olisin ehkä lopettanut tämän kirjan kesken. Muttei ollut, joten luin loppuun. Nyt kun kirjan lukemisesta on n. puolisen vuorokautta, en oikeastaan muista yhtään mitään mitä siinä sanottiin. Melko... tyhjä teos.

Kaksi kirjoituskonetta, ei jatkoon. Olisi mielestäni myös hienoa, jos Kyrö kirjoittaisi taas jotain muutakin kuin Mielensäpahoittajaa, koska hänen uransa alkupään kirjoissa oli oikeasti jotain aika kiinnostavaa. Esimerkiksi Liitto oli oikeasti varsin hieno teos. Mielensäpahoittaja taas... ei niinkään.

Eino Koivistoinen: Purjeet Pullistuvat

Purjeet Pullistuvat: Muistiinpanoja matkalta maailman ympäri on Eino Koivistoisen kertomus omista matkoistaan purjelaiva Winterhudella Australiaan ja takaisin. Matka kesti yli puoli vuotta, ja matkan varrelle mahtuu niin tyyntä kuin myrskyä, toivoa ja epätoivoa.

Eino Koivistoinen ei ole varsinainen kirjailija, kirjan kieli on paikoin aavistuksen kömpelöä, mutta kerronnassa on mainio eletyn kokemuksen tuntu. Koivistoinen pohdiskelee runoutta ja elämää väliin varsin filosofisestikin, mutta pääosin kyseessä on varsin päiväkirjamainen kuvaus matkan tapahtumista.

On vuosi 1933 ja purjelaiva Winterhude on lähdössä Australiaan hakemaan viljalastia. Laivassa on 23 nuorta miestä seitsemästä eri maasta. Purjelaivojen aika on jo melkein ohi, eikä Winterhude ole suurin tai nopein vaan vanha konkari, elämänsä viimeisiä matkoja tekevä rahtialus.

Matka Australiaan kestää satakunta päivää. Menomatka sujuu varsin kepeästi, mielet ovat vielä positiiviset ja tuulet suotuisat. Vahinkoja ei juuri satu.

Sen sijaan paluumatka koettelee miehiä jo tosissaan. Myrskyssä heittelehtivä laiva ja kannen yli vyöryvät aallot heittelevät miehiä ympäriinsä, luut katkeilevat eikä kuivaa paikkaa ole missään. Pesuvesi loppuu, paiseet ja luteet vaivaavat, ja lopulta ruokakin alkaa loppua. Alituinen nälkä yhdistettynä levon puutteeseen ajaa kaikkien hermot kireiksi, ja tappeluita syntyy jatkuvasti.

Poiskaan ei pääse, on vain sinniteltävä, toivottava, että laiva kestää eikä aalto vie laidan yli tai tappelu äidy liian vakavaksi. 

Loppumatkan tilannetta kuvaa hyvin tämä lause:

"Elämä jatkuu sietokyvyn rajamailla, vihaamme toisiamme, laivaa, merta, elämää."

Ei ole leipä ollut helpossa merimiehillä. 

Hienosti kerrottua tarinaa, todella vaikuttava. Viisi tähteä taivaalla.

Steven Wilson: Limited Edition of One

Steven Wilson lienee parhaiten tunnettu Porcupine Tree -yhtyeestään, mutta on myös varsin tuottelias sooloartisti. Tässä kirjassaan nyt viisikymppinen Wilson pohdiskelee uraansa ja elämäänsä, ja musiikkia noin yleisemminkin.

Yleensähän tällaiset muusikkojen kirjat käyvät henkilön uraa läpi jossain määrin aikajärjestyksessä. Usein pengotaan kaikki levyt ja huomioita niistä. Niin tässäkin kirjassa, hetkittäin - mutta pääosin ei kuitenkaan. Esimerkiksi Porcupine Treen toimintaa ja tuotantoa sivutaan varsin vähän. Toki se on läsnä eikä sitä mitenkään yritetä tarkoituksella jättää sivuun, se ei vain tunnu olevan kirjan keskiössä.

Sen sijaan kirjan keskiössä on vahvasti Steven itse. Kirja tuntuu aika pitkältä, juttua on paljon, mutta silti luettuani koko kirjan jäin oikeastaan ihmettelemään, mitä juuri luin. Saattaa olla jopa tarkoituksellista, että kovin paljon mitään erityistä ei kirjassa ole: ei draamaa, ei rokkikukkoilua, ei huumeiden kanssa sekoilua tai kiertueella sikailua, ei mitään sinne päinkään.

On vain tyyppi joka haluaa tehdä musiikkia, ja tekeekin.

Wilson vaikuttaa varsin tasapainoiselta henkilöltä ja aidosti erittäin vahvasti vain musiikista kiinnostuneelta. Juuri mikään muu ei ainakaan tämän kirjan mukaan kolahda (perhe toki, mutta siitäkään ei paljoa kerrota mikä on nykyaikana erittäin ymmärrettävää) herralle. Musiikkia, sen luomista ja ymmärtämistä, siinäpä se.

Oikeastaan aika tylsä kirja. Yleensähän näitä lukiessa toivoo edes jotain yllätyksiä tai paljastuksia, tai analyysiä siitä tai tästä levystä tai kappaleesta, mutta mitään sellaista ei nyt ole tarjolla. Jos et ole ihan kovimman pään Wilson-fani, ei tähän kirjaan ehkä kannata tarttua. Tutustu mieluummin kaverin musiikkiin! Sitä on paljon, ja paljosta suuri osa erittäin laadukasta ja kiinnostavaa.

Kolme sointua.

Jarkko Jokelainen: Smack - Kuolemaantuomitun Laulu

Jarkko Jokelainen kirjoittaa vihdoin kirjaksi Smack-yhtyeen tarinaa. Kirja perustuu Jokelaisen itse tekemiin haastatteluihin sekä muihin lähteisiin, ja on varsin lineaarinen aikajana Clauden ja Cherin syntymästä aina Clauden kuolemaan saakka - melko tasan 30 vuotta siis.

Smack ei ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen yhtye, mutta tässä kirjassa siitä rakennetaan jopa maailman mittakaavassa jonkinlaista merkkipaalua, esimerkiksi Guns N' Rosesin suurena vaikuttajana. Monen muunkin sittemmin kuuluisan yhtyeen.

Bändin tarina sinänsä on aika tavallinen. Ryhmä nuoria lyöttäytyy yhteen ja löytää "sen jonkun", jonkinlaisen kipinän jossa on ainesta vaikka mihin. Sattuma ja päihteet kuitenkin lyövät kapuloita rattaisiin eikä kaukaisesta suomesta ole helppoa ponnistaa maailmalle, joten kipinä haalistuu ja kuivuu lopulta kasaan.

Jälkiviisastelu on aina helppoa, mutta kyllähän jäbät olisivat voineet vähän vähemmän sekoilla viinan ja huumeiden kanssa, ei varmaan olisi ainakaan haitannut asiaa.

Bändin nokkamies Claude syntyi sydänvikaisena, joka vaikutti varmasti osaltaan herran elämään. Täysillä, niin kauan kuin vielä henki pihisee, tuntuu olleen ohjenuorana. Ymmärtäähän tuon. Claude poistui keskuudestamme jo 30-vuotiaana ja oli kyllä aika monessa mukana tuohon ikään. Pienestä jäi kiinni, ettei isompi maailma auennut - tai mistäpä tuon tietää, olisihan asiat voineet mennä monella eri tavalla pieleen muutenkin.

Kirja on hyvin koostettu, kerrontaa rytmitetään jatkuvilla haastattelunpätkillä matkan varrelta. Loppua kohden Smackin lisäksi käsitellään muita kokoonpanoja, mm. Fishfaces, joissa Claude oli aktiivinen. Näitä olisi ehkä voinut tiivistää jos tarina olisi ollut nimenomaan Smackin tarina - mutta nyt se on toisaalta myös varsin pitkälle Clauden tarina, ja ehkä ihan hyvä niin.

Suositeltavaa lukemista kaikille kotimaisen musiikin ystäville, ja varsinkin nuorille maailmanvalloituksesta unelmoiville. 

Rock on! Neljä ämpärillistä bacardicolaa.

Kari Hotakainen: Kimi

Joo joo, tunnustan, olen formulafani. Tai ainakin olen ollut. Kisat ovat nykyään niin tylsiä, että lähinnä odotan mitä hassua Kimi Räikkönen sanoo tai tekee, autoilla ajelusta viis.

Hotakainen on kirjoittanut jonkinmoisen henkilökuvan Räikkösestä. Kirja kantaa vain nimeä Kimi. Kirja on helppoa luettavaa, ei mitenkään kovin syväluotaavaa - eikä juuri tämän syvemmälle varmaan olisi päässytkään, koska Räikköstä ei selvästi kiinnosta kertoa omasta henkilökohtaisesta elämästään juuri mitään.

Kirjassa on sopiva yhdistelmä historiaa, anekdootteja ja Kimin ja muiden haastatteluja. Se ei ole ihan silkkaa henkilönpalvontaa, eikä toisaalta ihan pelkillä älyttömyyksillä mässäilyäkään. Räikkönen itse kommentoi välillä melko avoimestikin, mutta lopulta kuitenkin aika ohuesti omaa itseään, ja elämäänsä. Kaveri selvästi haluaa vain ajaa kilpaa eikä selitellä.

Kevyttä lukemista. Jos formuloista tykkää niin miksipä ei tätä lukisi, muuten kyllä aika turha. Kolme vararengasta.

Eiji Yoshikawa: Musashi

No nyt ollaankin sitten klassikon äärellä. Musashi on Japanilainen miekkamies, joka eleli 1600-luvun alussa. Yoshikawan kirja on fiktiivinen, jossain määrin kuitenkin todellisiin tapahtumiin perustuva kertomus Musashin elämästä - ja aikamoinen järkäle, yli tuhat sivua suomenkielisenä.

Kirjassa seurataan Musashin elämää nuoresta kollista arvostetuksi samuraiksi, shogunin opettajaksi saakka. Kuten arvata saattaa, tarina on tänä päivänä luettuna melko perinteinen, jopa aavistuksen kliseinen kasvukertomus; kuinka nuoresta rämäpäästä kehkeytyy erilaisten vaikeuksien ja opetuksien kautta maan paras miekkamies ja muutenkin hieno ihminen. Toisaalta, tämä lienee yksi niitä teoksia joiden johdosta tällaiset tarinat yleistyivät ja tuntuvat nyt hieman väsyneiltä.

Musashi on siis todellinen henkilö (Wikipedia: Miyamoto Musashi). Hän oli aikanaan hyvin merkittävä Japanilaisen miekkailun kehittäjä. Hän loi oman tyylinsä ja tuli tunnetuksi myös taiteilijana, maalaten useita erittäin arvostettuja maalauksia. Kirjassa keskitytään ehkä enemmän miekkailuun (ja pakolliseen rakkaustarinaan), mutta mukaan mahtuu myös kivasti aika paljon Japanin historiaa ja kulttuuria.

Seikkailuteoksena vaivalloisen pitkä ja hidastempoinen kirja, mutta kurkistuksena 1600-luvun alun Japanin historiaan, kulttuuriin ja ihmisiin melko mainio opus. Yllättävän helppoa luettavaa, vaikka paikoitellen nimiä viliseekin niin paljon ettei perässä meinaa pysyä. Neljä miekkaa.

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä

Vankina Venäjällä kertoo suomalaisen Jan Salon elämästä, tämän saatua tuomion huumeiden salakuljettamisesta Venäjältä Suomeen. Yleensä rangaistukset istutaan kotimaassa - ei vieras valtio mitenkään vapaaehtoisesti yleensä maksa toisen maan rikollisten ylläpidosta - mutta tällä kertaa jokin on toisin, Salo passitetaan vankilaan Venäjällä. Mikä oli toisin, ei oikein tule selväksi. Tuomiostakin istutaan vain pari vuotta Venäjän puolella, mutta siinäkin on kestämistä.

Kirja kertoo siis tositarinaa, pitkälti Salon omin sanoin. Kyseessä on tyypillinen pikkunilkki joka ei piittaa tekojensa seuraamuksista eikä omasta vastuustaan, vaan yrittää vain päästä helpolla, saada rahaa mahdollisimman vähällä työllä. Eli huumeiden salakuljetuksella. Mikä on ihan hanurista.

Luin kirjan ihan uteliaisuuttani, en oikeastaan ole kauhean kiinnostunut huumediilereiden touhuista. Kirjassa tietenkin mässäillään venäjän vankiloiden kurjilla oloilla, mihin on vaikea suhtautua mitenkään sympatialla - rikollisten kurjat olot eivät suoraan sanoen ole omalla huolien listallani kovin korkealla. Kirjassa myös jatkuvasti hehkutetaan vankien välistä toveruutta, hierarkiaa ja käyttäytymiskoodistoa, mikä on mielestäni aika vastenmielistä, ikään kuin vankilaa jopa romantisoivaa. Ihan kuin olisi jotenkin hienoa olla rikollinen, koska vankilassa on "reilu meininki". Ei ole. Se on typerää ja huono idea.

Ihan hyvin rullaava teos, ja jos nyt aihepiiri kiinnostaa niin lue pois, ei siinä kauan mene. Huomautus nuorisolle: tämä kirja ei ole tarkoitettu opiskelumateriaaliksi vaan enemmänkin varoitukseksi. Pysykää pois rikosten tieltä, vapaana on oikeasti kivempaa.

Kolme röökikartsaa.

George Orwell: Puilla Paljailla

Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku nimettömämpi tapaus, tuskinpa olisi yksikään kustantaja kiinnostunut. Nimessä on voimaa. George Orwell kirjoittaa tässä mukamas omakohtaisia kokemuksia - mahdollisesti osittain näin onkin mutta ehkä köyhyyden taakkaa on rikkaan suvun vesa hieman liioitellut. Köyhäilyä harrastetaan ensin Pariisissa, ah niin taiteellisen boheemisti, ja myöhemmin Lontoossa ja sen ympäristössä.

Köyhyys ei tässä tapauksessa toimi edes kiinnostavana sosiaalipornona, se on vaan tylsää. Jengillä ei ole juurikaan rahaa, mutta viini virtaa. Koen itse köyhäilyn esittämisen jotenkin kunniallisempana kuin… no, ei-köyhäilyn, tavattoman väsyneenä ajatuksena. Mielestäni ihminen voi olla kunniallinen ja jopa kiinnostava olematta varsinaisesti köyhä, ja toisinpäin, köyhä voi olla tylsä. Ja tylsiä ihmisiä tämä kirja on täynnä.

Orwell ei edes kirjoita kovin kiinnostavasti. Koko kirja on oikeastaan vain tapahtumien havainnointia, vailla minkäänlaista tarinan tynkää. Silloin tällöin hän yltyy jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen pohdiskeluun, mutta ei silloinkaan - nykymittapuilla - mitenkään kovin omaperäisesti. Ehkä ajan hammas on osunut tähänkin pähkäilyyn aika rankasti, kun kaikki oivallukset tuntuvat niin kovin aikansa eläneiltä.

Kuriositeettina tämän kirjan voisi lukea, mutta muuten en kyllä suosittele. Kaksi viinipullloa.

Ronnie Wood: It's Only Rock'n'Roll

Rolling Stones -kitaristi Ronnie Wood kertoo elämästään ja toilailuistaan tässä kirjassa aika mukavaan tapaan. Rokkareiden elämästä kertovia kirjoja vaivaa usein tietty luettelomaisuus, ja niin kai se jollain tavalla täytyy ollakin - tokihan asioita on esitettävä kronologisesti jotta lukijalle piirtyy kuva aikajärjestyksestä, mitä tapahtui milloinkin, mutta samalla tietynlainen tylsä järjestyksen ja laatikkomaisuuden tunne ui vaivihkaa mukaan kerrontaan. Niin ehkä tälläkin kertaa, vaikka noin yleisesti ottaen kirja on kyllä aika kivaa luettavaa. Kieli on sujuvaa ja kerronta melko hauskaa sortumatta (ainakaan ihan koko ajan) pelkkään kännäämisen ja huumeiden kanssa sähläämisen nostalgioimiseen.

Kamaa ja viinaa on tosiaan vedetty enemmän kuin kotitarpeiksi. Jonkinlainen varoittava esimerkki voisi tämäkin heppuli olla nuorisolle: isoistakin kiertueista Rollareiden kanssa saadut miljoonat on hassattu nenään ja kurkkuun ja täysin yhdentekevään bilettämiseen, kaikenmaailman hännystelijöiden kanssa. Ja mitä jää? Velkavuori ja krapula. Lopussa tosin selväpäisyys valtaa miehen, ja vaikuttaa muuttavan elämän suuntaa aika mukavaksi.

Kirjaa lukiessa ehkä jotenkin toivoi kurkistusta myös Rollareiden kulisseihin, ja vaikka siellä paikoin piipahdetaankin niin pääpaino on kuitenkin Woodin omassa elämässä. Muissa bändeissä, perhesuhteissa ja kuvataiteessa. Tyyppi on selvästi taiteilija luita ja ytimiä myöden.

Itselleni Ronnie Wood on aina jäänyt jotenkin etäiseksi, ehkä aika yllätyksettömästi Keith Richardsin varjoon, mutta tämä kirja oikoi kyllä monta tarpeetonta laiminlyöntiä. Tyyppi on selvästi ollut (ja on edelleen!) tärkeä osa Rollareita, ja elää myös omaa elämäänsä täysillä. Note to self: tsekkaa taidenäyttely jos koskaan sattuu lähistölle!

Suosittelen varauksetta kaikille rokkenrollista tai muuten taiteesta kiinnostuneille, ihan jo pelkästään siksi että kirjan kerronta on tosi mukavaa ja helppoa luettavaa. Neljä sointua!

Jan Jalutsi: Ammattina Vankikarkuri

Eipä voi muuta todeta kuin että kylläpä on rosvoksi ryhtyminen tyhmää, ja kylläpä rosvoiksi ryhtyy tyhmiä ihmisiä.

Jan Jalutsi - oikealta nimeltään Jan Stefan Moilanen - lienee Suomen tunnetuin vankikarkuri. Heppu on tehnyt lukuisia pankkiryöstöjä ja muita rötöksiä, jäänyt aina kiinni ja sitten karkaillut vähän paikasta jos sun toisestakin. Ja jäänyt taas kiinni.

Kirjassaan Jalutsi kertoo tekemisistään, vankilassa olemisesta ja karkumatkoistaan. Kirjassa on melko mielenkiintoista pohdiskelua syistä ja taustoista - kaveri ei selvästi ole ihan tyhmä. Hämmentävää, miten näinkin järkevän tuntuinen kaveri ei ole onnistunut keksimään mitään älykästä tekemistä elämällään. No, pienistä huonoista päätöksistä se kai aina lähtee, ja sitten polku vie mukanaan - kun on rosvoksi ryhtynyt on - tämänkin kirjan perusteella - vaikea ryhtyä enää muuhun.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on havainto, miten helppoa Suomen vankiloista on ollut karata. Ihan käsittämättömiä tempauksia, huiskis vaan ja jätkät on tiessään, kerta toisensa jälkeen. Vankiloissa ilmeisesti on keskimäärin avian tolkuttoman tyhmää sakkia, joka ei moista osaa keksiä, ja sitten kun istumassa onkin ihan kohtuullisen fiksu ja neuvokas kaveri niin eipä kauheasti kalterit menoa hidasta. Uskomatonta, mutta ilmeisesti aika pitkälti kuitenkin totta. Jotkut jutut tosin vaikuttavat vähintään rankasti liioitelluilta, ellei peräti ihan täysin hölynpölyltä.

Toinen merkillepantava seikka on rosvojen tyhmyys. Kerta toisensa jälkeen keikat turataan kun känniääliöt eivät osaa olla selvinpäin, vaan hölmöilevät, tunaroivat, sähläävät ja ylipäätään vain toimivat tyhmästi. Ei juurikaan menisi fiktiivisessä teoksessa läpi keikan pilalle meno sen vuoksi, että pakoauton avaimet unohtuivat väärän kaverin taskuun. No, eipä kai rosvoksi kovin moni täysipäinen ryhdykään.

Ehkä tärkein opetus kirjassa on kuitenkin se, miten huono idea rosvon ja vankikarkurin elämä on. Koko ajan pelko peräpäässä virkavaltaa karkuun toinen toistaan kurjemmissa olosuhteissa, vapaudesta ei tietoakaan. Ja lopulta virkavalta vie kuitenkin voiton, ihan jo siksi että resursseja yksinkertaisesti on valtion puolella enemmän kuin yksittäisellä rosvolla.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, joskin vähän itseään toistavaa loppua kohden ja lopulta aika jonninjoutavaa tyhmyyden kertausta.

Älkää kakarat ruvetko rosvoiksi, ei kannata. Kolme pankkimurtoa.