No nyt on taas salaliittoa. Suomi onkin vain KGB:n rahanpesua varten järjestetty juoni. Vai onko sittenkää? Entä mitä haluaa salaperäinen Mundus Novus järjestö - avaruuden valloitusta vai jotain vielä suurempaa?
Soininvaara kirjoittaa aika Ilkka Remes-mäisesti menevää jännitystä. Teksti on kulkevaa, henkilöhahmot sopivan traumaattisia ja näiden teot ja sanat sopivan mitäänsanomattomia. Salajuonet ovat suuria, roistot ilkeitä ja poliisi... niin, poliisi on pihalla.
Onneksi on Leo Kara, mies jolla on enemmän henkilökohtaisia traumoja kuin joulupukin pikkuveljellä. Karan traumat liittyvät tietenkin juuri kyseessä olevaan salajärjestöön, joten jäljille päästään reippaasti. Aikaa varsinaiseen toimintaan pääsemiseen ei juurikaan kulu, ja sitten kun vauhtiin on päästy niin vauhtia myös piittaa. Pahisten kanssa leikitään hippasta, jäädään koko ajan kiinni mutta aina päästään viime tingassa karkuun, ja rosvojen Bond-tyylinen hidas mässäily hyvisten tappamisessa kostautuu kerta toisensa jälkeen.
Lopulta kirja alkaa kyllä toistaa itseään. Tumpelot superrikolliset ovat todella epäuskottavia, ja jatkuvat karkaamisen näiden kynsistä myös. Voisiko joku pahis joskus vain surmata kiinni saamansa hyviksen saman tien? Pärjäisi ehkä paremmin kelmihommissa.
Lopulta kaikki paljastuu… paitsi ettei paljastukaan, vaan käy ilmi että tässä olikin vasta alkusoitto. Jatkoa odotellessa siis. Ihan hyvää jännitystä, mökille tai lentokoneeseen.
Kolme ylimääräistä lapsuuden traumaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti