Johanna Holmström: Suden Lapset

Suden Lapset alkaa melko tavanomaisen jännärin tyyliin, mutta löytää sitten oman rytminsä ja onkin lopulta varsin mainio tekele.

Kuhmossa tapahtuu kummia. On mukavaa, että ollaan vähän poikkeavassa maisemassa, ei aina Helsingissä tai talvisessa lapissa, vaan ihan ympäri vuoden jossain pikkupaikkakunnalla, jossa ei oletettavasti paljoa tapahdu.

Paitsi että tapahtuupa. Pieni poika pölähtää pariskunnan elämään. Poika ei puhu mitään, mutta on hyvin ilmeistä että jotain kamalaa on tapahtunut. Samoihin aikoihin paikallinen hippikommuuni aiheuttaa kyräilyä, jotain outoahan siinä pitää olla jos ihmiset elävät sovussa keskenään, omissa oloissaan.

Dekkarimaisesti salaisuutta selvittelevät poliisit, ja ruumiitakin tulee ihan kiitettävästi. Kerronta on kuitenkin ilahduttavan toimivaa, ja lopulta juonessakin on omat kiemuransa joista jotkin jopa melko kekseliäitä. 

Ei ihan tusina-dekkari, jos nyt ei mitään suurta kirjallisuuttakaan. Kolme makkaraa.

George Orwell: Vuonna 1984

Klassikolla sisään, ja morjes! 1984 on edelleen - tai pitäisikö sanoa jälleen - ajankohtainen. Ken uutisia maailmalta seuraa, ei voi välttyä ajatukselta, että Orwell oli aika vakuuttava ennustuksissaan.

Vuonna 1984 eletään totalitaarisessa yhteiskunnassa jossa valvonta on alati läsnä. Läsnä on myös sota, jonka varjolla oikeutetaan kaikenlaista, valvontaa ja kurjistamista ja yleensäkin yhteiskunnan  ja yksilöiden elämän rajoittamista.

Kirjan päähenkilö ihmettelee tätä maailman menoa, samoin kuin oletettavasti moni muukin. Sitten kohdalle osuu rakkaus, tai ainakin jotain rakkauden kaltaista, ja kaikki muuttuu vaikeammaksi. On vaikeampi elää rajoitusten keskellä, jos mieli on täynnä toiveita paremmasta.

Lopulta valheet ja petokset vievät kaiken mennessään.

Kirja on aika synkkä ja paikoin tekee oikein pahaa lukea, kuinka pientä ihmistä kohdellaan kurjasti. Tulevaisuuden näkymät ovat synkät, missään ei ole mieltä - eikä toivoa. Valitettavasti meidän omana aikanamme jotkut tuntuvat lukeneen tämän teoksen oppikirjana, vaikka lieneekin oikeammin tarkoitettu jonkinmoiseksi varoitukseksi.

Neljä valvontakameraa.

Jeff Vandermeer: Hävitys

Olipas lattea opus. Jonkinlaista jännityskirjaa tässä kai oli tavoiteltu, mutta unilääkkeenä toimi lähinnä.

Mystinen "Alue X" on selittämätön ja käsittämätön, no, alue, johon tehdään tutkimusmatkoja. Iso osa matkaan lähteneistä ei palaa, ja ne jotka palaavat ovat mieleltään järkkyneitä. Kirjassa seurataan taas yhden retkikunnan matkaa, ja se on ihan pelkkää haahuilua. Mennään, vaelletaan, sitten jotain "jännittävää" mukamas tapahtuu tai ei oikeastaan, ja sitten taas vaelletaan.

En ymmärrä tätä kirjaa yhtään, en sitten alkuunkaan. Nolla mitään, ei jatkoon.

Risto Isomäki: Pimeää Jäätä

Pimeää Jäätä on jatko-osa Isomäen aikaisemmalle teokselle, Pimeän Pilven Ritarit. En innostunut aikaisemmasta osasta, ja tämä on mielestäni vieläkin huonompi.

Kirjassa ollaan maailmanlopun tunnelmissa. Maapalloa - oikeastaan koko aurinkokuntaa - lähestyy pimentynyt aurinkokunta. Hirveä määrä meteoriitteja uhkaa osua maahan ja tuhota kaiken. Yksinäinen sankari rypee taas kerran nihilistisessä itsesäälissään, ja orgioita pitää tietenkin olla mukana koska... miksipä ei.

Kirja on äärettömän puuduttavaa paasausta ja pseudofilosofista pohdiskelua. Varsinainen tarina on suurinpiirtein kolmen sivun mittainen, ja loput kolmisensataa aivan turhaa jorinaa joka ei liity mihinkään. Isomäki on kirjoittanut toimiviakin kirjoja, joten hämmästelen tällaista tason heikentymistä - ehkä Isomäki on jo niin tunnettu ja tunnustettu kirjailija, että kukaan ei kirjoitusvaiheessa ole tohtinut antaa rehellistä palautetta.

Loppuratkaisu on paitsi epäuskottava, myös täydellisen epäkiinnostava.

Tätä ei kyllä voi suositella kenellekään, paitsi ihan paatuneimmille Isomäen faneille. Yksi tähti ja sekin menossa ohi.

Johan Theorin: Yömyrsky

Perhe muuttaa Tukholmasta pieneen rannikkokylään, kahden majakan lähelle entiseen majakanvartijan taloon. Menneisyydessä kummittelee menetys, ja talolla on oma historiansa joka sekin on täynnä kuolemaa ja mystisyyttä. Ja sitten kuolema iskee jälleen.

Yömyrsky on useammassa ajassa kerrottu tarina menetyksestä, ja nykyaikaan sijoittuvassa osassa myös aika perinteinen murhajännäri/dekkari sekä pikkurikollisten jahtaamistarina. Tarinoita ja tasoja on useita, ja kerronnassa varsin paljon ruotsalaisuutta ja perhe-elämää.

Aikamoinen sekasotku, voisi ajatella, ja väliin näin ehkä onkin, välillä on hieman vaikea pysyä kärryillä. Mutta lopulta kirja on kuitenkin varsin taitavasti kirjoitettu, tarinassa on järkeä ja juonikin kulkee aika kivasti. Loppuratkaisuun liittyvää yllätystä ja arvoitusta viivytetään pitkään, ja se on melko toimiva. Kummitustarinaan vivahtavat yliluonnollisuuden kanssa flirttailut ovat ehkä vähän väsyttäviä, mutta muuten ihan mainio kirja.

Melko hyvä jännäri, ei ihan tavanomaisin lajityypissään mikä on aina ilahduttavaa. Tätä voisi kyllä suositella. Neljä poliisia.

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 3 - Oikullinen Protokolla

Murharobotti toikkaroi jälleen, eikä juttu etene vieläkään.

Tällä kertaa murharobotti eksyy salajuonen keskelle ja pelastaa joukon ihmisiä. Ja valittaa mennessään. Mitään varsinaista tarinaa tässä ei ole, murharobotin oma pakomatka ei etene eikä mitään oikeastaan tapahdu, kunhan hakkeroidaan ja rymistellään.

Miksi sitten luen näitä kirjoja? No sattui olemaan kirjasto "uutuudet" hyllyssä eikä muutakaan juuri luettavien pinossa, joten saihan tälläkin parina iltana unen päästä kiinni. Kirjana ei kyllä juuri minkään arvoinen.

Kaksi räjähdystä.

Alastair Reynolds: Noidankehä

Reynolds, yksi suosikkikirjailijoistani, yrittää tässä teoksessa hieman irtiottoa luomastaan maailmankaikkeudesta ja aiemmista tarinoistaan. Ei ihan ongelmattomasti, mielestäni.

Tarina alkaa purjelaivasta joskun 1800-luvulla. Alus lopulta haaksirikkoutuu ja kertojahahmo, lääkäri Silas Coade, kuolee. Sitten ollaankin 1900-luvulla, ja kaikki samat henkilöhahmot jotka olivat purjelaivassa, ovatkin nyt höyryaluksessa. Ja lääkäri kuolee. Sama toistuu, siirrytään eteenpäin, kunnes lopulta alkaa pikkuhiljaa selvitä mistä on kyse.

Reynolds ilmiselvästi pyrkii tällä teoksellaan irtautumaan aikaisemmasta tuotannostaan ja tekemään jotain erilaista. Mielestäni kirja on kuitenkin väkinäinen, ja tarina lopulta varsin tyhmä. Ymmärrän ajatuksen, mitä tässä tavoiteltiin, mutta en vain näe sitä kiinnostavana. Kirjan loppua kohden tarina alkaa taas tuntua Reynoldsille tyypilliseltä tekno-hekumoinnilta, joskin hieman erilaisessa kontekstissa kuin yleensä.

Reynoldsin faneille toki pakollista luettavaa, mutta muuten en pidä tätä kovin onnistuneena teoksena. Kaksi avaruusalusta.

Risto Isomäki: Pimeän Pilven Ritarit

Pimeän Pilven Ritarit on alunperin kirjoitettu 1997 ja ilmestyy nyt uutena versiona; pääosin sama teksti, mutta ilmeisesti joitain pieniä muutoksia on tehty sinne sun tänne.

Tarina on aika perinteistä scifiä: komeettapari lähestyy aurinkokunnan sisäosia ja uhkaa maapalloa. Joukko urheita avaruussankareita lähtee tutkimaan ja räjäyttelemään komeettoja, tarkoituksena muuttaa niiden kurssia ja näin estää niiden törmääminen maahan. Melko amerikkalainen tarina, harvoin kotimaisin voimin tällaisia on kirjoitettu.

Tarina kulkee ihan kivasti ja on tietenkin tosi jännittävää, ja romantiikkaakin avaruudessa esiintyy. Pääsankarilla on myös pakolliset traumat joissa kieriskellään. Ja sitten kirjan viimeinen osa... se on ihan käsittämätöntä pseudo-filosofista siirappia, jollaista Isomäki ei oikeasti osaa kirjoittaa luontevasti ja joka ei mitenkään liity mihinkään. Ymmärrän kyllä "puheenvuoron" ajatuksen, mutta fiktiivisessä kirjassa se tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta.

Kolme komeettaa, osui tai ei, ihan sama.

Anders Roslund: 100 prosenttia

Mitä saadaan kun otetaan kourallinen väsyneitä kliseitä traumatisoituneesta poliisista, mystinen sarjamurhaaja joka keksii aina vain hullumpia tapoja murhata ihmisiä ja joukko muka-yllätyksiä jotka kuitenkin on helppo arvata jo alkumetreillä? No tämä kirja.

Poliisi on masentunut mutta tietenkin paras poliisi koko kaupungissa. Sarjamurhaaja on hirmuinen. Johtolankoja löytyy mutta niukasti ja ne vievät tietysti aluksi väärään suuntaan. Sitten lopulta poliisi onnistuu selvittämään erittäin pöhelön ja kaukaa haetun juonen. Sivuhenkilöt ja sivujuonet ovat myös täysin ääliömäisiä.

Tässä kirjassa ei ole kerta kaikkiaan yhtään mitään omaperäistä. Sinänsä ihan toimivaa, mutta makaronilaatikko on makaronilaatikkoa vaikka miten päin pyörittelisi, siitä tietää ihan sataprosenttisesti miltä se maistuu.

Unilääkkeeksi, tai ehkä jos et ole elämässäsi lukenut yhtään jännitys-dekkaria. Kaksi veritippaa.

Jørn Lier Horst: Yksi ja Ainoa

Yksi ja Ainoa on niin peruslinjan jännäri kuin olla voi. Murhia, tietenkin vähän outoja ja jännittäviä. Poliisi joka pohdiskelee ja lopulta tietenkin nappaa roiston, ja välissä pohditaan henkilökohtaisia traumoja ja taustoja.

Kirja on ihan hyvin kirjoitettu ja tarina oikeastaan ihan hyvä, ei mitenkään ylettömän ylilyövää sarjamurhaaja-soopaa vaan aika maanläheinen. Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään muuta kuin että sen loppu on todella raukkamainen ja tarpeeton teko kirjan kirjoittajalta. Loppu ei liity varsinaiseen tarinaan, lähinnä kai petaa tulevia kirjoja, mutta on kyllä aika alhainen temppu.

Keskitien kirjalle kolme mutakuoppaa.