On. Eiku... No jooh. Kyseessä on jonkinlainen satiirinen sanakirja jossa ruoditaan nykymaailman ilmiöitä ja henkilöitä, ja melkeinpä kaikki on kirjoittajien mielestä paskaa. Kieli on paikoitellen melko roisia, ehkä vähän tarkoitushakuisestikin, mutta aika kivaa luettavaa.
Olen aika monesta asiasta tämän kirjan kanssa samaa mieltä. Suuri osa asioista on paskaa. Toisaalta, haitanneeko tuo? Onko se sitten itsessään jotenkin kauhean huono asia? Entä jos... maailma nyt vain on sellainen? Ja toisaalta, tämäkin kirja on aikamoista paskaa. Monet jutuista ovat tekonokkelia ja aika väkinäisiä, ja mukana on myös paljon "helppoja" paloja - onpas tosi vaikeaa olla nasevan sarkastinen "Median" ympäriltä. Lapselta karkkia, vai mitensenyoli...
No joo. Ihan pikkuhauska kirja mutta eipä juuri sen kummempaa. Ei kestä toista lukukertaa. Laitetaan vaikka kaksi... pökälettä.
maanantai 20. marraskuuta 2017
torstai 16. marraskuuta 2017
Arkadi & Boris Strugatski: Kasvatti
Perushuttua: vieras planeetta, haaksirikkoutunut alus, yksinäinen pelastunut jota muukalaiset ovat kuitenkin muokanneet erilaiseksi, niin mieleltään kuin ruumiiltaan... Strugatskin klaani kirjoittaa ihan kiinostavaa mutta ehkä aavistuksen ei-niin-omaperäistä tarinaa vieraantumisesta, erilaisuudesta ja ehkä yksinäisyydestäkin. Lopputulos on ihan ok... mutta eipä juuri enempää.
Kirja on osin aika vaikeasti luettavaa haapuilevan ja pohdiskelevan tyylin vuoksi, joka ei ole mielestäni kovin sujuvasti kirjoitettua. Ehkä jopa himpun verran taiteellista vaikutelmaa, nimittäin huonossa mielessä. Itselleni ainakin olisi kelvannut hieman selkeämpi kerronta.
Ei huono, muttei kyllä kovin hyväkään. Kaksi lonkeroa.
Kirja on osin aika vaikeasti luettavaa haapuilevan ja pohdiskelevan tyylin vuoksi, joka ei ole mielestäni kovin sujuvasti kirjoitettua. Ehkä jopa himpun verran taiteellista vaikutelmaa, nimittäin huonossa mielessä. Itselleni ainakin olisi kelvannut hieman selkeämpi kerronta.
Ei huono, muttei kyllä kovin hyväkään. Kaksi lonkeroa.
sunnuntai 12. marraskuuta 2017
Tuomas Kyrö: Liitto
Huh. Harvoin tulee vastaan kirjoja, jotka oikeasti liikuttavat isoa miestä näin kovasti. Tuomas Kyrön kirja Liitto on aivan huikean hieno kirja. Sekä tarina että kieli ovat loistavia ja kietoutuvat hienosti yhteen. Eri kertojien käyttämä kieli ja sanavarasto kertoo omaa tarinaansa näiden mielenlaadusta ja luonteesta täysin saumattomasti, kuin henkilöiden itsensä kirjoittamina. Tarina on koskettava, alusta loppuun traaginen ja täynnä toinen toistaan raastavia kohtaloita. Ja sittenkin... jotenkin lohdullinen, joissain kohdin ainakin.
Kirja kertoo varsinaisesti kahden ihmisen yhteisen elämän. Urho ja Lyydia. Nuoruudesta vanhuuteen. Yhdessä ja erikseen. Urho on pohjimmiltaan kunnollinen mutta perustavanlaatuisesti suomalainen mies. Ei puhu kun ei oikein osaa sanoa mitään älykästä. Ei ymmärrä maailman menoa oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, mutta yrittää silti jotain, ehkä parhaansa, ehkä vähemmän tai enemmän. Kohtalo jyrää alleen, elämä menee menojaan, eikä Urho oikein koskaan ehdi mukaan kun ei ole järin nopea päästään.
Lyydia kai rakastaa Urhoa, ainakin yrittää kovasti, vaikkei Urho mikään helppo kumppani olekaan. Sota, köyhyys ja menetykset jyräävät Lyydiankin. Lopulta kummallakaan ei oikein ole kuin toisensa, eikä sekään ole juuri mitään.
Kirjassa on tarinaa, aikalaiskuvausta, filosofista pohdintaa, ideologien tutkiskelua, valintoja ja niiden seurauksia... oikeastaan ihan kaikkea. En voi kylliksi suositella tätä kirjaa, pitäisi olla oikeasti aikamoinen idiootti jos tämän jättäisi lukematta.
Täydet viisi... ihan mitä vaan.
Kirja kertoo varsinaisesti kahden ihmisen yhteisen elämän. Urho ja Lyydia. Nuoruudesta vanhuuteen. Yhdessä ja erikseen. Urho on pohjimmiltaan kunnollinen mutta perustavanlaatuisesti suomalainen mies. Ei puhu kun ei oikein osaa sanoa mitään älykästä. Ei ymmärrä maailman menoa oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, mutta yrittää silti jotain, ehkä parhaansa, ehkä vähemmän tai enemmän. Kohtalo jyrää alleen, elämä menee menojaan, eikä Urho oikein koskaan ehdi mukaan kun ei ole järin nopea päästään.
Lyydia kai rakastaa Urhoa, ainakin yrittää kovasti, vaikkei Urho mikään helppo kumppani olekaan. Sota, köyhyys ja menetykset jyräävät Lyydiankin. Lopulta kummallakaan ei oikein ole kuin toisensa, eikä sekään ole juuri mitään.
Kirjassa on tarinaa, aikalaiskuvausta, filosofista pohdintaa, ideologien tutkiskelua, valintoja ja niiden seurauksia... oikeastaan ihan kaikkea. En voi kylliksi suositella tätä kirjaa, pitäisi olla oikeasti aikamoinen idiootti jos tämän jättäisi lukematta.
Täydet viisi... ihan mitä vaan.
keskiviikko 8. marraskuuta 2017
Frederik Pohl: Sapattivuosi
Tässäpä vähän erikoinen kirja. En oikein saa tolkkua, onko kyseessä olevinaan scifiä, seikkailua vai mitä ihmettä. Jonkinsortin dystopiassa eletään eli pikkuisen scifin suuntaan viittaisi, mutta välillä meno on ihan kuin toiminta-/seikkailukirjassa... En tiedä.
Ei myöskään tarinana mitenkään erikoisen kiinnostava kirja. Päähenkilö on kuin kaurapuuroa, harmaa ja mauton. Ei voisi juuri vähempää kiinnostaa, miten hänelle käy. Kirja myös loppuu jotenkin ihan kesken, aivan kuin osa sivuista puuttuisi.
Eipä voi juurikaan suositella. Oma kappaleeni oli painettu aika kevyelle paperille, sitä oli helppo pitää kädessä - siitä toinen tähtönen. Kaksi kummallista käännettä.
Ei myöskään tarinana mitenkään erikoisen kiinnostava kirja. Päähenkilö on kuin kaurapuuroa, harmaa ja mauton. Ei voisi juuri vähempää kiinnostaa, miten hänelle käy. Kirja myös loppuu jotenkin ihan kesken, aivan kuin osa sivuista puuttuisi.
Eipä voi juurikaan suositella. Oma kappaleeni oli painettu aika kevyelle paperille, sitä oli helppo pitää kädessä - siitä toinen tähtönen. Kaksi kummallista käännettä.
torstai 2. marraskuuta 2017
Jack Campbell: Peloton
Peloton on Campbellin Kadonnut laivasto -kirjasarjan toinen teos, ja itselleni aika ristiriitainen kokemus.
Kun lukee paljon, tulee väistämättä arvostelleeksi kirjoja suhteessa muihin kirjoihin. Lisäksi rima tuntuu nousevan, tai ehkä oikeammin huonoja kirjoja kyllästyy lukemaan. Pienistä asioista tulee isoja, niihin on helppo tarttua ja takertua. Itse ajattelen joskus lukiessani jotain kirjaa, että oma nipotukseni pikkuseikoista pilaa lukunautinnon. Näitä pohdin tämänkin kirjan kohdalla, kovin ristiriitaisissa tunnelmissa.
Kirjan tarina on pökkelö, hahmot tylsiä ja tarinankuljetus jahkailevaa. Tiettyjä teemoja - menneisyyden sankarin mielestä nykyajan sodankäynti on holtitonta ja älytöntä - jankataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, väsymykseen asti. Taistelukohtaukset ovat pitkitettyjä ja hankalia hahmottaa. Ja silti... luin kirjan ahmien, melkein yhdeltä istumalta.
Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? No, ainakin itse pidän scifistä ja avaruusseikkailuista, joten siltä osin nappiosuma. Tarina oli myös loppujen lopuksi aika sutjakkaasti kulkevaa, vaikkakin melkein täysin yllätyksetöntä huttua. Oikeastaan ainoa yllätys oli täysin tarpeettomasti ja harvinaisen väkinäisesti mukaan ympätty romanssi, jossa ei kyllä ole uskottavuuden häivähdystäkään.
Toisaalta nörtti-minää hivelee uskottavasti kerrottu avaruudessa heiluminen. Campbellin kirjoissa käytetään paljon mittakaavaa, valominuutteja ja -tunteja, jolloin asioita nähdään vasta pitkiä aikoja niiden tapahtumisen jälkeen, ja toimintoja suoritetaan paljon ennen kuin ne lopulta tapahtuvat, mikä on aika kiinnostavaa ja jopa melko onnistuneesti sepustettua.
Ja sitten taas vielä toisaalta - kolmaalta? - koko tarina on kyllä aika turha. Tästä ilmeisesti ainakin kolmen kirjan mittaisesta kirjasarjasta olisi aivan helposti voinut tehdä yhden kirjan pituisen. Tulee mieleen Taru Sormusten Herrasta - loputonta jahkaamista eestaas, toinen toistaan tarpeettomampia taistelukohtauksia jotka eivät edistä mitään ja toistuvat vaan uudestaan ja uudestaan. Oi kustannustoimittaja, missä lienet? Ja missä punakynäsi?
No joo. Menköön. Kolme avaruusalusta koska homma oli sujuvaa. Mitään suurta kirjallisuutta tämä ei kuitenkaan ole mutta menisi varmaan junan vessassa ensin lukukokemuksena ja sitten peen pyyhkimiseen.
Kun lukee paljon, tulee väistämättä arvostelleeksi kirjoja suhteessa muihin kirjoihin. Lisäksi rima tuntuu nousevan, tai ehkä oikeammin huonoja kirjoja kyllästyy lukemaan. Pienistä asioista tulee isoja, niihin on helppo tarttua ja takertua. Itse ajattelen joskus lukiessani jotain kirjaa, että oma nipotukseni pikkuseikoista pilaa lukunautinnon. Näitä pohdin tämänkin kirjan kohdalla, kovin ristiriitaisissa tunnelmissa.
Kirjan tarina on pökkelö, hahmot tylsiä ja tarinankuljetus jahkailevaa. Tiettyjä teemoja - menneisyyden sankarin mielestä nykyajan sodankäynti on holtitonta ja älytöntä - jankataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, väsymykseen asti. Taistelukohtaukset ovat pitkitettyjä ja hankalia hahmottaa. Ja silti... luin kirjan ahmien, melkein yhdeltä istumalta.
Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? No, ainakin itse pidän scifistä ja avaruusseikkailuista, joten siltä osin nappiosuma. Tarina oli myös loppujen lopuksi aika sutjakkaasti kulkevaa, vaikkakin melkein täysin yllätyksetöntä huttua. Oikeastaan ainoa yllätys oli täysin tarpeettomasti ja harvinaisen väkinäisesti mukaan ympätty romanssi, jossa ei kyllä ole uskottavuuden häivähdystäkään.
Toisaalta nörtti-minää hivelee uskottavasti kerrottu avaruudessa heiluminen. Campbellin kirjoissa käytetään paljon mittakaavaa, valominuutteja ja -tunteja, jolloin asioita nähdään vasta pitkiä aikoja niiden tapahtumisen jälkeen, ja toimintoja suoritetaan paljon ennen kuin ne lopulta tapahtuvat, mikä on aika kiinnostavaa ja jopa melko onnistuneesti sepustettua.
Ja sitten taas vielä toisaalta - kolmaalta? - koko tarina on kyllä aika turha. Tästä ilmeisesti ainakin kolmen kirjan mittaisesta kirjasarjasta olisi aivan helposti voinut tehdä yhden kirjan pituisen. Tulee mieleen Taru Sormusten Herrasta - loputonta jahkaamista eestaas, toinen toistaan tarpeettomampia taistelukohtauksia jotka eivät edistä mitään ja toistuvat vaan uudestaan ja uudestaan. Oi kustannustoimittaja, missä lienet? Ja missä punakynäsi?
No joo. Menköön. Kolme avaruusalusta koska homma oli sujuvaa. Mitään suurta kirjallisuutta tämä ei kuitenkaan ole mutta menisi varmaan junan vessassa ensin lukukokemuksena ja sitten peen pyyhkimiseen.
maanantai 30. lokakuuta 2017
Lincoln Child: Utopia
Utopia on Nevadan autiomaahan rakennettu valtava, huippumoderni huvipuisto. Huvipuisto joutuu kiristäjien kouriin, laitteita sabotoidaan ja vaatimuksia esitetään. Tekoälytutkija, robotiikan erikoismies ja monien laitteiden suunnittelija joutuu keskelle tapahtumia - ja arvatenkin paha saa taas palkkansa, hyvä voittaa ja kaikki pelastuvat. No melkein kaikki, toki muutama viaton sivullinen joutuu uhriksi matkan varrella.
Lincoln Child kirjoittaa ihan sujuvaa teknotrilleriä, mutta voi hyvät ihmiset miten puistattavan muovinen kirja loppujen lopuksi on. Jos jollain algoritmillä ottaisi kaikista keskitason kirjoista ja elokuvista kaikkien kohtausten keskiarvot ja kaikkien henkilöiden vähiten kiinnostavat piirteet, yhdistäisi ne pötköksi ja painaisi kirjaksi, lopputulos voisi olla juurikin tämä kirja. Ehkä onkin?
Kirjan henkilöhahmoista yksikään ei ole kiinnostava tai uskottava. Kaikki ovat kuin käytettyjen kliseiden jämävarastosta kaivettuja ja loputtoman yhdentekeviä, samoin kuin henkilöiden väliset "jännitteet". Että ihanko totta miespuolinen päähahmo ihastuu älykkääseen avustajaansa? Ei kai... Ja ettäkö ihanko oikeastiko äidittä jäänyt teini angsteilee ja kiukuttelee, vaikka on lopulta kultainen ja ihana? Voi moooooorjes.
Tarina sinänsä on ihan sujuvaa, tapahtumia piisaa ja ikävyyksillä mässäillään kiitettävästi. Kirja on tosin aivan liian pitkä. Jatkuvasti sivukaupalla eri henkilöiden umpitylsää pseudofilosofista pähkimistä ja menneisyyden haamuja, jotka eivät liity mihinkään mitenkään. Puolet vähemmän sivuja olisi ollut hyvä aloitus.
Soveltuu hyvin unettomuuteen tai tosi tylsälle matkalle, esim. lentokoneen odottamiseen. Kaksi kiperää tilannetta; toinen sujuvasta tekstistä ja toinen siitä että kirja kuitenkin lopulta loppui. Kiitos siitä!
Lincoln Child kirjoittaa ihan sujuvaa teknotrilleriä, mutta voi hyvät ihmiset miten puistattavan muovinen kirja loppujen lopuksi on. Jos jollain algoritmillä ottaisi kaikista keskitason kirjoista ja elokuvista kaikkien kohtausten keskiarvot ja kaikkien henkilöiden vähiten kiinnostavat piirteet, yhdistäisi ne pötköksi ja painaisi kirjaksi, lopputulos voisi olla juurikin tämä kirja. Ehkä onkin?
Kirjan henkilöhahmoista yksikään ei ole kiinnostava tai uskottava. Kaikki ovat kuin käytettyjen kliseiden jämävarastosta kaivettuja ja loputtoman yhdentekeviä, samoin kuin henkilöiden väliset "jännitteet". Että ihanko totta miespuolinen päähahmo ihastuu älykkääseen avustajaansa? Ei kai... Ja ettäkö ihanko oikeastiko äidittä jäänyt teini angsteilee ja kiukuttelee, vaikka on lopulta kultainen ja ihana? Voi moooooorjes.
Tarina sinänsä on ihan sujuvaa, tapahtumia piisaa ja ikävyyksillä mässäillään kiitettävästi. Kirja on tosin aivan liian pitkä. Jatkuvasti sivukaupalla eri henkilöiden umpitylsää pseudofilosofista pähkimistä ja menneisyyden haamuja, jotka eivät liity mihinkään mitenkään. Puolet vähemmän sivuja olisi ollut hyvä aloitus.
Soveltuu hyvin unettomuuteen tai tosi tylsälle matkalle, esim. lentokoneen odottamiseen. Kaksi kiperää tilannetta; toinen sujuvasta tekstistä ja toinen siitä että kirja kuitenkin lopulta loppui. Kiitos siitä!
maanantai 23. lokakuuta 2017
Irvine Welsh: Paska
Irvine Welsh tunnetaan varmastikin parhaiten Trainspotting-elokuvan pohjana olleesta kirjastaan. Paska on tyyliltään samansuuntainen, viina, huumeet ja kaikenlainen sikamainen käytös ovat tälläkin kertaa pääosassa. Kirjan takakannen mukaan
"Paska on mestariteos"
Ei ole. Ei tämä nyt ehkä huono kirja ole muttei kuitenkaan kovin hyväkään. Pääosassa on poliisi joka käyttäytyy erittäin huonosti, ja jonkinlaisena jännittävänä loppuhuipennuksena tarjotaan menneisyyden traumoja sun muuta... paskaa. Tyyppi on silti ääliö. Traumoja voi käsitellä muutenkin kuin loukkaamalla muita ihmisiä.
Kieli on tyyliseikkana erittäin alapäävoittoista, ja varmaan jonkun mielestä "todella nerokasta", mutta oikeastaan kyllä vain tylsää. Kun sanoo "vittu" n. sata kertaa sivulla, se menettää tehonsa ja muuttuu vain tylsäksi. Ja niin käy tässä tapauksessa oikeastaan koko kirjalle. Itse en ainakaan jaksa olla kovin kiinnostunut päähenkilön seuraavista tapahtumista, tyyppi on tympeä ja omahyväisyydessään epäkiinnostava.
Huonostihan sille tietenkin käy. Ja hyvä niin.
Muuten hyvä kirja mutta liikaa kikkailua törkeydellä. Liiallinen törkeys on kuitenkin vain liiallista törkeyttä. Kaksi kirosanaa.
"Paska on mestariteos"
Ei ole. Ei tämä nyt ehkä huono kirja ole muttei kuitenkaan kovin hyväkään. Pääosassa on poliisi joka käyttäytyy erittäin huonosti, ja jonkinlaisena jännittävänä loppuhuipennuksena tarjotaan menneisyyden traumoja sun muuta... paskaa. Tyyppi on silti ääliö. Traumoja voi käsitellä muutenkin kuin loukkaamalla muita ihmisiä.
Kieli on tyyliseikkana erittäin alapäävoittoista, ja varmaan jonkun mielestä "todella nerokasta", mutta oikeastaan kyllä vain tylsää. Kun sanoo "vittu" n. sata kertaa sivulla, se menettää tehonsa ja muuttuu vain tylsäksi. Ja niin käy tässä tapauksessa oikeastaan koko kirjalle. Itse en ainakaan jaksa olla kovin kiinnostunut päähenkilön seuraavista tapahtumista, tyyppi on tympeä ja omahyväisyydessään epäkiinnostava.
Huonostihan sille tietenkin käy. Ja hyvä niin.
Muuten hyvä kirja mutta liikaa kikkailua törkeydellä. Liiallinen törkeys on kuitenkin vain liiallista törkeyttä. Kaksi kirosanaa.
maanantai 16. lokakuuta 2017
Michael Moorcock: Maailmantuskan Soturi
Maailmantuskan soturi on melkeinpän fantasiakirjallisuutta. Mukana on paholainen, toisia maailmoja, demoneja ja jopa lohikäärme. Muttei kuitenkaan aivan.
Kirjan (anti-?)sankari von Bek törmää tietämättään Lusiferin kämpille ja kohtaa siellä... no tietenkin kauniin naisen. Kumpikin on kadotettuja sieluja ja siten siis Lusiferin omia. Lusifer pölähtää mukaan kuvioon ja tarjoaa mahdollista ulospääsyä, joka kuitenkin edellyttää aikamoista seikkailua. Von Bekin pitäisi löytää parannus maailmantuskaan ja päästää Lusifer anomaan armoa jumalalta.
...no voi morjes. Jos itselläni on jotain aihealueita joista en piittaa tippaakaan, niin jumalahöpinät on kyllä yksi niistä. En vain osaa suhtautua aiheeseen mitenkään vakavasti - ajattelen usein, että jos saman tarinan kirjoittaisi joulupukista samanlaisella paatoksella, lopptulos olisi teknisesti ihan samaa huttua mutta varmaan aika harva sitä kovin tosissaan ottaisi.
Tämä kirja onnistui silti olemaan ihan kelpo lukemista. Uskonnolliset teemat olivat lopulta kuitenkin aika pienessä osassa, pääosan vei perustason seikkailu paikasta toiseen ja loppua kohden hieman filosofisempi pohdinta, joskin aika pökkelö sellainen. Lopussa sankari toki saa naisensa ja kaikki on hyvin.
Jos yhtään fantsun suuntaan on taipumusta, tämä voi olla ihan mieluisakin kirja. Kolme mystistä demonia.
Kirjan (anti-?)sankari von Bek törmää tietämättään Lusiferin kämpille ja kohtaa siellä... no tietenkin kauniin naisen. Kumpikin on kadotettuja sieluja ja siten siis Lusiferin omia. Lusifer pölähtää mukaan kuvioon ja tarjoaa mahdollista ulospääsyä, joka kuitenkin edellyttää aikamoista seikkailua. Von Bekin pitäisi löytää parannus maailmantuskaan ja päästää Lusifer anomaan armoa jumalalta.
...no voi morjes. Jos itselläni on jotain aihealueita joista en piittaa tippaakaan, niin jumalahöpinät on kyllä yksi niistä. En vain osaa suhtautua aiheeseen mitenkään vakavasti - ajattelen usein, että jos saman tarinan kirjoittaisi joulupukista samanlaisella paatoksella, lopptulos olisi teknisesti ihan samaa huttua mutta varmaan aika harva sitä kovin tosissaan ottaisi.
Tämä kirja onnistui silti olemaan ihan kelpo lukemista. Uskonnolliset teemat olivat lopulta kuitenkin aika pienessä osassa, pääosan vei perustason seikkailu paikasta toiseen ja loppua kohden hieman filosofisempi pohdinta, joskin aika pökkelö sellainen. Lopussa sankari toki saa naisensa ja kaikki on hyvin.
Jos yhtään fantsun suuntaan on taipumusta, tämä voi olla ihan mieluisakin kirja. Kolme mystistä demonia.
maanantai 9. lokakuuta 2017
Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet
Vanhahtavaa scifiä. Sinänsä vanhempi scifi on aika hauskaa; on hupaisaa lukea, miten esimerkiksi vuotta 2000 visioitiin 50 vuotta aikaisemmin - eipä osunut kovin moni ennustus ihan kohdilleen, vaikka jotkut toki. Lentävät autot - vanha vitsi toki - eivät ehkä ole ihan arkipäivää, mutta mukana kannettavat kommunikaatiolaitteet ja kaikenkattava verkkoyhteys ovat jo aika lähellä totuutta.
No, tässä kirjassa ei juurikaan teknologisia ihmeitä esitellä vaan kyseessä on jonkinlainen jännäri / seikkailu / dystopia -kuvio. Kirjan päähenkilö on mainosmies, yhteiskunnassa jossa ihmiset on jaettu mainosmiehiin ja kuluttajiin. Kuluttajien rooli on olla rattaita koneistossa, kuluttaa, kun taas mainosmiehet lähinnä kilpailevat keskenään siitä, kuka saa myytyä eniten kaikenlaista tarpeetonta kuluttajille.
Päähenkilöllä on asiat hienosti. Elämä rullaa, asema työpaikalla on korkea ja ylellisyyksiä riittää. Kunnes... kaikki menee mönkään ja sankari herää uuden, huomattavasti kurjemman henkilöllisyyden saaneena. Mainosmiehestä on tullut kuluttaja. Hieman kulahtanut juonikuvio toki, mutta ihan hupaisa ajatusleikki kuitenkin.
Syntyy kilpajuoksu oman aseman palauttamiseksi. Samalla koetellaan hieman uskoa mainostamisen maailmaan ja kyseenalaistetaan vakiintuneita käytäntöjä, muttei kuitenkaan liikaa. Onpas... sovinnainen tarina. No niin onkin. Ja lopussa tietenkin käy aika hyvin, jee!
Tätä kirjaa en ihan kauheasti suosittele, paitsi jos et ole kovin paljon scifiä vielä lukenut. Hupailuksi kirja on aika tylsä, toimintaseikkailuksi aika lälly ja dystopiaksi kovin kesy. Henkilöhahmot ja näiden moraaliset dilemmat ovat myöskin huomattavan puisevia, ei suoraan sanoen voisi juuri vähempää kiinnostaa pääseekö heebo takaisin omaan kastiinsa vai jääkö kurjuuteen. Morjes vaan.
Kaksi jingleä harmittavan tyhmässä mainoksessa.
No, tässä kirjassa ei juurikaan teknologisia ihmeitä esitellä vaan kyseessä on jonkinlainen jännäri / seikkailu / dystopia -kuvio. Kirjan päähenkilö on mainosmies, yhteiskunnassa jossa ihmiset on jaettu mainosmiehiin ja kuluttajiin. Kuluttajien rooli on olla rattaita koneistossa, kuluttaa, kun taas mainosmiehet lähinnä kilpailevat keskenään siitä, kuka saa myytyä eniten kaikenlaista tarpeetonta kuluttajille.
Päähenkilöllä on asiat hienosti. Elämä rullaa, asema työpaikalla on korkea ja ylellisyyksiä riittää. Kunnes... kaikki menee mönkään ja sankari herää uuden, huomattavasti kurjemman henkilöllisyyden saaneena. Mainosmiehestä on tullut kuluttaja. Hieman kulahtanut juonikuvio toki, mutta ihan hupaisa ajatusleikki kuitenkin.
Syntyy kilpajuoksu oman aseman palauttamiseksi. Samalla koetellaan hieman uskoa mainostamisen maailmaan ja kyseenalaistetaan vakiintuneita käytäntöjä, muttei kuitenkaan liikaa. Onpas... sovinnainen tarina. No niin onkin. Ja lopussa tietenkin käy aika hyvin, jee!
Tätä kirjaa en ihan kauheasti suosittele, paitsi jos et ole kovin paljon scifiä vielä lukenut. Hupailuksi kirja on aika tylsä, toimintaseikkailuksi aika lälly ja dystopiaksi kovin kesy. Henkilöhahmot ja näiden moraaliset dilemmat ovat myöskin huomattavan puisevia, ei suoraan sanoen voisi juuri vähempää kiinnostaa pääseekö heebo takaisin omaan kastiinsa vai jääkö kurjuuteen. Morjes vaan.
Kaksi jingleä harmittavan tyhmässä mainoksessa.
tiistai 3. lokakuuta 2017
Richard Morgan: Muuntohiili
Muuntohiili on ihn hyvää perus scifiä; on hiukan ovelaa ideaa, jonkun verran toimintaa ja jännitystä, pari juonenkäännettä sopivissa kohdin ja riittävän rouhea päähenkilö. Kuitenkin... jotain jää ikään kuin puuttumaan...
Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.
Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.
Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.
Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.
Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.
Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.
Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.
Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.
Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.
Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)